Läheisriippuvainen, kidutettu sielu

Nimimerkki: Anonyymi

Minä olen aina janonnut rakkautta. Olen halunnut tulla rakastetuksi ehdoitta, hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Samalla olen suunnattomasti pelännyt hylkäämistä, torjumista ja moitetta. Toisen ihmisen läheisyys, läsnäolo, omistautuminen vain minulle, on ollut haaveitteni täyttymys, tavoitetila.

Olen pyrkinyt kohti tuota täyttymystä vimmatusti. Olen yrittänyt yrittämästä päästyäni. Olen tehnyt itseäni tykö, olen mukautunut, olen miellyttänyt, olen muuttanut mielipiteitäni ja ulkonäköäni ja käytöstäni, olen yrittänyt muuttaa arvomaailmaani ja itseäni aina sen mukaan, millainen ihminen kumppanini on ollut. Jotta hän vain hyväksyisi minut, rakastaisi minua, omistaisi elämänsä minulle.

Olen ollut taipuisa, mukautuvainen, kiltti, toteuttanut toiveita, ollut unelmien nainen, unelmien kumppani. Olen ollut hyvä jätkä kun se on ollut tarpeen, ja pitsiunelmissa veikistelevä tyttönainen kun sen aika on ollut. Olen pyrkinyt olemaan kodin hengetär, hyvä ruuanlaittaja, kärsivällinen äiti, kiehtova rakastajatar, iloista huoletonta seuraa, ymmärtäväinen ystävä, hoivaaja ja huolien hälventäjä, ryyppykaveri, urheilullinen vapaa-ajan seuralainen…

Oma itseni en ole ollut koskaan. Minuuteni on ollut tyhjä.

Olen jättänyt jälkeeni seitsemän tuhoutunutta ihmissuhdetta, poltettuine siltoineen ja haavoitettuine tunteineen. Lisäksi olen rakkautta etsiessäni kulkenut läpi lukemattomien lyhyiden suhteiden. Avioeroni oli kammottavan tuskallinen. Halusin eron, mutta en halunnut loukata ex-miestäni. Yritin miellyttää häntä vielä silloinkin, kun nukuin jo uuden kumppanin vieressä ja taistelimme osituksesta. Maksoin tuhansia euroja rahaa silkkaa kiltteyttäni, että ex-miehelleni olisi viimein tullut hyvä mieli.

Vasta, kun tämä kahdeksaskin ihmissuhteeni alkoi murentua ympäriltäni, vasta kun jälleen vajosin kohti masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia, havahduin ja katsoin rehellisesti taakseni, ja sen jälkeen peiliin. Miksi minä jatkuvasti hakeudun tilanteisiin joissa kärsin niin suunnattomasti? Miksi minä en osaa ohjata omaa elämääni siten, että minulla olisi hyvä?

Läheisriippuvuus on jättänyt karmeita jälkiä paitsi omaan elämääni, myös entisten kumppanieni elämään. Olen loukannut ja haavoittanut monia ihmisiä riippuvuudellani, toki tahtomattani, mutta kuitenkin niin kovin turhaan. Eniten olen huolissani lapsistani, ja kun riippuvuuteni selvisi minulle, olen tietoisesti pyrkinyt eroon addiktiivisista toimintamalleista ja siitä läheisriippuvuuden ketjusta jonka olen nähnyt perheessäni kulkevan sukupolvia alaspäin. Toivon onnistuvani katkaisemaan tämän tunnekoukuissa rimpuilemisen perinnön, että lapseni voisivat elää ehjemmän elämän kuin minä ja vanhempani, ja isovanhempani.

Oman tilani ymmärtäminen ja aktiivinen toiminta eheytymisen tavoittelussa ovat tuoneet minulle sellaista viisautta, jota en olisi koskaan muutoin voinut saavuttaa. Olen myös oppinut tuntemaan itseäni ja rakastamaan itseäni sellaisena kuin oikeasti olen, vikoineni, vammoineni. Olen lakannut yrittämästä muuttaa muita ihmisiä, ja osaan keskittyä enemmän itseeni. Osaan nyt vetää rajat itseni ja muiden välille. Hengitän vapaammin.

Olen toisinaan katkera siitä, etten ole saanut kokea ehjää, tasapuolista, tasa-arvoista perhe-elämää, lapsena sen enempää kuin aikuisenakaan. Minulla ei ole koskaan mahdollisuutta tietää, millaista on vanheta yhdessä monen vuosikymmenen ajan rinnalla kulkeneen kumppanin kanssa. En myöskään tiedä, kykenenkö koskaan rakastamaan toista ihmistä aidosti ja epäitsekkäästi. Läheisriippuvaisen ihmissuhteet kun ovat aina olemassa vain läheisriippuvaista ihmistä varten, ja läheisriippuvainen ihminen elää suhteessa vain toteuttaakseen omaa riippuvuuttaan.

Toistaiseksi, nelikymppisenä, elän nyt itseäni varten, viimeinkin. En tiedä, tuleeko elämääni koskaan tilaa epäitsekkäälle jakamiselle ja rakkaudelle. Kykenen rakastamaan lapsiani ja antamaan heille itsestäni, muille en samaa uskaltaisi luvata. Olen vieläkin liian arka arvostelulle, ja liian hanakka puolustamaan omia valintojani ja oikeuttani omiin mielipiteisiin ja päätöksiin. Ajatus esimerkiksi siitä, että joutuisin neuvottelemaan auton hankinnasta toisen ihmisen kanssa ja tinkimään omista toiveistani, on mahdoton. Äärilaidasta toiseen – ennen olisin taipunut toisen tahtoon edes ilmaisematta toiveitani ääneen.

Oma läheisriippuvainen sukuhistoriani pitää sisällään evakkolapsen tunnevammoja, adoptioon annetun häpeälapsen kokemuksia, salailtua mustalaisverta, työnarkomaniaa, vanhempien syvää masennusta, alistavaa ja syyllistävää kasvatusta, levotonta muuttamista paikkakunnalta toiselle, pienen herkän ja älykkään lapsen jättämistä yksin miettimään liian suuria kysymyksiä ja etsimään vastauksia niihin. Olen kulkenut noita tuskan polkuja uudelleen ja uudelleen, ja kasvanut hiljalleen ymmärtämään oman sukuni tragedioita.

Eräänä yönä näin unen, jossa pieni noin puolitoistavuotias tyttö tuli syliini itkuisena ja pyysi että ”pidä musta kiinni, älä päästä irti…” – Ja niinpä unessa pitelin tiukasti itseäni sylissä, lohdutin. Kyky olla turvallinen aikuinen kun oma sisäinen pikkutyttö itkee yksinäisyyttään, on ollut arvokkain oppi jonka olen eheytymisen tielläni saanut.