Olet täällä

Kirjaudu sisään tai rekisteröidy sivustolle, jotta voit käyttää kirjanmerkkejä

Päivä kerrallaan

Julkaistu 5.3.2021

Mä olen hyvää toivova ja tarkoittava tavallinen tyyppi. Nuorena koin elämässäni ulkopuolisuuden tunnetta. Pelkäsin ettei mua hyväksytä sellaisena kuin olen. Olin liian pieni tai liian sitä ja liian tätä. 11 vuotiaana jouduin muuttamaan toiseen kaupunkiin. Sit puhuin väärällä tavalla jne. Jotenkin se koko elämä vaan tuntui sellaiselta turvattomalta paikalta jossa mä en löytänyt sitä omaa paikkaani missä mä tunsin voivani olla oma itseni. Tai jos löysin niin vain harvoin ja hetkellisesti.

Pelasin lätkää niinkuin kaikki muutkin skidit. Se auttoi löytämään kavereita. Kyllä mulla oli aina kavereita. Mut silti musta tuntui et mä halusin jotenkin pitää itseni piilossa. Jos ei paljastunut niin ei voinut jäädä kiinni siitä riittämättömyydestään. Tai jotain tollasta.

Sit kun se viina astui mukaan kuvioihin niin sehän sit varmaan ratkaisi kaikki mun ongelmat. Tuli se voimakas tunne siitä että koko maailma syleilee. Yht 'äkkiä mä olin iso ja voimakas ja rohkea ja ihan mitä vaan.

Näin jälkeenpäin toivois että olis löytänyt jonkun turvallisen aikuisen joka olis opettanut omien tunteiden kanssa elämään ja niiden kanssa toimimaan silloin nuorena. Mut sit toisaalta, itsehän mä valitsin ratkaista tän tunneongelman juomalla.

Ekoista jurreista asti mä vedin aina maaliin asti. Heti piti juoda kaikki mitä vaan pystyi. Sit oksenneltiin ja sammuttiin milloin mihinkäkin. Sit niille jutuille naureskeltiin ja kerrottiin jonain ihmeen sankaritarinoina. 90-luvulla se tuntui olevan täysin normaali kuvio. Toivottavasti tää kulttuuri on muuttunut nykypäivän teinien keskuudessa.

Parikymppisenä juominen oli jo about jokapäiväistä. Opiskeluista ei meinannut tulla mitään. Hommasin duunin baarista ja sit se olikin ihan normaalia dokata joka ilta duunin jälkeen ja pikkuhiljaa se opiskelu jäi sellaseen jämärooliin. Mut jotenkin mä sain ammattikorkean loppuun. Ennen kuin olin täyttänyt 24 niin olin sit jo kuitenkin juonut itseni jo siihen pisteeseen että ensimmäiset mielenterveysongelmat alkoi vaivata. Oli unettomuus, masennus, ahdistus ja paniikki.

Onneks niitä pystyi lähteen karkuun. heti kun valmistuin niin muutin toiseen kaupunkiin ja sain vakiduunin. Pienen hetken se jotenkin piti mun juomista kurissa. Mut ei siinä varmaan montaa kuukautta mennyt kun se duuniporukassa dokaaminen jokapäiväistyi ja se että sit mentiin krapulassa seuraavana päivänä töihin ei tuntunut ketään häiritsevän. Ei oikeestaan muakaan. Aina pystyin kuitenkin ne duunit tekemään. Vaikka vähän huono olo olis ollutkin.

Kunnes sit en enää pystynytkään. Mä olin ehkä 26 kun paniikkikohtaukset alkoi olemaan sitä luokkaa että ne vaikeutti töissä käymistä. En pystynyt istumaan palavereissa ja sit sainkin ensimmäisen SSRI lääkityksen ja oi niin ihanat bentsot. Niillä jaksoikin sit taas painaa menemään. Alkuun ne toimi kuin unelma. Otti yhden niin lähti krapula tai paniikki. Tuli lämmin syleily.

Pian tuli sit kuitenkin eteen se että sama syleily vaatikin kaks pilleriä. Ja pian kolme. Ja pian viis.

