Sireenimaja

"Ja kaikki ulos perkele tai mä tapan teidät kaikki". Juoksen lumihangessa sisarusteni ja äitini kanssa jossain Espoon kallioilla karkuun juoppohulluuskohtauksen saanutta isääni ja jalkoja palelee, koko kroppaani palelee. Olemme yöpaidoissa ja aikaa ei ollut kuin kenkien laittamiseen. Isä huutaa ja kirves kädessä horjuu perässämme kuin murheellisten laulujen maa laulussa. Juoksemme äidin työpaikalle ja seuraavana päivänä menemme keskisuomeen mummolaan jollakin konstilla mitä en muista, olenhan vasta 3- vuotias, nuorin sisaruksistamme. Isä on poistuttuamme jatkanut tuhojaan ja rikkonut kaiken mitä on jaksanut... sillä kirveellä. Joitakin viikkoja myöhemmin äiti on taas antanut anteeksi kaiken ja palaamme kotiin ja minä vapisen, hampaat kalisee niin kuin aina kun pelkään. Muistan kuinka piiloudun ison nojatuolin taakse.

Opin varautumaan äkkilähtöihin ja koulureppu on aina valmiina, ja nukun vaatteet päällä.

Ahdistava tunnelma hiipii aina kun isä alkaa viheltelemään hermostuneesti ja laittaa piirongin edessä lakkaa hiuksiinsa, kohta se keksii jonkun syyn päästä ryyppäämään koska sitä niin vituttaa joku asia mistä se syyttää meitä muita.

Yöllä kirjahylly sitten taas kaadetaan ja juoksemme reppuinemme saunalle karkuun, kuulostelemme ja yksi meistä pitää vahtia ja kaksi muuta nukkuu, minkä voi.

Olen jälleen kerran karkumatkalla veljen kanssa ja piiloutuneinä vanhan autonromun takakonttiin josta kurkimme pihalle. Isä tulee taksilla kotiin ja taas on kirves olkapäällä, sen suusta tulvii verta ja joku on repinyt sen huulen kahtia.....

Isä liioittelee ja valehtelee kaikesta. On kertonut muille miten asumme hienossa talossa ja meillä on pihalla sireenimaja ja hieno lampi kaivettuna. Isän tuttu poikkeaa ja naureskelee meille, lapsille miten isä on kehuskellut omaisuudellaan, mies näyttää meille jonkinlaista revolveria autostaan ja minua kylmää.

Tälläinen oli lapsuuteni ja lähdinkin sitten pois kotoa 15-vuotiaana seitsämänkymmenluvun lopussa.