Olet täällä

Kirjaudu sisään tai rekisteröidy sivustolle, jotta voit käyttää kirjanmerkkejä

Ajatuksia alkoholismista - vaimon tarina

Julkaistu 21.11.2007

Mistä saatoin tietää minkälaista on elää alkoholistin kanssa? Minkälaisia asioita siihen liittyy? Ennen kaikkea en tiennyt, että sitä ei voi parantaa. Alkoholisti on aina alkoholisti ja hienosti sanottuna siinä sairastuu koko perhe. Ja vastuu on tietysti sillä perheellä. Miksi antaa kohdella itseään huonosti, miksi ei vain lähde? Ota lapsia kainaloon, hanki asuntoa, pakkaa tavaroita ja lähde? Sitähän voi miettiä, kadonneita vuosia, kadonneita hetkiä. Tunteja kun on itkenyt, raivonnut ja huutanut tai ollut ahdistunut, surullinen, epätoivoinen. Kun rinnan alle muuttaa asumaan möykky. Joka pyörii ja hiertää ja saa huutamaan lapsille, painaa hartioita alas ja suupieliä alaspäin.

Silti sitä vain jaksaa. Näyttää päällepäin normaalilta ihmiseltä. Käy töissä, vie lapsia hoitoon. Kulkee perhejuhlissa ja häpeää miehen käytöstä. On itse tietysti kunnolla ja huolehtii lapsista. Kotona sitten odottaa, että mies nukahtaa. Saa ehkä sitten itselleen vähän aikaa. Yleensä aika kuluu kun katselee hämärin silmin varjoja seinillä. Muistelee kuinka mones kerta tämä on? Varjot näyttävät niin tutuilta. Sama lamppu, sama pöytä kuin aina ennenkin. Ja kuinka monta samanlaista iltaa ja yötä on jo mennyt? Mies kuorsaa vieressä ja haisee pahalle. Teen päätöksen, että huomenna kyllä lähden, eihän tätä jaksa kukaan ja miksi pitäisikään. Tiedän kuitenkin jo siinä vaiheessa, että päätös tuskin pitää. Yöllä on niin helppoa tehdä sellaisia päätöksiä, mitä ei pysty toteuttamaan.

Olen eri ihminen kuin aikaisemmin, nuorena. Menin naimisiin vähän päälle kaksikymppisenä – alkoholistin kanssa. Olen aina ollut iloinen, sosiaalinen, itsevarmakin. Mies on kuitenkin muokannut minusta sopeutujan joka hyväksyy kaikenlaisen käytöksen itseään kohtaan. Mies on mustasukkainen ja vahtii jokaista kauppareissua, eikä oikein pidä siitäkään että käyn töissä. Myös tunteitani hän vahtii. Rakastanhan varmasti, enhän ikinä jätä? Pakko on myöntää, muuten ei saa hetken rauhaa. Tappelu voi kestää vaikka 10 tuntia ja samoista asioista tapellaan vuodesta toiseen. Lapset siitä tietysti kärsivät ja saavat kuunnella huutoa – Päivin ja öin.

Elämämme ei ole koskaan tylsää. Voi kuinka toivon välillä että se olisi. Inhoan sitä, että joudun elämään kuin lapsi. Kysymään mieheltäni kuin isältäni mitä saan tehdä ja mitä en. Yleensä en saa lupaa. Välillä on selviäkin kausia. Ei kylläkään pitkiä. Mutta juominen onkin välillä aika kohtuullista. Mies kyllä hoitaa työnsä. Ja sehän tarkoittaa sitä, että ongelman voi kieltää.

Elämä alkoholistin kanssa on herättänyt katkeruutta, epätoivoa, surua ja vihaa. Miksi valitsin tämän miehen? Miksi olen niin kiltti, että en ole lähtenyt aikoja sitten? Miksi mies ei ymmärrä, mitä minulle tekee? Väittää rakastavansa ja silti kohtelee niin kuin kohtelee. Toisaalta olen kahden vaiheilla. Jos alkoholismi on sairaus, niin onko minulla edes oikeutta olla juomisesta vihainen? Juomisen tarve on niin suuri, että mies ei voi sille mitään, eikö niin? Ja selvänä mies on ihan erilainen – normaali ihminen.

