Poikani, rikollinen ja mielenterveys-ja päihdeongelmainen, silti poikani

Nimimerkki: Yksi monista äideistä

Haluan jakaa tarina​a​ rakkaan poikani päihteiden käytöstä ja sen vaikutuksesta hänen elämäänsä ja meihin läheisiin. Kaikkea ei äitikään tiedä, mutta kerron osan siitä, mitä äiti tietää.

Hän oli lahjakas jalkapalloilija, voimakkaasti tunteva ja impulsiivinen lapsi, yksi neljästä sisaruksesta. Ero isästä tuli 10-vuotiaana ja lapset jakaantuivat äidin ja isän välille. Myrskyisää oli elämä ennen sitä ja vaikea oli sen jälkeenkin. Itsetunto oli lakaistu maton alle ja koulua piti vaihtaa pariin otteeseen. Onneksi oli futis. Vaan ei se futis enää kiinnostanut, kun tuli uusia kavereita yläasteella

Poissaolojen myötä lastensuojelu tuli kuvioihin ja apua oli tarjolla. Äidin oli silti vaikea uskoa kannabiksen käyttöön. Seitsemättä luokkaa ei poika koskaan saanut suoritettua, kaikista konsteista huolimatta mukaanlukien lyhytaikaisen huostaanoton jotta koulu lähtisi kulkemaan. Poika kävi kotona kun äiti oli töissä ja äidin avopuolisonkin kanssa oli sukset ristissä osan aikaa.

23.11.2012 tuli soitto Pasilan poliisivankilasta: poika pidätetty.16-vuotias pikkupoika!? Äidin matka karkkeineen ym. kävi siis mukaan kuulusteluun. Siinä vaiheessa iski shokki; pillereillä pää sekaisin ja Helsingin keskustassa veitsellä kahta nuorta useasti iskenyt suukovun päätteeksi. Syytetään kahdesta tapon yrityksestä. Äidin mieli ja sydän eivät meinanneet tätä kestää ja shokki oli pojalle itselleenkin suuri, kun näki valvontavideon tapahtumasta.

Reilun mittainen tuomio nuorena henkilönä tehdystä rikoksesta. Yhteensä vankila-aikaa siltä istumalta 1 v ja 10 kk. Pojasta tuli täysi-ikäinen vankilassa. Vanha tuttu tyttö oli tullut kuvioihin tuomion aikana eikä se elämä lähtenyt kovin ruusuisesti yhdessä sujumaan. Lisää pienempiä rikoksia ja pari lyhyempää tuomiota lisää. Hänestä oli tullut taparikollinen ja arkeen kuului päihteet ties kuinka monessa eri muodossa. Ehkä jopa ihme, että on vielä hengissä sillä mahtuu monta tajuttomuustilassa löytymistä, onnettomuutta ja itseaiheutettuja vammoja. Päihdehuollosta ja terapiasta on ollut puhe, mutta ei löydy tarpeeksi motivaatiota tai uskallusta. Äidiltä on helppo pyytää rahaa, kun on ”nälkä” ja aina on saanut puhutettua sinisilmäisen äitinsä heltymään. Varmaan oli virhe. ​Monesti.

Tällä hetkellä pojalla on tyttöystävä, paikka jossa asua ja päihteet kulkeneet mukana edelleen.

Viimeisin shokki oli 6 päivää sitten, kun poikani soitti minulle​ ja kyseli kuulumisia…Kyselin vointia tai onko ottanut jotain, sanoi että oli juuri herännyt. Tämän jälkeen tyttöystävä otti puhelimen ja alkoi itkemään, sain selvää sen verran että poika on viiltänyt itseään jalkoihin ja verta on joka paikassa. Sydämeni syke hyppäsi muutaman kerran yli, sanoin että soita heti ambulanssi. Hän oli hysteerinen ja pyysi minua tekemään sen. Suljin puhelimen ja soitin hätänumeroon. Tämä oli toisinto alkukeväältä, kun hän oli viiltänyt itseään käteen, en silti muistanut talon kirjainta ja oven numeroa. Kerroin kuitenkin kuka siinä asuu ja kuka on loukkaantunut. Pyysin ettei poliisia ensimmäiseksi, kun ei ole mitään väkivaltaa tapahtunut. Poliisi sinne kuitenkin laitettiin odottamaan ensihoitoa, sillä hänen taustansa varmaan vaatii sen, kun nimi mainitaan, syttyy punainen näytölle tai jotain… Tyttöystävä soitti sitten pari kertaa vielä ja painoin luurin korvaan ja tekstiviestin perään, että vastaa puhelimeen kun hätäkeskus soittaa! Kuva tuli vielä sitten perään keittiöstä, jonka lattialla oli verta siellä täällä ja poikani jota hoidettiin siinä lattialla. Kävin mielessäni jo hautajaisia, tämä ei voi olla näin! ​​En kestä tätä, miksi!?! Hän oli tehnyt tämän vielä salaa tyttöystävältään joka huomasi teon vasta sen tapahduttua. Hän tarvitsee hoitoa, vaikka tämä on ahdistusta ja avunhuuto, ei siitä päätä silittämällä selviä. Myöhemmin tuli ilmi että poika oli ottanut jotain bentsoksi kutsuttuja tabletteja monta… Ensiapuun ja sieltä edelleen Töölön tapaturma-asemalle, koska toisessa jalassa oli syvempi ja vakavampi vamma. Olin hetkittäin puhelinyhteydessä tyttöystävään ja vähän poikakin jutteli, mutta oli sekava ja ahdistunut. Töölöstä oli lähdössä kesken kaiken pois kun ei kuulemma saanut kunnon lääkkeitä eikä halunnut että jalkoihin kosketaan. Siinä vaiheessa olin soittanut jo kriisipuhelimeen ja seuraavaksi otin yhteyttä Töölön sairaalan osastonhoitajaan joka yhdisti minut hoitavalle hoitajalle. Hän kertoi, että poika on tuossa tekemässä lähtöä eikä anna hoitaa jalkaa.

