Oi Liisi ja Lintu. Ihana nähdä teitä!
(Tähtiksestä en sano mitään, kun ei niin kovin pitkiä aikoja yhteydettömässä tilassa olla muutenkaan...)

Liisi, olipa hyvä lukea kuulumisiasi. Mäkin tunnen noin. Siis elämä ei ole muuttunut täydelliseksi tai ongelmattomaksi, mutta tasavertaiseksi kyllä. Ja onnea avioliitosta! Ihania uutisia.

"En ole kahteen vuoteen enää väittänyt rakastavani niin paljon että sattuu, rakastavani jotain enemmän kuin elämää tai itseäni, rakastavani niin paljon, että tekisin kaikkeni. Sillä tavalla en koskaan enää tule ketään rakastamaan. Retku oli viimeiseni. Rakastan silti, mutta tämä rakkaus maistuu enemmän vapaudelta, elämältä, aidolta..."
Lintu, nuo sinun sanasi tuntuivat niin minun sanoiltani. Lukuun ottamatta, etten mä voi mennä sanomaan "en enää koskaan". Tämä elämä kun saattaa heitellä ja mitä tahansa voi tapahtua. Mutta rakkauskäsitys on muuttunut ja hyvä niin. Hienoa kuulla myös sinun hyvästä voinnistasi.

Eipä minulla paljon ole päivitettävää. Tavallinen elämä, välillä tylsäkin. JOka päivä kuitenkin olen jostain onnellinen, joten se varmaan sitten on sitä onnea. Kun katson taaksepäin, en voi olla ajattelematta, että mitä ihmettä minulle tapahtui, kun khtelin itseäni niin. Annoin muiden kohdella ja kohtelin itse. Lisäksi kohtelin myös muita ihmisiä huonosti. En väitä, että olen nykyisin käytöskukkanen, kaukana siitä...

Ja vieras ziljoona. Kaikki tulee aikanaan. Ajallaan tulee se ein sanominen, kuten myös muukin oman itsensä tarvitsemat jutut. Ne tulevat kyllä, jos vain jaksaa hoitaa itseään ja keskittyä itseensä. Riippumatta siitä, mitä läheisemme tekevät. helppoa se ei ole, mutta eihän elämä yleensäkään ole.

Jaksua kaikille ja pitäkää huolta itsestänne!

Kiitos Mallu (ja kaikki ketjussa olleet), luin ketjuasi ja sain todellakin vahvistusta tekemisiini. Olet vahva miisu, toivottavasti sulla kaikki tätä nykyä hyvin. Mullakin vielä joskus... vaikka manipuloivasta holistista eroamisesta aikaa kulunut jo kohta 2 vee. Tästä ketjusta opin jotain oleellisen tärkeää juuri tänään. Opin sanomaan EI. Kiitos siitä.

Mallu kirjoitti:Olin hetki sitten aivan poikki ja valmis rojahtamaan sänkyyn. Minulla on ollut rankka päivä, vaikkakin onnellinen. No, ei tästä päivästä sen enempää, mutta jostain syystä (ehkä tämä oli tarkoitus) eksyin pitkästä aikaa kurkistamaan tänne kotikanavalle, joka aikanaan oli minun henkireikäni, elinehtoni ja pelastajani.

En tiedä onko täällä enää tuttujani, mutta päivitämpä kuulumisia, jos joku käy lukemassa. Täältä löydetyt monet ystävyyssuhteet voivat edelleen hyvin, ne ovat siirtyneet täältä virtuaalitodellisuudesta live-elämään ja oikein hyvä niin.

Jostain syystä minäkin tänne tulin, todella pitkästä aikaa. En osaa sanoa miksi. Tulin ja löysin tutun Mallan ketjun. Luin tästä vanhoja paloja, löysin joitakin omiakin tekstejä, jotka olin ihan kokonaan unohtanut. Vanhat ajat muistuivat mieleen, vanhat tunnelmat ja tunteet.

Hienoa kuulla sinusta Mallu! Erityisen hyvä oli lukea siitä, kuinka se oikea hetki sitten vain tuli, jolloin tiesi varmasti, että tämä on ohi. Niinhän se on. Ei sitä hetkeä voi kukaan muu kuin itse määrittää. Ja kun se tulee, tietää varmasti, että tässä se nyt on. On aika mennä eteenpäin.

Minun ja rakkaan ex-juopponi tiet erkanivat 2007 kesällä enkä ole häntä sen 3.9.2007 jälkeen nähnyt enkä kuullut. Meillä sattuu olemaan yhteisiä tuttuja, mutta heidänkin kanssa on tehty sopimus, että jutut eivät kulje suuntaan eikä toiseen. En siis todellakaan tiedä hänestä ja hänen nykyisestä elämästään yhtään mitään ja hyvä niin.