Häpeä - siitä olen yrittänyt päästä eroon. Ei minulla ole ongelmaa. En voi olla vastuussa toisen teoista ja juomisista. Kerron aika avoimesti ongelmasta ystävilleni. Varmaan kyllästymiseen saakka kuormitan läheisiäni ongelmillani. Ja koskaan ne eivät lopu. Aina odottaa uusi kamala viikonloppu tai loma nurkan takana.

Katkeruus. Siitä en varmaan koskaan pääse, vaikka mies raitistuisikin. Miksi mies on kohdellut minua näin. Miksi minä olen saanut yksin tehdä sitä ja tätä. Mies ei edes ymmärrä. Luulee, että ei se nyt niin kamala ilta ollut, vaikka tulikin juotua, ”Sinähän nauroitkin” mies sanoo. Mutta mies pakottaa minut näyttelemään ja esittämään normaalia, iloistakin. Lastenkin takia se on pakko tehdä. Väkisin tukahduttaa viha. Väkisin istua miehen vieressä sohvalla, nukkua kylki kyljessä, vaikka haluaisi mennä kauas. Ei haluaisi kuulla miehen ääntäkään. Näyttelemisestä tulee ahdistus. Sitä ei saa purkaa edes silloin, kun mies on selvä. ”Taas sinä haukut” ja ”Päissään nyt tulee sanottua, en minä sitä tarkoittanut”. No annetaan kaiken sitten kertyä. Tuohon sydänalaan. Unohdetaan. Mutta kun unohdusta ei tule.

Olen luopunut normaalista, aikuisen ihmisen elämästä. Olen saanut lapsien sijasta hoidettavakseni myös yhden ongelmalapsen. Elämässäni ei ole perusturvallisuutta. Minä olen perheen aikuinen, joka huolehtii kaiken. Ja kuulee siltikin, ettei tee tarpeeksi. Sen verran minussa on onneksi ollut voimaa, että olen vienyt opiskeluni päätökseen. Olen silti luopunut pienistä asioista joista yhteenlaskettuna tulee suuria luopumisia. Mukavista juhlista ystävien tai suvun kesken, Mukavista kesälomista, Mukavista jouluista. Arki on minun juhlaani, kun mies on selvä. Ja sekin arki. Levähdystaukoja ryyppäämisten välissä. Raahautumista päivästä toiseen. Univelka ei ikinä lähde. No ehkä ensi viikonloppuna on rauhallista?

Mikä on elämäntilanteeni nyt? Olen päässyt vähän eteenpäin. En jaksa suostua aivan kaikkeen. Olen asettanut itselleni takarajan. Jos asiat eivät parane vuoden loppuun mennessä aion lähteä. Mies on ehkä vähän ottanut onkeensa, hakenut apuakin. Muuten olisin jo mennyt. Tuntuu kuitenkin, että aivan kokonaan mies ei aio juomista lopettaa. Se paistaa läpi puheista ja myös teoista. Kummallinen kuvitelma, että voisi lopettaa ”pikku hiljaa” ja ”vähitellen”. Mikä naurettava ajatus. Miten ihminen voi huijata itseään loputtomasti? Minua hirvittää se, että olen pitänyt miestäni ”pystyssä” vuosikaudet. Minun läsnäoloni hillitsee juomista. Minun takiani on selviä kausia. Kun minä lähden, selviin kausiin ei ole enää mitään syytä. Siksi mies varmasti ajaa itsensä täysin pohjalle, kun lähden. Kun. Tarkoittaakohan se, että oikeastaan olen jo päättänyt, että minä lähden. Ainakin toivon sitä ja haaveilen siitä. Ajatukseni ovat usein siellä. Tulevaisuudessa.

Nimimerkki: 
Anonyymi
+1
+624

Kommentit

Kuinkahan sinulle kävi kun

Käyttäjän Anonyymi kuva

Kuinkahan sinulle kävi kun vuosi vaihtui? Aikarajat ovat usein hyviä. Ne jättävät itselle aikaa sopeutua muutokseen, antavat päätepisteen päämäärättömän kärsimyksen ja pettymysten jatkumolle.

