Poikani tarina

Poikani on kokenut kolhuja jo syntymästään saakka. Hapenpuute aiheutti vaurioita aivoihin. Taantuma kehityksessä. Traumaattinen perhe elämä ja avioero eivät helpottaneet pojan elämää muuta kuin hetkeksi kun pääsi pakoon ja elettiin hetki kahdestaan kun hän aloitti koulun. Hain kaiken mahdollisen tuen kehitysongelmiin, neurolog. kuntoutus mutta aina tuli vastoinkäymisiä. Ylä-aste ja kuntoutukseen ei saati jatkoa koska poika nimettiin Kelan tukipuolella ”ongelma nuoreksi”. Luokka mihin päätyi erityistuen tarpeellisena oli ongelma luokka. Lääkärin lausunto ei riittänyt. Virhe arvio myös erityis nuorten opintopaikkaan menossa: asuinalue oli täynnä nistejä ja alholisteja. Asiaa ei auttanut että pojan isä on kannabis myönteinen ja bilehuumeetkin ja runsas alkoholi on normi. Poika sai kokeilla jo 14 v isänsä kanssa ja ovat jatkuneet. Mielenterveys, alkoholi ja päihde ongelmat. Aggressiot ja elämänhallinnan loppuminen. Nyt hän on 22 ja minä olen enää jäljellä joka sinnittelee hänen kanssaan. En saa enää häntä ottamaan apua vastaan tai hakeutumaan hoitoon, hänellä ei mielestään ole ongelma. Olen estänyt vuosia kaiken laitan putoamisen. Nyt alan vain hyväksymään sen että hän on se syrjäytyvä ihminen jonka pitää antaa tehdä oma matkansa. Lähinnä opettelen nyt tekemään omat rajani - joka on äärettömän vaikeaa. Tekisi mieli uhkailla häntä omalla itsemurhallani mutta hän on jo itse niin traumatisoitunut että pelkään sen olevan hänellä itsellään edessä. Ehkä se sitten olisi helpompaa, käydä haudalla. Puhun pojalle suoraan ja avoimesti, en enää vaadi muutosta. Olen olemassa mutta kerron myös miksi en tue esim antamalla rahaa, tilaan ruoan. Agressiivisten kohtausten aikana sulkeudun pois. Toivoa en menetä, odotan jopa ihmettä, mutta olen ihan loppu. Tukiryhmät ovat äärettömän tärkeä tuki. Kiitos niistä.