Pikkuhiljaa raitistunut

Isäni on alkoholisti. Harmi vaan, ettei hän sitä tajua tai myönnä, tai ainakaan hänellä ei riitä voimat, tahto tai halu laittaa itseään kuntoon. Olen tullut melkein sinuiksi sen kanssa, etten voi isääni muuttaa. Silti mietin hänenkin alkoholismiaan silloin tällöin, sillä minun tapauksessani alkoholismi on tullut suvusta.

Isä oli paljon humalassa silloin kun olin lapsi (ja on vieläkin). Luultavasti jo hyvin pienenä joskus itku silmässä vannoin veljen kanssa, että emme koskaan juo. Isä oli humalassa monesti pelottava, joskus vihainen ja aina todella rasittava. Isän alkoholismi oli yksi suuri tekijä isoveljen masennuksen puhkeamisessa, kuten myös omissakin mielenterveyteni ongelmissa - ja siinä, että minustakin tuli alkoholisti.

Ehkä isän alkoholinkäyttö oli osana siinä, etten ole koskaan kokenut itseäni jotenkin riittäväksi. Isoveljeni joskus kuvaili minua sanomalla että olen kuulemma aina ollut jotenkin surullinen. Tunnen itseni vieläkin yksinäiseksi hyvin usein, miltei aina.

Ensimmäisen kerran olin humalassa sukulaisten valvovien silmien alla. Oli ehkä vähän huono merkki, että kohtalaisen piakkoin laitoin limpparia pahvimukissa olevaan viinaan vain pikkuisen väriksi. Olin yläkouluikäinen. Yläkouluikäisenä myös joskus piti soittaa poliisiauto, koska isä riehui kotona. Samana päivänä oli yläkoulussa yksi koulutus, jossa oli aika hankalaa olla pirteä ja iloinen, kun en ollut edellisenä yönä paljoakaan nukkunut ja ahdisti tilanne kotona. Yläkoulussa ollessani isoveljeni täytyi käydä suljetulla osastolla masennuksen takia. Minä tunnen syyllisyyttä vieläkin siitä, etten osannut tehdä asialle mitään. Kaljan juominen alkoi kuitenkin kunnolla vasta lukiossa, silloin homma nimi oli olla joka ikinen perjantai kännissä, usein myös lauantait.

Lukio meni ajoissa ihan hyvin tuloksin läpi, intissä vietin vuoden, lomat hyvässä kännissä. Aloittaessani opiskelut uudella paikkakunnalla ensimmäiset pari vuotta menivätkin ihan hyvin, mutta piakkoin alkoi tapahtua liikaa lipsahduksia. Olin koulusta poissa krapulan vuoksi. Joskus ilta venähti sen verran pitkäksi, että kävin koululla kääntymässä aamulla. Onneksi oppitunnit olikin peruttu jostakin syystä, koska olin luultavasti vieläkin humalassa nukuttuani pari tuntia jonkun kerrostalon rappukäytävässä rappusten alla reppu tyynynä.

Vuosien varrella alkoholinkäyttö joskus oli kovempaa, joskus vähäisempää. Masennus alkoi ottaa kuitenkin kiinni. Nelisen vuotta sitten aloin vihdoinkin hakea apua mielenterveyden ongelmiin. Terapian kautta löysin voiman lopettaa juomisen, ja olen parin kuukauden päästä ollut vuoden raittiina, eikä minulla ole aikomustakaan juoda enää ikinä. Sain siis terapiassa voimia hoitaa sen verran mieltäni kuntoon, että raitistuminen tapahtui tavallaan sivutuotteena. Raitistuttuani kävin kunnan tarjoamassa päihderyhmässä muutaman käynnin jakson, ja se oli kyllä hyvä kokemus ja varmasti tuki raittiina pysymistäni.

Olen pitänyt viime vuosien varrella muutamia muutamia kuukausia kestäviä tipattomia taukoja. Ajatuksena oli aina niiden jälkeen kokeilla kohtuukäyttöä, mutta minulle se ei toimi - muutamien vuosien kokemus opetti tämän. Raitistuin siis pikkuhiljaa - alkoholismi oli toki myös suuri oireiden aiheuttaja, mutta minulle alkoholismi oli ennen kaikkea oire mielenterveyteni ongelmista. Se oli tapa täyttää tyhjä olo sisälläni, tapa saada yhteyden tunne, koska tunnen itseni aina yksinäiseksi.

Raitistuminen ei ole ollut helppoa. Vaikeinta ei ole ajoittaiset ajatukset siitä, kuinka kivaa olisikaan olla kännissä, vaan enemmänkin se, että nyt yksinäisyyden tunne on vielä suurempi, kun en jaksa ihmisiä samalla tavalla esimerkiksi baareissa. Tämä on silti paljon parempi vaihtoehto kuin jatkuva kännissä oleminen. Ehkä sisälläni oleva, valtavan kiltteyden alle kätketty viha ja katkeruus alkavat nousta pintaan pikku hiljaa. Se on hyvä. Olen siihen valmis. Kun olen raitis, minä jaksan ottaa vastaan kaiken sen mustan mudan, joka sisälläni vielä on, ja käsitellä sitä. Osaan pyytää vähän paremmin apua. Raitistuminen on antanut hyvänlaista nöyryyttä.

Raitistumisessa on auttanut taide. Olen aina ollut herkkä, luova ja kaikenlaisesta taiteesta nauttiva ihminen. Jos ihminen vain osaa, uskaltaa ja pystyy olemaan vähänkään luova, luovuutta kannattaa käyttää apuna raitistumisessa ja kuntoutumisessa. Rappioartistipuheet ovat mielestäni paskaa. Kun ei ole koko ajan krapulassa, on voimia tehdä taidetta. Ryyppäämistä ei myöskään tarvitse käyttää jonain keinona päästä mielensä ja olemisensa pimeälle puolelle taiteellisten oivallusten toivossa - elämässä on ihan tarpeeksi haasteita ja ongelmia ilman sitä, että niitä tekee tahallaan lisää.

Uskon, että kohtuukäyttö voi toimia joillekin. Minulle se ei kuitenkaan toimi. On vahvuutta ja viisautta myöntää tämä. Tunne vihollisesi, tunne itsesi - jos huomaat, että olet miettinyt monta kertaa omaa juomistasi ja krapuloitasi, on hyvin mahdollista, että olet alkoholisti. Alkoholistille kohtuukäyttö ei sovi. Piste. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tilanne on toivoton. Apua on. Täytyy vaan uskaltaa pyytää sitä - se ei ole helppoa, mutta kun aloitat prosessin, löydät itsesi uudestaan.

Toivon saavani joskus lapsia. He eivät tule kasvamaan humalaisten ihmisten ympäröimänä turvattomassa ympäristössä. Minun osaltani sukupolvien ketju katkeaa tässä asiassa. Lapsieni ukilla voi olla annettavaa tuleville lapsenlapsilleen.

Selvin päin.