Ikuisesti leimattu

Nimimerkki: Suro

Olen kamppaillut juomiseni kanssa jo vuosia: välillä se on ollut paremmin hallinnassa, toisinaan heikommin. Nyt sitten sain uuden mahdollisuuden ja alkoholi ei enää kuulu elämääni. Tiedän, että helppoa se ei ole, mutta minä yritän ja minä haluan parantua.

Vanhan elämäni viimeinen niitti oli eräs haaveri. Istuimme iltaa kotona katsellen pikkuleijonien peliä. Muutama olut tuli nautittua. Miehet menivät saunaan ja minä jäin ottamaan vielä vielä muutamia laseja viiniä. Saunan jälkeen miehet lähtivät kaupungin humuun ja minä jäin kotiin.

Olisinpa vain mennyt nukkumaan. Mutta ei, jäin katsomaan televisiota. Tappiin asti kai miehet olivat kaupungilla ja minä vain odotin. Kun he tulivat kotiin syntyi raju riitä mieheni kanssa, siinä otettiin yhteen puolin ja toisin.

Kaiken tämän seurauksena lähdin auton rattiin ja vaikka kuinka ystäväni koetti estellä, ei se auttanut. Ajettuani noin 2 km menetin autoni hallinnan ja ajoin lumipenkkaan. Sitten filmi katkesi ja seuraava muistikuvani on, että yritän päästä ulos autosta.

Sain kammettua itseni ulos ikkunasta ja soitin hätäkeskukseen. Poliisit saapuivat paikalle ja puhalluttivat: lukema 1.7 kertoi törkeästä rattijuopumuksesta. Odotellessani siinä ambulanssia ja palokuntaa sain kuulla, että henki olisi voinut lähteä. Rytäkkä oli ollut niin kova. Olin kuitenkin suht hyvässä kunnossa mustelmia, nirhaumia ja kuhmuja lukuun ottamatta. Kaikista pahinta on edelleen jatkuva henkinen kärsimykseni tapahtuneesta.

Miksi lähdin rattiin? Olisin vain jäänyt. Ehkä se tunnekuohu, jota kävin sillä hetkellä läpi, sokaisi ajattelukykyni. Tekoani ei saa tekemättömäksi. Kadun tapahtunutta suunnattomasti. Vaikeinta tässä on se, että olen aina vihannut rattijuoppoja ja nyt joudun joka päivä elämään itseni kanssa.

Sain uuden mahdollisuuden elämään ja tämän aion käyttää viisaasti, ilman alkoholia.