Oma elämäni on mennyt monta harppausta eteenpäin. Löysin hyvän raittiin naisen, olemme olleet yhdessä jo pitkään. Muutin hänen kotikaupunkiinsa ja ostimme yhteisen kodin. Ja menimme viime syksynä naimisiin.

Nuorinkin lapseni on jo aikuinen ja elän aivan erilaista elämänvaihetta. Tämä on sitä normaalia, hyvää elämää, jossa asutaan toisen aikuisen ihmisen kanssa, joka jakaa kanssani vastuun ja työt. Aina se ei tietenkään suju kitkatta, mutta kumpikaan meistä ei ole toisensa yläpuolella, vahtimassa tai vaatimassa. Ja joskus juuri se on vaikeaa. En kannakaan yksin vastuuta. En olekaan se "hyvä" ihminen, joka tekee oikein ja toinen se "paha", joka pyytelee jälkeenpäin anteeksi.

Tästä kotikanavasta oli tosi paljon minulle apua. Tämä oli minulle tukiryhmä. En käynyt al anonissa kuin sen yhden kerran (vai kaksi-kolme, en enää muista). Kiitos siis kaikille ihmisille, jotka silloin kuuntelivat ja keskustelivat ja kertoivat omista oloistaan ja tunnoistaan. Kaikesta siitä oli apua.

Toivon siis Mallu sinulle erittäin hyvää jatkoa. Ja haluaisin antaa toivoa kaikille niille, jotka täällä nyt liikkuvat vaikeissa tunnelmissa ja etsivät apua ja tukea. Apua ja tukea voi saada. Itse voi kasvaa ja kypsyä itselle oikeisiin ratkaisuihin. Riippuvuudesta voi irrottautua (tarkoitan meidän läheisten riippuvuutta). Voi alkaa elää omaa elämää ja sen voi tehdä itsensä näköisillä ratkaisuilla. Pitää vain uskaltaa pysähtyä ja alkaa puhua ja jakaa tuntojaan.

En ole varmaan vieläkään täysin "toipunut" suhteestani ex-juopon kanssa. Vieläkin välillä vanhat muistot palaavat ja tunnen vihaa tai surua. Mutta onneksi aina vain harvemmin ja vähemmän.

Voikaa siis hyvin vanhat tutut ja te uudet täällä kirjoittavat

Kiva lukea Mallun kuulumisia! Olist yksi niistä plinkin kulmakivistä, joiden neuvojen avulla pääsin pahimman yli. Siitä kiitos.

Mallu kirjoitti:Tällä hetkellä minulla on parisuhde, jota ei varjosta riippuvuuden musta viitta. Tällä hetkellä olen suhteen toinen täysivaltainen osapuoli, jonka ei tarvitse varoa sanojaan tai tekojaan. Koen olevani rakastettu juuri tällaisena. En pelkää, että suhteeni loppuu, koska tiedän, ettei se olisi maailmanloppu. Se olisi yhden rakkaan ihmisen menetys, joka menisi suremalla ohi, ajan kanssa. Olen vasta nyt ymmärtänyt, että se kuvitelma ehdottomasta rakkaudesta olikin minun kohdallani rakkauden lisäksi pakkomiellettä, ehkä hallinnantarvettakin.

Pakko nostaa tuo kappale noista kaikista. Juuri tuota mä mietin joka päivä hyvin onnellisena ja kiitollisena... Siitä vanhasta rakkauskäsityksestä on pitänyt luopua, mutta koen saaneeni jotain hienompaa tilalle. Tilaa hengittää, kasvaa, olla ja välittää. En ole kahteen vuoteen enää väittänyt rakastavani niin paljon että sattuu, rakastavani jotain enemmän kuin elämää tai itseäni, rakastavani niin paljon, että tekisin kaikkeni. Sillä tavalla en koskaan enää tule ketään rakastamaan. Retku oli viimeiseni. Rakastan silti, mutta tämä rakkaus maistuu enemmän vapaudelta, elämältä, aidolta...

Mallu, oot ihana <3 Pusuja.

Olin hetki sitten aivan poikki ja valmis rojahtamaan sänkyyn. Minulla on ollut rankka päivä, vaikkakin onnellinen. No, ei tästä päivästä sen enempää, mutta jostain syystä (ehkä tämä oli tarkoitus) eksyin pitkästä aikaa kurkistamaan tänne kotikanavalle, joka aikanaan oli minun henkireikäni, elinehtoni ja pelastajani.