Ei auttanut et lähdin taas karkuun toiselle paikkakunnalle. Sama ralli jatkui ja 28 vuotiaana sain jonkun ensimmäisen hermoromahduksen ja yksin pimeässä huoneessa rommia juodessani totesin että nyt tää on pakko saada loppumaan. Sain a-klinikan kautta reilun parin kuukauden juomattomuuden antabuksella.

Mut se oli aivan liian helppoa ja mä en uskonut sekunttiakaan et mä en enää koskaan jois viinaa. Mä muistan sen työntekijän vastaanotolla kun se kysyi et pitäiskö mun lopettaa kokonaan. Mä sanoin et ei kun eiks olis vaan jos pari kuukautta olis juomatta ja sit ruoan kanssa vois taas juoda sivistyneesti. Se kelpas sille työntekijälle. Mä kuvittelin et mä voitin sen keskustelun. Mut oikeesti mä hävisin sit vielä seuraavat kymmenen vuotta.

Antabus loppu. Juominen jatkui. Taas piti lähteä karkuun ja takaisin toiseen kaupunkiin.

Mä oon syntynyt onnelliseen perheeseen. Onnelliseen siinä mielessä että taloudellinen tilanne on ollut hyvä. Mä sain mieleeni et olin ansainnut vuoden vapaata oravanpyörästä. Myin asunnon ja muutin silloisen tyttöystävän luo asumaan. Irtisanoin itseni välittömästi kun sain massit tilille asuntokaupasta.

Seuraavan vuoden mä asuinkin sit lähikuppilassa. Mä olin varmaan paras asiakas mitä siellä on ollut. Käytännössä mä kannoin sinne sen kämpän verran massia. Vuosi läheni sillei loppuaan et alkoi ahdistaa. Piti lähtee karkuun. Tällä kertaa kauemmas. Matkasin thaimaahan itseäni löytämään. En löytänyt. Olin humalassa ja sekaisin. Kuukauden päästä mun oli pakko päästä sieltä pois. Tulin just uudeksivuodeksi takas himaan.

Tollasta typerää sekoilua se oli se koko vuosi. En nyt muista niin tarkkaan aikajanalla asioita enää, mut mä muistelen että tää oli se vaihe kun ensimmäistä kertaa päädyin juomisen takia sairaalaan. Olin dokannut päiväkausia. Sit lopetin ikäänkuin seinään ja seuraavana iltana alkoi paniikki hiipimään. Mulla kramppasi koko ylävartalo ja mä luulin et mä saan jonkun sydänkohtauksen. nestemäinen diapami ja tilanne laukes.

Mä palasin duuniin. Seuraavat vuodet oli sit sellaista nopeutuvaa luisua. Sairaalareissuja tuli lopulta sit varmaan joku kymmenkunta. Muutaman kerran oli henki mennä kun toi loppu meni sit jo ihan millä vaan pilleireillä mitä sai käsiinsä. Duunissa olin jatkuvasti jurrissa.

2015. töistä tuli lähdöt kun pomo sai kiinni et olin kännissä. Mutsi vanhana sairaanhoitajana hommas mut kalliolan klinikalle myllyhoitoon. Pelotti mennä. Ahdisti että tähänkö sitä nyt sit on tultu. Et mun elämä on käytännössä ohi. Mä pärjäsin siellä ihan hyvin. Sellasella vanhalla opitulla miellyttämisellä ja pätemisen tarpeella. Mä olin hyvä oppilas. Mistä tietysti seurasi sellainen vääränlainen usko toipumisesta. Kun mä astelin ovista ulos kuukauden jälkeen niin mikään ei ollut muuttunut eikä ollut edes muuttumassa. kaks viikkoa myöhemmin olin jo takas kentällä.

Nyt mun juomista ei sit oikein rajoittanut muu kuin rahan puute, kun ei ollut duunia. Eikä vanhemmiltakaan voinut juomiseen pummata massia. Tosin monta kertaa kun olin juonut vuokrarahat niin ne sit osti mut siitä kusesta veks. Ahdistus elämästä oli sellaista luokkaa et aina kun silmät oli raollaan niin oli vaan aivan pakko saada sitä juomaa.