Annoin aikoinaan mihelleni ( ja ennen kaikkea itselleni) vuoden verran aikaa, kun alkoholiongelman laajuus selvisi. Kuten kaikki kokeneemmat olisivat voineet kertoa, kuten itsekin sitten opin, ongelma ei vuodessa muuttunut kuin pahemmaksi erinäisistä hoito- ja apuyrityksistä huolimatta.

Vuoden vaihuessa olimme molemmat sujut eron kanssa, itse sittenkin paremmin kuin juova puoliso. Oma ja lasteni elämä alkoi näyttää elämisen arvoiselta nopeammin kuin olisin ikinä arvannut, vaikka henkisiä arpia kannammekin ikuisesti. Pahin omista murheistani on yhä se, miten paljon parempi olisin ollut äitinä ilman alkoholistipuolisoa. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että vaikka ihan itse olin kireä ja tiuskiva, elin myös äärimmäisissä olosuhteissa, joista syntyvä stressi purkautui ikävästi.

Parempi silti sentään ero joskus kuin ei milloinkaan. Jo vuosia oln elänyt lasten kanssa täysin raitista elämää. Mitään en koe meidän hävinneen erossa, voittaneemme paljonkin. Ex-puoliso elää miten elää, sukulaisten ja yhteiskunnan tukemana. Emme ole tekemisissä.

Toivottavasti saat voimaa muuttaa elämänne paremmaksi. Orjan elämäähän tuo on nyt.

+1
+765

Alkoholistin läheinen

Käyttäjän Peter kuva

Vanhemmat eros alkoholismin takia ja se salailu ja kulissit on ohi mutta on jättänyt jälkensä. En halua semmosta kenellekkään. Tämän ongelman kanssa joudun taistella isäni kanssa vielä kauan. En voi erota, hän on isäni ja selvinpäin hieno ja säntillinen ihminen, jota rakastan...mutta alkoholismi on tehnyt meille lapsille vaikeuksia ja oon huomannu sen että vain puhumalla selviää, ja vasta nyt tuntuu että oon tarpeeksi vahva sanomaan asiat ääneen. Peter 34v 

+1
+617

omakohtainen kokemukseni

Käyttäjän Minä kuva

Kiitos Anonyymin kirjoituksesta. Tämä oli kuin kuvaus omasta elämästäni jo monen vuoden ajalta. Anonyymi ei kertonut poliisien tai ambulanssien kotikäynneistä eikä jatkuvasta väkivallan uhasta, jotka tuovat lisämaustetta omaan elämääni. Jos juominen ja väkivalta jatkuu saatan hetkellisen muistikatkon aikana kuristua ja tukehtua - vahingossa. Täytyy vaan uskoa, ettei omalla uhrautumisellaan voi ketään pelastaa. Täytyy olla itsellä voimaa tehdä muutos ja laittaa ovi pysyvästi kiinni perässään.

+1
+746

KIltti alkoholisti

Käyttäjän Marleena kuva

Olen asunut kiltin alkoholistin kanssa yhdessä 14 vuotta. Alussa en huomannut mitään, mutta pikkuhiljaa tyhjiä pulloja alkoi löytyä nurkista. Kaikki vapaa-ajat työn jälkeen miehelläni on viime vuosina mennyt nukkumiseen.  Kaksi haimatulehdusta ei ole tahtia haitannut. Meillä ei ole lapsia olemme jo iäkkäitä. Minulla on aikuiset lapset edellisestä avioliitostani.  Mieheni oli poikamies ja on tavallaan vieläkin, koska olemme avoliitossa. Hän on maailman kiltein mies minua kohtaan, mutta se paras ystävä on kuitenkin ollut se pullo.  Raha-asiat alkoivat mennä sotkuun ja sain selviteltäväkseni aikamoisen vyyhdin joka kylläkin selvisi minun ansiostani.  Mieheni käy töissä ja minä olen jo  eläkkeellä. Olen joutunut ottamaan ohjat käsiini ja hoitanut häntä kuin lasta. Olen miettinyt lähtöä ja sitten todennut että mihinkäs minä, kiltin miehen luota. Saattaisin löytää vielä todellisen rentun hänen tilalleen.  Miten voisin "lapsen" jättää. Sydämeni alla asuu kuitenkin se möykky, joka monella muullakin alkoholistin omaisella on. Vahvuuteni ei ole rajoittunut ainoastaan kotiimme,   vaan haluan muuttaa koko lähiympäristön asiat. Sehän on tietenkin toisaalta ollut hyvä asia.  Sama ajatusvyyhti pyörii mielessäni pitkin päivää. Häiritsen ystäviäni valituksillani jne.  Olen löytänyt al anonin ja se on todella paljon auttanut minua ja auttaa edelleen.