En tiedä onko täällä enää tuttujani, mutta päivitämpä kuulumisia, jos joku käy lukemassa. Täältä löydetyt monet ystävyyssuhteet voivat edelleen hyvin, ne ovat siirtyneet täältä virtuaalitodellisuudesta live-elämään ja oikein hyvä niin.

No, retkusta. Retku tietääkseni on raittiina, pääsi jokin aika sitten vankilasta. Hän ei kuulu elämääni. Kauan hakkasin päätä siihen mäntyyn, elin mukana raitistumisissa ja retkahduksissa, raivoissa ja toivossa. Eräänä päivänä kun tämänkertainen tuomio alkoi olla voiton puolella (ja retku oli päihteettä), minä vain yhtä äkkiä ymmärsin, etten jaksa tätä enää. En jaksa tätä suhdetta olipa retku sitten raitis tai ei, en jaksa sitä odotusta, jännitystä, varomista. En jaksa niitä raivareita, kyttäämistä tai edes sitä rakastamista. Sinä hetkenä kun tiesin tämän suhteen olevan loppuun kuljettu, tiesin sen varmasti. Sen jälkeen en ole katunut tai haikaillut entistä. Juuri sinä hetkenä, sinä päivänä, olin siihen valmis.

Yhtään vuotta tai päivää en kuitenkaan kadu. Retkun kanssa koin ihania hetkiä, meillä oli hauskaa, joskin jotkut ajat olivat täynnä tuskaista, yhtäjaksoista henkistä tuskanhuutoa. Jotkut asiat ehkä olisivat saaneet jäädä tekemättä, sanat sanomatta, vaiheet elämättä, mutta luultavasti jokaisella niistä oli tarkoituksensa.

Tällä hetkellä minulla on parisuhde, jota ei varjosta riippuvuuden musta viitta. Tällä hetkellä olen suhteen toinen täysivaltainen osapuoli, jonka ei tarvitse varoa sanojaan tai tekojaan. Koen olevani rakastettu juuri tällaisena. En pelkää, että suhteeni loppuu, koska tiedän, ettei se olisi maailmanloppu. Se olisi yhden rakkaan ihmisen menetys, joka menisi suremalla ohi, ajan kanssa. Olen vasta nyt ymmärtänyt, että se kuvitelma ehdottomasta rakkaudesta olikin minun kohdallani rakkauden lisäksi pakkomiellettä, ehkä hallinnantarvettakin.

Suhtaudun entisiin retkuihini (alkoholisti ja narkomaani) hyväksyen. Ehdottomasti voin sanoa, että pidän heistä, he ovat hyviä ihmisiä. Se, että heillä on päihdesairaus, ei pahenna heitä ihmisenä, mutta se on yksi tekijä, minkä vuoksi minun on ollut mahdotonta elää heidän kanssaan. Samalla tavalla, kun minun kipeyteni on tehnyt mahdottomaksi heidän elämänsä minun kanssani. Jos tarvetta on, voin tavata heitä, puhua heille normaalisti ja olla muutenkin heidän kanssaan tekemisissä (varsinkin kun alkoholistin kanssa on yhteisiä lapsia), koska minun ei tarvitse muuttaa heitä oman toiveeni mukaiseksi. Minun ei myöskään tarvitse kuunnella epäasiallista tai inhottavaa käyttäytymistä heidän suunnaltaan, koska voin asettaa itse omat rajani.

Tässä tilanteessa olen vain ja ainoastaan siksi, että löysin tänne kotikanavalle ja sitä kautta sain noitapiirini, joka on jaksanut nostella minua silloin, kun elämänpolulla tulee kompurointia vastaan. Sen lisäksi löysin al-anonin, joka opetti minua olemaan minä. EN sano, että sitä vielä osaisin, mutta olen matkalla....

Rutistus teille kaikille kirjoittelijoille, lähetän lämpimiä ajatuksia!