Ryhmissä mä kävin sit jos sain raavittua itsestäni jotenkin ihmisen jollain kivuliaalla kotikatkolla tai päihdepolin kotikatkolla tai sit ihan laitoskatkolla. Ja niitä myllyn interventiojaksojakin alkoi kertymään.

2015-2017 mä sain joitakin kuukausia kasaan erilaisten vertaistukimestojen ja ryhmien avulla. Klinikalla ravasin välillä ottamassa antabusta. Kunnes mä aloin juomaan sen kanssa. Se oli jotenkin niin musertava tunne kun mä tajusin että sekään ei tulis mua pitämään selvin päin. Edes hetkeä.

2016 mä olin hankkinut itselleni kummin ja liittynyt ryhmään jäseneksi. Kävin entistä säännöllisemmin ja sain niitä muutaman kuukauden pätkiä. Mut jotenkin se ongelman kokonaisvaltainen myöntäminen ja sille ratkaisulle luovuttaminen ei vielä onnistunut. Mulla on ollut mahtavia työntekijöitä päihdepoliklinikoilla ja vertaistukimestoissa ja myllyssä jne. Vaikka noista ton ajan hoidoista ei mulle jäänyt pysyvää raittiutta niin mä muistelen kaikkia niitä lämmöllä kun se kaikki duuni mitä silloinkin tehtiin kuitenkin sai sitä siementä kylvettyä ja lopulta kasvamaan sitä viljaa.

2017 vudenvaihteessa mä vielä yksinäni pimeässä asunnossa mietin uudenvuoden aattona että menisinkö alakerran kuppilaan. Antauduin ja menin. Huppu päässä kun hävetti. se juominen kesti jotenkin rimpuillen 9 tammikuuta. 2018 saakka. Sit mä menin takaisin ryhmään.

Silloin loppuvuodesta mä olin jo saanut sellaisen ajatuksen että mun ei enää tarvitse juoda. Että tää on loppu nyt. Että mäkin voin saada sen mitä ohjelma lupaa. Kunhan vaan otan kiinni siitä ohjelmasta ja noudatan niitä yksinkertaisia ehdotuksia mitä mulle annetaan.

Ensimmäisenä vuonna kävin palaverissa varmasti ainakin viis kertaa viikossa. Otin palvelutehtäväksi keskiviikon kahvinkeittämisen. Keittelin sitä puolitoista vuotta. Aloin ensimmäistä kertaa tekemään mitä mun kummi ehdotti ohjelmassa edetäkseni. Arasti ja pelokkaasti soittelin niitä puheluita toisille ryhmäläisille. Kävin auttavassa puhelimessa oman ryhmän vuorolla.

Ja kappas. Se tarttui muhunkin.

Mä oon saanut raittiuden aikana ja avulla opiskeltua uuden ammatin. Päässyt duuniin. Mä oon saanut alkaa harrastaa asioita joista mä en olis voinut edes unelmoida juovana aikana. Mä oon saanut jakaa kokemusta, toivoa ja voimaa kouluissa, laitoksissa, vertaistukipaikoissa, klinikoilla foorumeilla.

Tää vuodenvaihde on aina sellaista aikaa että mä jotenkin herkistyn miettimään tätä touhua. Osittain mä pelkään aina näitä lähestyviä vuosipäiviä. Ikäänkuin se ei olis vaan päivä muiden joukossa, vaan et jos se onkin jonkun aikakauden loppu. Enhän mä tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Mut sit mä muistan mun ekasta myllystä sellasen lepposan veijarin. Sillä oli tapana sanoa: "huominen huolehtii itsestään"

Se mun on hyvä muistaa tänäänkin.

Mulla tuli tammikuun kymmenes päivä kolme vuotta raittiina. Mä olen ollut kansainvälisillä raittiusfoorumeilla, mut tänään mä halusin liittyä tähän jengiin.

Hyvää raitista uutta vuotta!

Nimimerkki: 
Rain666
+1
+48

Lisää uusi kommentti