Moikka kaikki pelaajien läheiset!

Itse olen peliriippuvaisen vaimo ja tässä ketjussa kerrotut tilanteet ja tunteet tuntuvat kovin tutuilta.

Oleellisia kysymyksiä varmaan jokaiselle meille on, mitä haluaa jaksaa ja kuinka kauan, ja ennen kaikkea MIKSI.
Mielestäni elämä on liian lyhyt siihen, että olisi yhdessä käytännöllisyyden vuoksi.
Eroaminen voi tuntua hankalalta ja sitä pohtii, miten asiat hoituvat, mutta asiat järjestyvät kyllä.

Peliriippuvaiselle pelaaminen on tärkeintä, se menee usein jopa nukkumisen edelle. Samalla riippuvainen tuntee kamalaa häpeää ja syyllisyyttä tekemisistään. ”Hyökkäys on paras puolustus” eli jos riippuvaisen toimia kyseenalaistetaan tai häiritään, löytää riippuvainen syyllisen jostain muualta kuin peiliin katsomalla.
Riippuvainen on hyvä puhumaan, valehtelemaan ja selittämään asioita.

Itse koen niin, että puolisoni kanssa oli todella vaikea keskustella ja saada hänestä mitään irti silloin, kun pelit oli päällä eikä hän itse nähnyt varsinaista ongelmaa.
Silloin usein oli ”helpompaa” antaa olla ja keskittyä itseensä. Aloinkin aktiivisesti tehdä muutoksia omassa elämässäni, esimerkiksi työn ja harrastusten suhteen.
Aloin etsiä onnellisuutta itsestäni.

Jokainen meistä tietää omat rajansa ja sietokykynsä. Kenenkään ei tarvitse olla onnettomassa parisuhteessa kärsimässä riippuvuuden seurauksista, kuten taloudellisesta väkivallasta.
Itse olen antanut puolisolleni useamman mahdollisuuden, mutta nyt ne on käytetty loppuun. Tiedän itse sen, että en enää jaksa, jos hän vielä pelaa.

Tällä hetkellä elämämme alkaa vähitellen palata tasaiseen arkeen ja nautin hetkestä. Samalla toivon, että tämä jatkuisi loppuelämän, mutta myös pelkään, että jos hän ei olekaan toipunut.

Pitäkää huolta itsestänne!

-Eveliina

[quote="Vieras"]Hei surullinen, olen hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin sinäkin. Voisi olla mukava/ auttaa vaihtaa ajatuksia yksityisviestein?[/quote]
Ikävä kuulla :( haluaisitko vähän avata tilannettasi.En tiedä mitä kautta noita yksityisviestejä kirjoitetaan.Toisaalta kun kirjoittelee tällä puolella,muutkin voivat saada siitä apua.Itse olen saanut ainakin tosi paljon.

Hei surullinen, olen hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin sinäkin. Voisi olla mukava/ auttaa vaihtaa ajatuksia yksityisviestein?

Voi näitä tarinoita :( itse olen elänyt peliriippuvaisen puolisona n.12 vuotta.Alussa pienempiä ongelmia,pelaamista,pikavippien ottamista.Olin aivan järkyttynyt kun nuo asiat paljastuivat vaikka summat olivat viimeisimpään katastrofiin nähden pieniä.Vajaa vuosi sitten paljastui taas kunnon pommi,miehellä taas kunnon peliputki päällä ja velkaa lähemmäs 70 000.Niin rankalta kuin se tuntuikin,niin tähän päättyi meidän yhteiselo.En kertakaikkiaan voinut luottaa mieheeni enää pätkääkään.Valehtelu,salailu ym.vie kertakaikkisesti pohjan kaikelta.Ja itse huomaa muuttuvansa epäluuloiseksi kyttääjäksi jonka oma mielenterveys on vaarassa.Meillä on kaksi lasta ja suru perheen hajoamisesta on suuri.En kuitenkaan voi elää elämääni peläten jatkuvasti milloin taas posahtaa.Mieheni,tai siis nykyisin ex on hakeutunut avun piiriin ja toivon että hän saa itsensä ja lasten vuoksi asiansa kuntoon.Kävi hän aikaisemminkin vertaisryhmissä kunnes lopetti ja pelipiru nosti taas jossain kohtaa päätään.Peliriippuvuus on kyllä vaikea juttu ja sekoittaa elämän ihan totaalisesti.Nyt yritän selvitä uudenlaisesta arjesta lasten kanssa.Vaikeita tunteita on,mutta olisin hajonnut itse jos olisin tuohon jäänyt.Olen myös huomannut että näitä asioita ymmärtää oikeasti vain toiset saman kokeneet.