nosto

Kehäkukka123,
mikä on vointisi? Kirjoituksesi oli niin avoin ja paljas että nahka melkein irtosi kehostani! Kirjoitit niin rehellisesti siitä onnettomasta kamaluudesta missä eläät ja samalla sain kuvan naisesta jolla on valtavia voimia selvitä ja mennä elämässään eteenpäin. Itse kamppailen toista kuukautta erossa miehestäni. Suren menneitä aikoja ja yritän pitää mielessäni se tosiasia että ne ovat todellakin menneitä. Vaikka mies on hakeutunut hoitoon (sanoo että tällä kertaa tosimielessä) niin tiedän että jos me nyt palataan yhteen (miehen toivomus) niin samat vanhat kaavat toistuisivat. Hän olisi keskipiste ja minä vahtisin!
Niin kuin tigerakin halusin huuta että nopeasti pois ja eteenpäin. Mutta kokemuksesta tiedän että ei pieniä eikä isojakaan askelia pysty ottamaan ennen kun on itse siihen valmis. Mutta muista että sinulla on oikeus, iso ja valtava oikeus, pitää kiinni omasta elämästäsi. Vaikka olet antanut kaiken pois niin voit saada kaiken takaisin. Kerro ensin yhdelle valitulle ystävälle millainen elämäsi on. Olen saanut valtavasti voimia kun olen jakanut, pikku hiljaa, tuskani ystävieni ja omaisteni kanssa.
Toivotan sinulle ihan tosi paljon voimia!

Kehäkukka123 kirjoitti:Miten mä olen antanut ajaa itseni tähän? Millä tästä pääsee ylös?

Miten? Se tapahtuu pikkuhiljaa. Ja pikkuhiljaa sieltä suosta nousee ylös.

Aloita ihmeessä oma ketju, kopsaa vaikka tuo alku siihen. Siitä on hyvä seurata omia fiiliksiä.

Askel kerrallaan.

Voi miten kurjaa luettavaa. Hyvä että löysit tänne palstalle, pura tänne pahaa mieltäsi juuri niin paljon kuin on tarvis. Täällä ei tuomita, eikä väheksytä, mehän tiedetään nämä kuviot, jokainen omalta osaltaan.

Minua neuvotaan monesti, että yksi askel kerrallaan. Ei kannata murehtia liikaa yhdellä kertaa. Olet jo ensimmäisen askeleesi ottanut, kun kirjoitit tänne ja huusit apua. Tuli niin paha olo puolestasi, että tekisi mieli hoputtaa juoksemaan karkuun ja lujaa, mutta tiedänhän minä ettei se niin käy. Olet varmaankin ajatellut näitä asioita jo paljon itseksesi. Oletko miettinyt, mitä voisit tehdä jotta tilanne paranisi? Miehesi alkoholiongelma tuntuu olevan aika pahalla tolalla, joten aiotko yrittää muuttaa sitä, vai keskitytkö omaan hyvinvointiisi ja omaan toipumiseesi? Mikä on tavoitteesi ihan realistisesti ajatellen? Miestäsi tuskin pystyt pelastamaan, mutta pystytkö itsesi?

