Kuplasta todellisuuteen

Nimimerkki: Taistelija

Aloitin 16-vuotiaana viinan juomisen viikonloppuisin. Join itseni siihen kuntoon etten pystynyt huolehtimaan itsestäni. Syynä humalahakuiseen juomiseeni oli tavoite päästä ylitsepäsemättömistä vahvoista tunteista eroon vähäksi aikaa. Minulla oli väkivaltainen lapsuus ja riitaisat välit vanhempiini. En oppinut lapsudessa tuomaan omia tunteitani esille ja käsittelemään niitä, koska sille ei ollut tilaa. Peruskoulussa minua koulukiusattiin eli jätettiin porukan ulkopuolelle.

Ketään ihmistä minulla ei ollut kenelle kertoa minun tilanteestani. Olin vuosia ilman apua ja hoitoa, vakavasti masentuneena ja ahdistuneena. 13-vuotiaana aloitin ensirakkauteni kanssa monen vuoden seurustelun. Sain rakkaudeltani tukea ja hän oli ainut ensimmäinen oikea ystäväni. Koulut pinnistelin läpi juuri ja juuri koska kotona oli vaikeampaa olla kuin koulussa.

15-vuotiaana yritin ensimmäisen kerran pillereillä itsemurhaa mutta se epäonnistui. Syvää viiltelyä oli jo 13-vuotiaana. Vuosien mittaan yritin uudestaan muutamia kertoja itsemurhaa. Elämänhallintani oli todella heikkoa. Apua hain mutta en saanut mitä halusin.

Koko lapsuuteni muistan pelanneeni paljon konsolipelejä tunnista toiseen vapaa-ajallani. Nukkuminen oli todella huonoa, samoin syöminen.

Parikymppisenä minulla oli selkeät elämänsuunnitelmat: perustaa perhe seurustelukumppanini kanssa ja tehdä töitä ammattiin johon valmistuin. Olin tällöin jo muutaman vuoden polttanut pilveä runsaasti.

Mutta hetkessä suunnitelmiin tuli muutos: erosin seurustelukumppanini kanssa, lopetin työt ja jäin yksin sairaslomalle toisten nurkkiin päiviksi asumaan. Nyt minulla ei ollut enää tosiystävää.

Ei mennyt kauaa aikaa kun tutustuin uusiin ihmisiin joitten kanssa aloin sitten tykittää suoneen amfetamiinia ja muuta kamaa. Tätä kesti puoli vuotta. Meno oli yhtäkkiä niin kamalaa että piti päästä pakoon sitä. Eikä kama enää toiminut. Väkivalta oli läsnä arjessani. Olin psykoosissa. Lopetin huonon suhteeni yhden huumeita käyttävän henkilön kanssa kun lopetin kaman käytön. Lähdin irti kokonaan huumeympäristöstä.

Kävin erinäisissä laitoksissa mielenterveysongelmien ja päihdeongelmien takia. Sekä muutamien itsemurhayritysten vuoksi. Päihdekuntoutuksessakin olin. Tajusin eräänä päivänä, että minulla ei ole enää yhtään kaveria, istuin vain kotona
ja en päässyt eteenpäin asioissani. Retkahduksiakin sattui muutaman kerran.

Nyt olen ollut käyttämättä aineita yli kuukauden. Juomista vältän koska en psyty säätelemään sitä, tosin aina en ole siinäkään onnistunut. Käyn säännöllisesti psykiatrian poliklinikalla ja osa-aikaisesti työvalmennuksessa kuntoutuakseni, jossa olen tavannut uusia kavereita. Välit perheeseeni on nykyään läheiset ja hyvät.

Olen alkanut harrastamaan taas asioita joista pidän. Mutta vaikka minulla on edelleen syviä ongelmia itseni kanssa, tunnen, että toivoa on vielä. Eikä asioitten kanssa tarvitse olla yksin vaan niistä voi kesksutella, sillä todennäköisesti et ole ainut joka on käynyt samantapaisia asioita läpi. Menneisyys on hyväksyttävä ja on vain jatkettava niillä voimilla eteenpäin, mitä tällä hetkellä on. Mutta myönnän kyllä että välillä iskee aineitten käyttöhimo, siitä meinaa ei koskaan tule pääsemään eroon.

Aina voi vaikuttaa itse omaan elämään ja valintoihin, sekä kaikkea ei tarvitse yksin kantaa harteillaan. Jokainen voi itse kirjoittaa elämänsä!