Viina, se on kaiken pahan alku ja juuri meidän perheessä

Mittarilukemat osoittavat kohdallani pian 44 vuotta. Millainen pitäisi tässä iässä olla? Seesteinen, elämäänsä tyytyväinen, harmoniassa elävä naisihminen? Ei, se ei pidä kohdallani paikkaansa. Sisimpääni on jäänyt vuosien varrella koetuista vastoinkäymisistä ja menetyksistä sellaiset haavat, etten usko eheytyväni.

Niin pitkälle, kuin jaksan muistaa, kasvuympäristöäni leimasi isän alkoholismi. Hän oli kokenut omassa elämässään paljon pahoja asioita ja eli elämää, joka ei ollut hänen omaansa. Helpottaakseen tuskaista oloaan hän tarttui pulloon. Isä käyttäytyi juopuneena arvaamattomasti. Suuttui herkästi, joka johti monesti väkivaltaan sekä käyttäytyi itsetuhoisesti. Olin epätoivoisen kiintynyt isääni ja kuljin "varjona" hänen perässään, kun hän lähti juopuneena kotoa, koska pelkäsin isälleni tapahtuvan jotain. Otti koville nähdä isänsä hölmöilyä ihmisten ilmoilla, mutta se ei estänyt minua toimimasta hänen vartijanaan. Unelmoin rauhasta ilman jatkuvaa jännittyneisyyden ilmapiiriä.

Kaikki päättyi eräänä varhaiskesän aamuna, kun sain ensimmäiseksi herättyäni kuulla isäni tappaneen itsensä. En suostunut uskomaan asiaa todeksi. Elin tuon jakson hautajaisiin asti ilman ainuttakaan kyyneltä. Kaikki padot murtuivat, kun näin isäni arkun kappelissa. Huusin äitini latoessa rauhoittavia suuhuni. Isäni kuoleman jälkeen elämämme ei suinkaan tasaantunut, vaan levisi käsiin. Äiti alkoi ottamaan kuppia tiuhempaan tahtiin, alkoi tapailla miehiä, joka sai minut raivon valtaan. Jäimme kahden sisareni kanssa selviämään ominemme äidin ollessa viihteellä tjm. Tunsin menettäneeni molemmat vanhempani. Kaipasin isääni todella paljon.

Isän juomisesta ja kuolemasta ei puhuttu, jatkettiin vain eteenpäin. Välini äitiini kiristyivät, aloin juomaan ja pörräämään kaupungilla. Sisimmässä oli epätoivo, mulla ei ollut ketään. Masennus astui kuvaan ja toivoin pääseväni isäni luo. Join monta vuotta niin, että viikonloput olin aina tuiskeessa. Ensin oli hauskaa, loppuaikoina en enää saanut oloani kohenemaan edes viinalla. Jossakin vaiheessa tajusin, että olen seuraamassa isäni jalanjälkiä. En halunnut sellaista elämää.

Lopetin juomisen lähes kokonaan, mutta henkisten paineiden kasvaessa jokin toinen asia koukuttaa. Olen koettanut hakea työkaluja voidakseni käsitellä elämässäni olevia kipeitä asioita rakentavasti, mutta kun olo käy liian tukalaksi, turvaudun edelleen välittömän hyvänolontunteen tuottavaan apukeinoon. Joko kovempaan särkylääkkeeseen, joka tuo "hengähdystauon" ahdistavaan oloon tai shoppailu, joka on poikinut lisäongelmia velkaantumisen muodossa. Tunnen olevani monelta osin epäonnistunut, mokailen ja häpeän tekemisiäni. Koen olevani eräänlainen heikko lenkki, joka luonnossa raakattaisiin pois alta aikayksikön. Olen iän karttuessa funtsinut myös isäni elämää ja vanhempieni suhdetta. Ymmärrys on kasvanut isäni suhteen, mutta myös suhde äitiini on parantunut. Olemme jossakin määrin pystyneet puhumaan menneistä, eikä isäni mainitseminen ole enää tabu. Ymmärsin että myös äidillä on omat taakkansa. Voimia kaikille särkyneille. Ollaan armeliaita toisia ja itseämme kohtaan.