Nyt sitten kuitenkin joku kohtalon sormi puuttui asiaan. Mieheni väsymys paheni ja hänelle tuli muitakin oireita. Hän vaipui maksakoomaan viideksi päiväksi. Hän kuitenkin ihme kyllä heräsi ja on nyt toipumassa. Vielä ei tiedetä selviääkö hän kuinka pitkään ja mikä maksan tilanne on. Lääkärit eivät halua antaa mitään ennusteita. On kuulemma yksilöllistä.  Uutta maksaa hänelle ei kuitenkaan ole luvattu nyt, eikä myöhemminkään. Nyt hän on todella pohjalla, fyysisesti ja psyykisesti. Tässä vaiheessa minun on ainakin vaikea lähteä ja jättää sairasta miestä. Ihmettelen vain miksi hän heräsi. Lääkärit sanoivat että siihen on 1 %:n mahdollisuus että hän selviää.

Nyt siis vaan odotellaan. Hän on jo kuntoutuksessa. Johonkin häntä nyt yritetään kuntouttaa. En osaa sanoa toivonko hänen selviytyvän vai menehtyvän, mutta se asia ei ole minun käsissäni.

 

+1
+745

Ei kukaan tiedä

Käyttäjän Vaimo vielä kuva

Yhteen mennessä alkoholisti ei koskaan sano olevansa sitä. Tai hyvin harvoin. Raitistuneena, tai sitten niin, että vähättelee tilannetta ja kertoo jo päässeensä yli. Niin minullekin kävi. Ihana, hyvässä ammatissa, samat arvot, hauska ja kiltti. Tai niin minä luulin.

Pikkuhiljaa tuli humalatiloja. Lähinnä silloin kun minä olin poissa. Valehtelu ja muiden naisten kanssa pidetty yhteys selvisi sekin kuin palapelin pala kerrallaan. Niistä kysyttäessä mies lähti ovet paukkuen, huusi tai uhkasi tappaa itsensä ja lähti kuitenkin - juomaan.

Kuvioon tulivat lääkkeet, psykoosit, rahan huijaaminen ja potkut töistä. Ajokortti oli mennyt jo aiemmin useaksi kuukaudeksi. Pettämistä tapahtui, mutta yhtä vähän kuin juomista tai sekakäyttöä hän sen myönsi. 

Sen sijaan hän myrkytti ihmisiä vastaani, vanhempansa kohtelivat minua kuin sylkykuppia, tuntemattomat juorusivat minusta asioita, joita mies keksi päästään voidakseen juoda. 

Kotona huutaminen, päälle käyminen, sairaat ajatukset ja haukkuminen oli joka viikoista. Miehen mieli vaipui koko ajan syvemmälle harhoihin. Hän pelkäsi ja sulkeutui tai raivosi tai uhkasi itsemurhalla, lopulta aina häipyi jonnekin, josta häntä ei saatu kiinni. 

Kerran en jaksanut enää. Tuli kirkas hetki, ajattelin, että parempi on olla ilman kuin kestää loputonta pahaa kotonaan. Elämästä oli tullut sellaista, jossa en ollut enää valmis elämään. Miehen poissaolo ei enää satuttanut. Se tuntui ihanalta. 

Kesti kauan, useita kuukausia, että ymmärsin ettei ero ollut minun syytäni. Että ymmärsin eläneeni niin hirveissä olosuhteissa, että olin vain yrittänyt selvitä. Tajusin, etten pyytänyt liikaa kun halusin rauhaa ja normaalin elämän. 

Pala palalta sen kasasin. Mies juo itseään jossain hengiltä, valehtelee muille ja syyttää minua kaikesta. En jaksa enää ajatella muuta, kuin että toivottavasti pääsee taivaaseen. 