Minulla ihan samoja tuntemuksia kuin sinulla tuhkimo. En ole vielä pystynyt avioeropäätöstä tekemään. Mietin miten selviäisin yksin esim lasten harrastuksiin kuskailuista.ja lasten yhteys miehenpuoleen sukua katkeaisi. Miehellä on kauhean isot velat ja tämän johdosta hän ei osallistu mihinkään perheemme laskuihin yms. Kaikki on minun vastuullani. Olen silti päättänyt etten enää höösää miestä, vaan hankin asioita vain itselleni ja lapsilleni. Silloin kun asiat ilmenivät ensimmäisen kerran vielä autoin selviämään ja,lupasin huolehtia kaikesta muusta jos hän ei ota enää lainaa ja hoitaa vanhat pois mutta kun selvisi että oli minun nimissänikin ottanut jättilainan ( n vuosi ensimmäisen kiinnijäämisensä jälkeen) niin se oli liikaa. Toiseen ei voi luottaa missään, muissakin kuin taloudellisissa asioissa turvautuu valehteluun jos mahdollista. Ei tämä ole mitään normaalia perhe-elämää. Mutta niin vaikeaa tehdä eropäätöstä, ydinperhe voi mennä rikki vain kerran. En silti jaksa loputtomiin kannatella ihmistä joka ei ota itse vastuuta mistään.

Hei, itse pitkitin eroa kun ajattelin, että miten mies pärjää. Vastaus on että mies on aikuinen ihminen ja vastuussa itsestään. Hän pärjää kyllä tai jos ei niin vaimo ei ole vastuussa hänestä. Miksi meihin naisiin on istutettu vastuu kaikesta ja myös miehestä? Eihän me olla miestemme äitejä. Lapset on ne joista pitäisi kantaa vastuu ainakin jomman kumman vanhemman jos toinen on harhaisessa maailmassa.
Itselleni oli herätys siinä kun ajattelin mitä minä haluan elämältäni ja millaisen lapsuuden haluan lapsilleni.
Myös se fakta, että jos olet pidemmän aikaa kovan stressin ja paineen alla niin kohta et pysty enää järjestämään edes omaa elämääsi kuntoon. Uusi elämäntilanne pelottaa ja sen vuoksi monet sopeutuvat ja jaksavat uskoa ihmettä tai eivät vaan jaksa tehdä mitään. En kiellä että myös pelaaja tarvitsee apua, mutta avuntarve täytyy lähteä pelaajasta itsestään.
Itse valitsin avioeron ja nyt yritän pikkuhiljaa rakentaa uutta elämää ilman kattamattomia lupauksia ja salailua.Voimia vaan kaikille näiden asioiden kanssa taisteleville.

