Surun kanssa täytyy oppia elämään

Nimimerkki: Vaimo

Lapsuuden perheessäni alkoholi ei kuulunut vanhempieni elämään.  Elimme turvallista ja normaalia perhe-elämää.  Ihastuin 15-vuotiaana tulevaan mieheeni.  Ihailin myös hänen isäänsä, hyväkäytöksistä tavallista suomalaista hienoa miestä. Seurusteluaikana mieheni käytti alkoholia, mutta en osannut lukea enkä tietää varoitusmerkkejä. Tässä tunnen itseni edelleen, useamman vuosikymmenen jälkeen – tyhmäksi ja naiiviksi.. 

Saimme kaksi ihanaa lasta.  Viikonlopun lauantait, noin kaksi kertaa kuukaudessa tai useammin,  alkoivat kulua pubissa jossa aika kului darts kisoissa.  Mieheni oli erittäin taitava tässä lajissa. Iltaan tietenkin kuului olut ja yleensä runsaammassa määrin.  Oli useimmin turha odotella sovittuna aikana kotiin. Riidat juomisesta kuuluivat elämäämme. Yritin epätoivoisesti saada miestäni lopettamaan juomisen, mikä ei hänene mielestään ollut ongelma.  Lapsemme kärsivät riidoistamme.  Kun yritin aloittaa keskustelun alkoholin tuomista ongelmista perheeseemme yms asiaan kuuluvaa, mieheni tuskastui muutaman lauseen jälkeen ja lähti ulos – joskus pubiin. Riitoja ei sovittu vaan elämää vain jatkettiin taas seuraavaan humalaviikonloppuun ja riitaan asti.  Harmittelin miten oikeasti hyvä, mukava, hienolla huumorilla varustettu, ahkera, hyvin työnsä tekevä, lapsiaan ja minua rakastava mies voi olla niin sokea että pilaa oman ja perheensä elämää käsittämättömällä tarpeella juoda humalahakuisesti. 

Päätin n.35-vuotiaana aukaista pankkiin salaisen tilin.  Päätin että jos koskaan päädymme avioeroon, lapsemme eivät saa kärsiä epävarmasta taloudellisesta tilanteesta, halusin turvata heille mielessäni siintävän mahdoillisen eron jälkeen edes suht turvallisen elämän.  Maksoin omista ansioistani suurimman osan perheemme kuluista.  Sen lisäksi siirsin tietyn summan salaiselle tililleni periaatteella: summa olkoon erotilanteessa lapsillemme turvana, jos emme eroa, summa jää koko perheemme yhteiseen käyttöön. Penniäkään/senttiäkään en säästörahoista itse käyttänyt.  Kriisin loppupuolella säästössä oli 30 000€.

Elämämme jatkui samaa rataa.  Kuuroille korville kuuluvia pyyntöjä, moitetta, suuttumusta, sovittelua. Aloin etsiä miehelleni vuokra-asuntoa. Käydessäni katsomassa mahdollista asuntoa, mihin suunnittelin mieheni muuttavan, minua ahdisti ajatella että tänne lapseni tulisivat isän luokse käymään, enkä voisi olla varma onko mieheni silloin selvin päin.  Olin ahdistunut jo työmatkojeni aikana, kun sopimamme nollatoleranssi alkoholin suhteen ei aina pitänyt.  Kotiin soittaessa kuulin mieheni äänestä joskus, että sopimuksemme ovat unohtuneet.  Tunsin syyllisyyttä työhöni kuuluneista työmatkoista, ja minua ahdisti epätietoisuus mieheni käytöksestä matkani aikana.  Tarkistussoitoillani päivittäin pyrin varmistamaan tilanteen.

Vaadin miestäni käymään viimein n.20 avioliittovuoden jälkeen AA-kerhossa.  Hän kävi kerran tapaamassa terapeuttia, ja tuli siletä hieman ylimielisen tuntuisena takaisin.  Terapeutin mielestä hänellä ei ollut ongelmaa alkoholin suhteen.  Mieheni ei ollut kertonut totuutta, eikä hänellä ollut halua selvittää tilannetta. Tulimme tilanteeseen jossa tein selväksi että jos hän halua elämän johon kuuluu alkoholi, minun tahtoni on elämä ilman ongelmajuomista. Parhaiten tilanne konkretisoitui mielhelleni kun eräs hänen kauempana asunut hyvä ystävä ei enää vastannut mieheni puheluihin.  Mieheni oli kalastellut ystävänsa luona pohjoisessa pitkän viikonlopun ja erään tällaisen viikonlopun jälkeen hänen ystävänsä ei enää vain vastannut puheluihin.  Tiesin heti mikä oli vastaamattomuuden takana.  Sanoinkin miehelleni että hän on varmaan ollut niin humalassa vierailulla, mikä on johtanut tähän tilanteeseen. Mieheni mielestä se ei voinut olla syy.  Käyttihan hänen ystävänsäkin alkoholia.  Mieheni oli täydellisen sokea sille erolle joka oli heidän tavoillaan ja määrällään juoda alkoholia.  Soitin omasta numerostani mieheni ystävälle. Kysyin suoraan voisiko hän kertoa, oliko mieheni ollut niin humalassa koko viikonlopun, että hän ei enää halunnut olla mieheni kanssa tekemisissä.  Vastaus oli myöntävä.  Hän sanoi että olisi kiva kalastella, saunoa ja juoda muutama saunaolut, mutta heidän kotiin ei ole tervetulleita ihmiset jotka juovat itsensa koko viikonlopun humalaan.  

Tällaisen asian kuuleminen omalta hyvältä ystävältä oli varmasti karua miehelleni.  Noloa ja järkyttävää.  Se oli varmasti parhaita tilanteita missä ihminen viimein voi herätä näkemään oman käytöksensä. Tästä alkoi meidän perheessä matka uuteen ja parempaan elämään.  Mieheni yksinkertaisesti muutti elämänsä.  Vieroitus kesti muutamia vuosia. Tottuminen elämään uusin tavoin, opettelemaan seurustelemaan tuttavien ja ystävien kanssa ilman humalassa oloa.  Opettelemaan juhannuksia ilman alkoholia. Kapinoinita ja muutama takapakki.  Mutta elämä on muuttunut nyt, 25:n ongelmavuoden jälkeen. 

On hienoa että perheemme on yhdessä.  Mutta suru menetetyistä alkoholinhuuruisista vuosista, lastemme lapsuuden säröistä joita juominen aiheutti, nämä pysyvät elämässämme haavoina ja suruna.  Sekä se, että menneistä ongelmista mieheni ei suostu yhdessä puhumaan.  Asioita ei ole kertaakaan rakentavasti käyty läpi.  Se olisi kaikkien kannalta tärkeää.

Jo kotoa muuttaneille ihanille lapsillemme olen monesti sanonut surustani mitä he ovat joutuneet kokemaan. 

Tänään luimme juuri molemmat, mieheni ja minä artikkelin netistä oppiaksemme parisuhteessa ja perheessä tärkeän asian: Kuinka riidellä oikein perheessä ja parisuhteessa. Näitä tietoja kannattaa lukea mahdillisimman paljon!

Niin, se 30 000€ – on kätetty ja käytämme perheemme lomamatkoihin ja talomme remonttiin.