Hei!
Minä täällä itken ja luen teidän kirjoituksia. Löysin tämän sivun tänään, kun totesin että minun on pakko etsiä apua. Mun mies juo ja juo ja juo. No sen vielä sulattaisin, mutta ne lieveilmiöt on niin raskaita että nyt alkaa tuntua että en vaan enää jaksa tätä elämää. Yöllä töitten jälkeen hain taas sen inhottavan juopon kotiin, minulla kun "on niin kätevästi se auto. Ai et hae vai?? Kenen se auto taas olikaan? Kävellenkö tästä lähin töihin menet?" "Mä tulen taksilla, ja sä sitten maksat sen kun et kerran voi hakea! Ai et maksa vai? kuka täällä maksaa kaiken??" Todellisuudessahan asia ei niin mene, kyllä ne asumiskulut jaetaan mutta joku syy on keksittävä. Tänä aamuna sain taas kamalan haukkumishuutoryöpyn kun en heti aamusta lähtenyt viemään töihin (juopottelemaan).Kerroin kyllä että auto on vapaasti käytetävissä. "No ei sitten tehdä töitä, eletään sun pussillas! Saatana kun makaat täällä perse homeessa etkä mitään saa aikaiseksi! Saatanan maho lehmä!(Ehkä arin paikkani, en voi saada lapsia) Lähe vittuun täältä inisemästä!" Hetken päästä: "Vittu jos lähet niin takas et tuu! Mene sinne töihin panemaan niitten kokkien kanssa!" Todellisuudessa minä yksin siivoan, kokkaan ja pesen pyykit. Eikä se minua haittaa, teen ne hommat ihan mielelläni. Yritin keksiä jotain tekemistä että pääsen pois jaloista, mutta tämä kulkee perässä ja haukkuu ja säksättää. Jos satun jossain seisomaan, tämäpä ei kävele ohi niinkuin normaalisti ihmiset yleensä, vaan kävelee päin. Alentaa vielä vähän lisää.
Selvinpäin ei samaksi ihmiseksi uskoisi. Ihana, hauska, lämmin ja kaikin puolin miellyttävä ihminen. Juuri se mies jota rakastan. Kännissä muuttuu ihan ihmishirviöksi. Kuin kaksi ihmistä yhden sisällä. Ja minä en pääse pois. Olen antanut kaiken, rahani, henkiset voimani, elämäni, ystäväni. Kaiken! Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä kurja elämäni tässä. Mitä hyödyttää lähteä? Se on perässä kohta, vuoroin vinkuu takaisin, vuoroin haukkuu. Mun pitäisi päästä ihan kokonaan johonkin toiseen maanosaan, jos mä haluaisin päästä siitä eroon. Ja mä kuitenkin olen niin tyhmä ja naiivi että kuvittelen sen lopettavan ton juomisen joskus. Mutta kun mies on viikosta sen 2-3 päivää selvinpäin ja nekin menee krapulassa, että eipä sitä mun unelmamiestäni enää paljon näy. Ei se täällä kotona juo, onneksi, mutta tänne se tulee riehumaan. Ihan hirveätä katsoa vierestä rakasta ihmistä, kun se muuttuu ihan toiseksi. Viina vie hermot, ja varmaan järjenkin. Sisuskalut vuotaa verta, mikähän on? "Ei se juomisesta johdu, varmaan vähän stressiä." Musta on alkanut tuntua, että on vaan ajan kysymys koska se tulee mun kimppuuni. Joskus ennen se silitteli mua ja suputteli, ettei koskaan voisi satuttaa mua, kun tuli puhetta perheväkivallasta. Viimeksi tänään, ja saman jutun olen viime aikoina kuullut muutamaan otteeseen, Huusi: "Vittu mun tekis mieli vetää sua niin turpaan, mutta ei tollaseen onnettomaan paskaan viitti edes koskea!" Mä en lyöntejä pelkää, menen sen eteen ja sanon rauhassa että no lyö sitten. Eikä se varmaan uskalla lyödä, kun sen hyvän tyypin maine menee. Niin, unohdin mainita että tämä on kanssa tällainen klassinen tapaus että muut pitää oikeen kivana ihmisenä, niin mukava, reilu ja hauska. On joo tosi hiton hauska, ihan naurattaa.
Mun on nyt pakko yritää alkaa keräilemään itseäni kasaan, koska pakko lähteä tänään töihin. Kiitos kun sain kertoa. Olen ihan itekseni tämän asian kanssa, ei tällasesta kehtaa kenellekään tutulle kertoa. Mä häpeän itseäni ihan riittävästi ilman että muut suputtaa selän takana. Miten mä olen antanut ajaa itseni tähän? Millä tästä pääsee ylös?

Täällähän tää vanha kunnon Tukea ketju on ihan yläriveillä vielä. Hieno juttu.

Kaikille voimia, tsemppiä, iloa ja valoa kevääseen!

Hei, ONNEKSI OLKOON! Hienosti tehty, sinä rohkea nainen!

NYT ON RETKU HEITETTY PIHALLE KAMOINEEN JA AVAIMET SAATU POIS!

ei enää pelkoa.
ei enää huolta.

OON NIIN ONNELLINEN JA YLPEÄ ITSESTÄNI!

juuli kirjoitti:mies vaan ryyppää ja itkee ja on maansa myynyt. hyvin on kyllä käyttäytynyt mua kohtaan toistaiseksi mutta itkettää ja säälittää kattoa toista ku on niin paskana. kauheet itsesyytökset että oisko mun pitäny antaa vielä mahdollisuus ja aikaa ja olla itse vahvempi ja tukea enemmän miestä, mutta sisimmässäni tiedän että tää oli ainoa vaihtoehto.

Niin tyypillistä käytöstä juopolta, itkeä ja kenties vakuutella rakkauttaan. Jos vaikka vielä saisi toiselta sen anteeksi annon ja sen jälkeen voisi taas jatkaa juomista paremmin mielin. Ja me naisina tunnetaan sääliä miestä kohtaan vaikka se olis vielä eilen käyttäytynyt kuin mikäkin paska. Tää on niin tuttua. Tällä hetkellä mua ei harmita mikään muu kuin se, että annoin henkilökohtaisesti tällaisen kuvion jatkua yli seitsemän vuotta. Nyt helpottaa kun kaikki paska on ohi.

Älä anna juopon vaikuttaa sun päätöksiisi. Ajattele vain ja ainoastaan itseäsi ja omaa tulevaisuuttasi. Muuten et ikinä löydä tietäsi ulos tuosta loputtomasta ja kuluttavasta elämän tyylistä.