Nuo edelliset tekstit kuulostavat tutulta tilanteelta. Minulle on vähitellen paljastunut mieheni peliongelma ja siihen liittyvät velat ja kaikki muutkin ongelmat. Vielä jokin aikaa sitten luulin että elämme normaalia lapsiperheen elämää, mutta vähitellen olen tajunnut, että kaikki on muuttunut valheeksi ja epätoivoksi ja minun syyttelemiseksi siitä että jankutan samoja asioita (yritän ottaa selvää mistä tässä kaikessa on kyse ) ja että asenteeni on liian negatiivinen (en jaksa juurikaan pitää mieltä enää korkealla tässä tilanteessa). Nyt olen pitkään jo miettinyt lähdenkö lasten kanssa kokonaan, mutta miten ja minne? Minulla on kuitenkin miestäni pienemmät tulot, miten kustannan erillisen elämän meille ilman häntä, hän on kuitenkin osan laskuista vaihtelevasti maksanut? Välillä näytti jo paremmalta, hän on itse jopa hakenut apua ja tullut mukaani terapiaan ym, mutta hänestä tuntuu että auttajat eivät saa mitään aikaan. Ja samalta tuntuu nyt minustakin, koska taas ollaan menty huonompaan suuntaan. Hän ei ole tähän mennessä suostunut yhteiseen tiliin tai tilitietojen näyttämiseen (pitää olla jotain yksityisyyttä!), mutta nyt totesi että pakko alkaa laittaa palkka suoraan minulle. Katsonko siis vielä miten tästä selvitään, vai onko pakko lähteä heti? En vain jaksaisi millään järjestää mitään suurta elämänmuutosta, olen todella väsynyt ja huolissani siitä että miten jaksan hoitaa työni ja sen lisäksi perheen ja vielä kantaa tälläistä perheen salaisuutta (siitähän ei saa puhua kenellekään mitään). Pitäisikö puhua? En myöskään jaksa olla enää koko ajan huolissani ja itku kurkussa ja miettiä mitä tästä kaikesta seuraa lapsillekin, hehän kyllä myös väkisinkin huomaavat että asiat eivät ole kunnossa. Huolestuttaa sekin, että hän menisi huonompaan suuntaan, jos jäisi yksin, onhan hän kuitenkin lasteni isä. Ne muutamat läheiset joille olen puhunut eivät myöskään enää jaksa, eiväthän he voi myöskään tilanteelle mitään. Onko mitään ehdotuksia mitä tehdä?

TIedän hyvin millaisesta tilanteesta Väskä ja te muut pelaajien läheiset puhutte. Minun mieheni on samanlainen. Lupauksia lupauksien perään eikä mihinkään voi luottaa. Olen jo monesti pelastanut hänet velkavankeudelta ja nyt tuntuu, että oli viimeinen kerta. Itse yritän toimia perheen ja lasten parhaaksi Lapset ovat miehen, meillä ei ole yhteisiä lapsia. Olen todella väsynyt tähän miehen itsekkyyden määrään. Valehtelee ja salailee raha- ja muitakin asioita. Itse ei siedä kuitenkaan sitä että hänelle ei kerrottaisi asioita. Kelpaan kyllä tekemään ruokaa, siivoamaan ja hoitamaan hänen lapsiaan, mutta jos pyydän keskustelemaan yhteisistä asioista niin on kuulemma väsynyt. Muille ihmisille, ystäville ja jopa ventovieraille häneltä riittää aina aikaa. Niin tylsää keskustelua ei ole etteikö jaksaisi siitä naapurinkin kanssa jutella helposti puolikin tuntia.

Epäilen, että miehellä on ADHD tai kaksisuuntainen persoonallisuushäiriö. Se selittäisi paljon. on joskus selväpäisenä hetkenä jopa lupautunut menemään terapiaan, mutta taas toisena hetkenä väittää, että minä olen hullu.

Olen myös tehnyt niin että olen antanut hänen maistaa omaa lääkettään ja heittäytynyt yhtä itsekkääksi ja siitäkös loukkaantuu. Jos yritän saada häntä puhumaan niin alkaa syyttää, että miksi olen aina kimpussa. Tai niin kuin hän asian ilmaisee: miksi käyn päälle? En todellakaan käy kenenkään päälle saati että edes korotan ääntäni. Ei myöskään kunnioita minun mielipiteitäni tai rajojani. Jos haluaa tahtonsa läpi, niin jaksaa manipuloida ja mankua niin kauan että kyllästyn ja annan periksi. Kun kirjoitan tätä niin alan itsekin ihmetellä miten voin enää jatkaa tässä liitossa? Miksi toinen ei kunnioita eikä arvosta? Mikä avuksi? Onko muita, joilla on samanlaisia ongelmia?