+1
+394

Voimat vähissä

Käyttäjän Aurora kuva

Uskoin löytäneeni elämääni rakkauden. Luulin, että fiksuina aikuisina ihmisinä saamme uusperhekuvion toimimaan. Mies sai minut nauramaan, luottamaan, rakastamaan. Avioiduimme.
Mutta... vähän kerrassaan paljastui toinen puoli. Äkkipikainen, kontrolloiva, ättyisä mies. Alkoholisti, joka juomattomana on kireä ja kiukkuinen. Ja joka nousuhumalassaan on seurallinen, hauska, ystävällinen ja puhelias.Ja joka laittaa juomisen välillä kaiken muun edelle. Ajaa humalassa. On töistä poissa. Ja valehtelee puolisolleen. Valehtelee lapsilleen. Valehtelee itselleen.
Antabus. Ryhmä. Yritystä on ollut.
Mutta... Taas kerran. Ja toisen kerran. Kun ei pitäisi ottaa yhtään. Kun kerta karkaa käsistä.
Ja tämä häpeän mittaamaton määrä! Peittelen puolison alkoholismia. Muuntelin totuutta, kun mieheltä oli kortti pois ja toimin kuskina monta kuukautta. Lastensuojeluilmoitus vei minulta miltei työkyvyn. Ainoa lapseni ei enää luota minuun.
Taloudellisesti tulee hirveät tappiot. Sydän särkyy. Silti...avioero mielessä. Itsemurhaa en haudo.
Voimat on vähissä.

+1
+390

Minä olen nyt viitisen vuotta

Käyttäjän Celia81 kuva

Minä olen nyt viitisen vuotta elänyt alkoholistin kanssa ja naimisiinkin ehdimme. Alussa ongelma ei ollut niin suuri mutta kasvanut koko ajan ja eilinen oli viimeinen pisara kun vaihtoi meidän yhteisen uuden vuoden juhlinnan ryyppykavereiden kanssa juhlintaan vaikka minin 7 ja 9v lapsetkin olivat mukana. Ero paperit lähti heti eilen eteenpäin ja minusta tuntuu että oli nyt se minun viimeinen pisara. En halua elää loppuelämää möykyn kanssa ja miettiä milloin on minun vuoroni. Kyllä on ollu viimeinen vuosi raskasta aikaa. Siihen on mahtunut monenmoista selitystä, valhetta, paljon viinaa, surua, epätoivoa, lisää viinaa ja kaikkein päälimmäisenä rakkaus. En vain voi rakastaa toista terveeksi...

Tietysti pelottaa pysynkö päätöksessäni mutta nyt ainakin tuntuu oikealta suunnalta. Mutta olen minä istunut terapiassa aika monta tuntia näitä pohtimassakin. Haluan uskoa että olen nyt viisaampi ja vahvempi. Saamme lasteni kanssa meidännäköisen elämän vielä joku päivä.

+1
+100

Mies juo perjantaisin. Ei

Käyttäjän Anonyymipuoliso kuva

Mies juo perjantaisin. Ei lapsia. Haluaisin kyllä, mutta en uskalla. Ensin pitää tämän tilanteen muuttua. Pienellä paikkakunnalla on vähän tekemistä, työviikko pitää kuulemma nollata. Humaltuu suht äkkiä, on sammumispisteessä puolen yön maissa. Joskus pitää hakea kotiin, ei saa itselleen taksia soitettua. Ei viihdy baareissa, kaljaa juo kavereiden luona. Ei ole väkivaltainen, vihainen koskaan. Pelkään, että hänelle sattuu jotain kun en ole huolehtimassa. Itselläni on kavereita, liikunta- ja kulttuuriharrastuksia. Miestä eivät ne kiinnosta. Itse en juo nykyisin kun muutaman kerran vuodessa. Ei huvita krapulaa potea. Mies ei keksi varmaan muuta tekemistä. Ei ymmärrä itse, että alkoholismia on myös kerran viikossa toistuva humalahakuinen juominen. Pelkään terveysongelmia. En tiedä miten tämä selviää. Ollaan nuoria vielä, mutta lasten hankintaa ei voi lykätä enää vuosilla. En voi puhua kenellekään tästä. Mies sanoo että hänellä ei ole ongelmaa, ei kuulemma haittaa että ei muista millä tullut kotiin. Joka lauantai lupaa, että ensi kerralla ei ole niin humalassa. Sitten kun välillä ns osaa juoda, eli malttaa tulla kotiin ajoissa, niin pitää kehua, että hyvin hoidettu. Haluaisin puhua tästä yhdessä terapeutille, mies ei varmasti suostu. 

+1
+76

Tämä on jo vanha ketju, mutta

Käyttäjän Pancreatitis acuta et chronica kuva

Tämä on jo vanha ketju, mutta tuli ajankohtaiseksi minulle nyt. Minulla siis alkoholisoitunut puoliso, jolla taustalla useampia haimatulehduksia, joista huolimatta ei ole juomista lopettanut. Haimatiehyet stentattu ja verensokerit koholla, mutta viina vain maistuu edelleen.  Kai luottaa siihen, että kun ei viikonlopun juomisen jälkeen mitään tapahtunut, ei tapahdu seuraavanakaan viikonloppuna. 2 vuotta sitten ensimmäisen haimatulehdukseen jälkeen annoin uhkavaatimuksen, että jos vielä juot, lähden. Vähän aikaa menikin niin, että oli raittiina, tosin masentuneena ja syytti minua siitä, että kiristin häntä erolla. Sitten juominen taas alkoi pikkuhiljaa, ensin laillisella viiniä ja sitten rohkeammin lisää viiniä, lonkeroa ym. kun ei mitään käynytkään. Kun taas oli tarpeeksi juotu ja haimaa rasitettu, tuli seuraava tulehdus. Se aiheutti pseudokystan haimaan ja stenttauksen, jotta kystä tyhjenisi. Tämäkään ei miestä pysäyttänyt kuin hetkeksi ja nyt tilanne on se, että tulehdus on krooninen ja sokerit koholla ja mies siitä vähät välittää. Itse olen tilanteeseen niin väsynyt, että sairastuin masennukseen ja nyt kai  viimein on pakko myöntää, että oma psyyke ei enää kestä tätä tilannetta. Mies juo viikonloppuisin yksin kotona tietokoneen ääressä, viinipullo kuluu illassa + lonkerot 6-pack päälle. Sösöttää ja sopertaa ja lopulta sammuu sohvalle. Pelkään koko ajan milloin uusi akuutti tulehdus iskee ja kuinka vaarallinen se on tällä kertaa.

+1
+9

Muiden tilanteita lukiessa

Käyttäjän Vaimo täälläkin kuva

Muiden tilanteita lukiessa ihmettelen, miksi he eivät eroa. Kuitenkaan en ole itse ollenkaan varma siitä, pitäisikö minun erota, vaikka elän alkoholistin kanssa ja kärsin siitä.

Mieheni on juonut kuutisen vuotta lähes päivittäin. Välillä on löytänyt pohjan ja sen jälkeen pystynyt olemaan muutaman kuukauden juomatta. Sitten taas aloittanut ensin tilkalla viiniä ja siitä sitten juomamäärät pikku hiljaa kasvaneet entiselleen. Nyt on esimerkiksi tämän viikon juonut niin, että yhtenä päivänä on ollut ajokunnossa ja töissä, muut päivät tehnyt etätöitä ja juopotellut aamusta alkaen.

Viime syksynä sain miehen viimein hoitoon, kun oli niin pohjalla, että uhkasi itsemurhalla. Lenkiltä tullessani löysin hänet terassilta istumasta ase kädessä. Ei kuulemma aikonut tappaa itseään tai ei kyennyt siihen, mutta se oli sellainen hälytysmerkki, että seuraavana päivänä jäin pois töistä ja vein lääkäriin. Kieltämättä sinä yönä vähän myös mietin, olemmeko tytön kanssa seuraavan perhesurman uhreja, vaikka miehellä ei ole väkivaltaisia taipumuksia.

Mies pääsi sitten myllyhoitoon ja kävi sen tunnollisesti läpi. Se teki hyvää ja hän oli puoli vuotta täysin juomatta. Edelleen hän ei kuitenkaan myöntänyt olevansa alkoholisti, vaan vain riippuvuuksiin taipuvainen. No, puolen vuoden jälkeen juominen alkoi taas pikku hiljaa ja nyt aletaan jälleen lähestyä pohjaa. Minun voimani ehtyvät samaa tahtia kuin hänen juomisensa lisääntyy. Viikonloppuna menee pahimmillaan kolme litraa viiniä ja koppa kaljaa vuorokaudessa (juo myös pitkin yötä). Makaa sohvalla, haisee pahalta ja heittää typerää läppää. Ei tee yhtään mitään. Ei siis mitään sen ihmeellisempää, mutta silti alan olla taas sietokykyni rajoilla.

Pelkään yksinjäämistä. En ole sen tyyppinen nainen, joka haluaa pärjätä yksin, kaipaan rinnalleni miestä. Selvänä mieheni on mukava ja leppoisa, joskaan ei ehkä mikään täydellinen aviomies tai isä. Kuitenkin kiltti, älykäs ja huumorintajuinen ihminen. Arki sujuu ihan hyvin.

Jotenkin tuntuu, että tämä ei ole vielä riittävä peruste pistää koko elämää uusiksi. Mikä sitten olisi, en tiedä. 

+1

Puolison juominen on

Käyttäjän Hajonnut kuva

Puolison juominen on hajottanu meidän perheen saan kuulla haukkumista mollaamista kuinka olen pilannut suhteen joka kerta suutun kun puoliso juo pelkään ja olen ahdistunut koska viime aikoina on puolisolta alkanut tulla esiin vainoharhaisuutta piittaattattomuutta puheissa ja on epäilevän kamalan mustasukkainen onneksi lapset ei asu enään kotona 

+1

No niin. Nyt kai on se hetki

Käyttäjän Haizuli kuva

No niin. Nyt kai on se hetki kun pitäisi kiittää kaikkia antamastanne vertaistuesta. Tänään allekirjoitan vuokrasopimuksen. Pieni määrä tavaraa on jo pakattu. Välttämättömimmät. Loput haen kun jaksan ja kykenen.

Kaksikymmentä vuotta yhdessä. Alkoholi on ollut seuranamme koko ajan. Aluksi se oli meidän yhteinen ystävämme viikonloppuisin ja lomilla. Hyvä ystävä, jonka kanssa tulimme toimeen. Se ystävyys syveni, kunnes itse rupesin epäilemään ystävyyden pyyteettömyyttä. Päätin ottaa etäisyyttä, samalla kun mieheni suorastaan rakastui tähän pitkäaikaiseen seuralaiseen. Nyt tuosta omasta irtiotostani on kahdeksan vuotta. Olen ymmärtänyt kuka tässä perheessä määrää. Ei mies, en minä, vaan se kolmas osapuoli. Ja se kolmas osapuoli ei suostu eroon ihan helpolla, on mustasukkaista tyyppiä. Myllyhoito, pieni pesäero. Ja sama uudestaan. Aktiivikatko. Murtuneita raajoja, jatkuva kierre sairaslomalta toiselle erilaisten leikkausten takia jotka johtuvat kännitoilailuista. Menetetty työpaikka. Ja nyt perhe. Ihan normaali kaava. Ei mitään uutta länsirintamalla.

Olen jo vuosia lukenut kanssakulkijoiden tarinoita, ja samaistunut. Oppinut että alkoholismi on primäärinen, hoitamattomana kuolemaan johtava sairaus. Oppinut ymmärtämään ettei mikään, mitä minä teen tai mitä minä sanon tai mitä minä haluan merkitse yhtään mitään. Minulla ei ole valtaa. Hän, ja vain hän pystyy päättämään mitä elämällään tekee ja mitä siltä haluaa. Meidän osalta peli taitaa olla menetetty. Luottamus on rapissut murusiksi matkan varrelle, sille perustalle ei rakenneta enää mitään. Ystävänä voin yrittää pysyä. Auttaa sen minkä ystävänä pystyn. Mutta ensin minun täytyy pistää se happinaamari omille kasvoilleni, ottaa itse happea ja saada selkäni suoraksi. Vasta sitten voin auttaa häntä. Nyt ei harmita muu kuin että miksi ja mitä odotin nämä viimeiset viisi-kuusi vuotta. Ihmettäkö? Ei niitä tapahdu kuin saduissa, ja tämä ei kuullosta sadulta. Niissä kun on yleensä onnellinen loppu.

+1
+2

Lisää uusi kommentti