Kerroin hänelle, että pojalla on mielenterveys-ja päihdeongelma ja nyt vielä itsetuhoisuutta, näinkö hänet vaan päästetään lähtemään? Näin on, hän on vastannut tiettyihin kysymyksiin oikein ja heidän mittapuulla on täysissä järjissään. MITÄ?! Kysytäänkö siellä, että ”teetkö näin vielä uudestaan?” ja jos vastaus on ”en”, hän on järjissään​?! Juttelin hoitajan kanssa ja ihmettelin, että eikö kukaan siellä tai minä voi tehdä asialle mitään? Ei voi pakottaa hoidettavaksi. Soitin sitten tyttöystävälle ja hän sanoi edelleen, että on kuulemma lähdössä. Siinä kohtaa kuulin, kun hoitaja tuli puhuttamaan poikaa ja kertoi (oletan), että jalkaa täytyy hoitaa nyt, koska myöhemmin voi olla, ettei sille pystytä tehdä enää mitään ja siitä jää pysyviä vaurioita. Hän antoi kuin antoikin hoitaa jalan! <3 HUH. Pari päivää myöhemmin lähdin heitä viemään uudelleen Töölöön, sillä toinen jalka oli tulehtunut. Antibioottia ja särkylääkkeitä. Edellispäivänä olin käynyt katsomassa vointia ja ostin ruokaa kaupasta.

Nytkin huoli on jokapäiväinen, koska uudelleen, mitä tapahtuu tänään, huomenna, ylihuomenna? Miksei vastaa puhelimeen? Viesteihin? Onko kaikki hyvin?

KUULEMMA tämä tapahtuma herätti, ettei haluaisi enää käyttää mitään… On varmaan tuttua huttua noissa piireissä tuo lause. Jossain vaiheessa minulle selvisi myös, että hän on kuin onkin käyttänyt suonensisäisiä huumeita..Ilmeisesti satunnaisesti ja viimeisin kerta vajaa 2 kk sitten, koska siinä yhteydessä oli osallistunut väkivaltaan ja joutunut tutkintavankeuteen, jossa oli siis reilu 1,5 kk. Vapautta oli kestänyt siis 3 päivää kun tämä viimeisin episodi tuli.

Ymmärrän tavallaan sen, että vankilakierre syntyy. Rangaistuksen suorittajat ikään kuin heitetään yhteiskuntaan niin kuin haiparveen. He ovat täysin hukassa ja helpointa on hakeutua vanhoihin piireihin, josta taas alkaa tapahtumat viemään kohti uutta rangaistusta.. Linnassa on päivärytmi, säännöt ja uusijoilla myös kavereita…Turvaa. Ja äitinä on sanottava, että kun poika pyörii kaupungilla ties missä-kenen kanssa-mitä tekemässä on huoli koko ajan, jos hän on vankeudessa, on hetki hengittää. Tiedän missä hän on. Hän ei saa päihteitä. Hän saa ruokaa ja katto on pään päällä. Turvassa.

Olen puhunut, tuputtanut, keskustellut ja työntänyt materiaalia ja yhteystietoja kaikista mahdollisista instansseista joihin hänen pitäisi tarttua. Se on varmasti ahdistavaa, asioita pitäisi hoitaa niin paljon ja olo kamala, hävettää ja ahdistaa ja mitä kaikkea tunnekirjoa tuollainen elämä tuo tullessaan. Puhuin erään tutun kanssa, jolla on raju päihdetausta, hän sanoi, että lääkkeet ovat vaikeimpia vieroituksia…

Haluaisin kertoa tässä vielä vaikka ja mitä, koska kirjoittaminen näistä asioista on aika terapeuttista. Mutta ehkä joku päivä saan voimaa laajentaa tätä tarinaa, ja yritän neuvoa läheisiäni, joilla on nuoria tai esiteinejä kotona, että älkää tehkö näitä ”virheitä” (?), joita itse matkalla olen tehnyt. Älkää olko sinisilmäisiä, mutta antakaa lapselle vastuuta ja luottakaa niin pitkälle kuin mahdollista.

Pidän muut lapset ajan tasalla siitä missä mennään, koska haluan, että olemme yhdessä tässä asiassa liikkeellä sekä yritetään tukea perheenjäsentä. Vaikka on itseaiheutettua, niin yksin hän ei siitä selviä, vaan tarvitsee läheisiä tukemaan ja tsemppaamaan, ja kertomaan ettei siinä ole hävettävää eikä hän ole ainoa maailmassa jolla on tällainen ongelma. Tahtotila täytyy saada siihen asentoon, että tulevaisuus on edessä, ei takana!

Äiti