Hei Väskä.

Tiedän tismalleen tunteesi. Totaalisen väsymisen.
Ihmisillä on erilaiset sietokyvyt, mutta tätä foorumia vuosia seuranneena, sanoisin, että kenenkään voimat ei riitä loputtomiin. Jossain kohdassa ne vain loppuvat.
Minulla tämä koettelemus on kestänyt yli 12 vuotta. Ja vasta nyt on tullut se hetki, kun on pakko luovuttaa ennen kuin oma terveys pettää lopullisesti.
Näin jälkikäteen toivon, että se päivä olisi tullut paljon aiemmin.

Sortsima kirjoitit minulle kaksi vuotta sitten viisaita sanoja, kun kerroin tarinani pelurin puolisona, häädöistä, häälahjarahojen pelaamisesta, ulosottokierteestä, valehtelusta ja epäluottamuksesta.

En ollut silloin vielä valmis luovuttamaan. Ajatustyö ja totuuden hyväksyminen otti vielä sen pari vuotta aikaa. Pari vuotta, jonka aikana pääsin siihen vaiheeseen, etten enää ota vastuuta toisen tekemisestä, enkä jatkuvasti koe syyllisyyttä jostain joka ei loppuviimein ole minun syyni, vaikka edelleen kaikkeen löytyy miehen mukaan syy jostain mitä minä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Oma ajatustyö on kuitenkin viimein niin loppusuoralla, että nyt olen lasten kanssa lähdössä. Omaan kotiin ja omaan elämään, jossa olohuonetta ei korista se kuuluisa virtahepo.

Vaikka olo on ennen kaikkea äärimmäisen väsynyt, niin päällimmäisenä mielessä on lausahdus, kun jätät jotain taaksesi ja päällimmäinen tunne on helpotus eikä menetys, tiedät tehneesi oikein.

Voimia Väskä sinulle ja Sortsima, kiitos vielä kaikista viisaista sanoistasi. Toivon, että elämä edelleen kohtelee sinua hyvin.

Ja Mene velkaneuvojaa puheille, miten sinä ja lapset pääsisitte suosta vähimmällä rahanmenetyksillä (jos mahdollista) ja avioehto, tilien käyttöoikeuksien eväämiset, EI hänen lainojen lunastamisia tai takauksia. Ainoastaan hänen on rahasotkut. Menköön vaikka ulosottoon. Ei saa pelastaa peluria sillä silloin mahdollistaa uudelleen pelaamisen!

Moi Väskä!

Sitä minäkin tässä ihmettelen, ettei kukaan viitsinyt sinulle vastata. Itselläni on peliriippuvuus, välillä pitkiä taukoja on ollut, jolloin enää pelannut, mutta viime vuonna meni taas huonompaan suuntaan. Onneksi pelit ovat jääneet historiaan. Noh, ei siitä tässä sen enempää... Sen vaan haluaisin sanoa: Pelasta itsesi, hyppää pois uppoavasta laivasta, kun näköjään parempaa ei ole luvassa. Jos on keskusteltu, puhuttu ja purkauduttu, eikä siltikään mikään ei muutu, niin sä hajoat totaallisesti.
Olen pahoillani puolestasi miehesi pelaamisen takia. Ihminen osaa olla niin itsekäs ja tosi paskiainen. Toki hän kaipaa tukea, ja aivan äärettömän hieno, jos olet jaksanut antaa sitä hänelle. Mutta jos kaikesta huolimatta asiat ei muutu, niin tee se johtopäätös että homma on tässä. Jos se kaiken lisäksi kehtaa sua vielä syyllistää, niin voi voi...
Voimia ja tsemppiä!!

Hei!

Olet väsynyt puolisosi pelaamiseen ja myös tunnustat sen. Hienoa! Voit olla ylpeä itsestäsi! :D Veikkaan, että olet jo tehnyt ratkaisusi ja olet edennyt omien asioiden hoitamisessa tavalla tai toisella. Ihmettele sitä, ettei kukaan ole vastannut sinulle yhtään mitään Hyvä, kun tunnustat omat tarpeesi ja pidät niistä huolta! Silloin kun voi, kannattaa juosta ja lujaa, pelaaminen on riippuvuussuhde, jolla ei ole mitään tekemistä puolison kanssa. Parasta on vain irtautua.


Toivon sinulle kaikesta sydämestä hyvää, olen iloinen puolestasi! Elämällä on paljon annettavaa! :D

t. sortsima

Puolisolla on rahapeliongelma. Ja nettipeliongelma. Kaikenlaista addiktiivista käyttäytymistä. Ongelmia unirytmin kanssa. Tietenkään nämä ongelmat eivät ole yksin hänen ongelmiaan, vaan mitä suuremmassa määrin koskettavat minua, mun lapsia, puolison lapsia. En jaksa koko tarinaa vuodattaa, lyhykäisesti niin, että puolisoon ei nyt vaan voi luottaa raha-asioissa ollenkaan. Hän on hyvä hankkimaan rahaa ja osaa kyllä aina katsoa oman etunsa, mutta vielä parempi hän on menettämään rahaa ja nyt tilanne on niin, ettei omaisuutta ole lainkaan - vain iso velka.

Itseäni painaa väsymys. Niin totaalinen, että en kertakaikkiaan nyt enää jaksa - enkä halua - huolehtia muusta kuin itsestäni. Olen ehdottanut erilleen muuttoa. En vaan jaksa katsoa "ratkaisematonta ongelmaa" joka päivä. Todella tuntuu kuin olisi virtahepo olohuoneessa, ja se näkyy, se kuuluu ..ja haluan sen pois! Mun on pakko saada etäisyyttä, että voin miettiä asioita rauhassa. Puoliso ei lähde, vaikka pyydän, vaan yrittää syyllistää muo siitä, etten nyt tue häntä. Mutta kun en jaksa. Musta on jo puristettu kaikki mehut pelaamisen ja muun sekoilun myötä. Jaksan nipin napin käydä töissä ja paikkailla puolison edellisten romahdusten mulle aiheuttamia rahasotkuja, paljoa ei enää ole, mutta on syötävä villiyrttejä ja jäkälää vuoden päivät ainakin, ihan pakosta eikä trendin vuoksi, budjetti on melkoisen niukka :lol: Nykyään meillä on täysin eri rahat, mutta jotenkin tuntuu ihan kakalta, omat tulot on todella pienet ja puolisolla isot - isosti on rahaa mennytkin ja nyt menee hänellä pari vuosikymmentä varmaan niitä maksellessa, kohtuulliset kuukausierät pelivelkojen maksuun! Ollaan kuin kämppikset, mutta huonot sellaiset, kun hän vielä kehtaa sosialisoida mun suihkusaippuat ja muut... eikä mulla oikeesti ole rahaa eikä halua minkäänlaiseen taloudelliseen tukeen hänelle. Paljoa ei jutella, nyt kun rahapelit on jäähyllä niin puoliso roikkuu pelikonsolilla. Eipä kyllä huvitakaan toisaalta. Onhan sitä juteltu, puhuttu ja purkauduttu, miksi se nyt enää jauhamalla paranee. Olen itse siinä vaiheessa tätä prosessia että alkais todella olla konkreettisten tekojen aika.

Olen ärtynyt, vihainen, masentunut ja kaikkea, mutta myös päättänyt selviytyä. Kait mä näkisin jonkinlaisen mahdollisuuden parisuhteelle, mutta ei saman katon alla, ei pitkään aikaan. Ei ennen kuin on näyttöä että puoliso hoitaa vastuunsa. Mutta kertokaahan, miten saa toisen tajuamaan, että molemmille on nyt tässä kohdin hyväksi ottaa vähän välimatkaa? Treffailla jos tulee ikävä ja jos pelaamiselta ehtii :roll: :roll: