Kirjoittaja Anskubansku » 29.10.2010 01:06:41
Hei kaikille
Ensimmäistä kertaa kirjoittelen tänne. Pahoittelut, jos tulee pitkä tilitys...
Olen useamman vuoden sietänyt mieheni (olemme kihloissa) juopottelua. Meillä on 2 pientä lasta (alle 1v ja 2v), molemmat rakkaita ja suunniteltuja. Tällä hetkellä kadun, että tein lapset tämän miehen kanssa.
Mies juo enimmäkseen viikonloppuisin, arkena ei kovin paljon, jotta kykenee töihin.
Tiesin miehen alkoholinkäytöstä jo ennen seurustelua, mutta en silti uskonut, että tilanne on oikeasti näin vakava. Mies on selitellyt lukemattomia kertoja arkista "tissuttelua" mm. rankalla työpäivällä tai rentoutumisella tai ties millä. Juo kun ottaa päähän, juo, kun on kivaa ja tietysti juo ihan muuten vaan. (Tuota viimeistä hän ei ole myöntänyt, mutta niinhän se on.) Joskus miestä ottaa päähän minun tekemättömät kotityöt (en laiskottele kotona kahden pienen lapsen kanssa todellakaan!) ja siksi hän juo. Eli minun syytä osittain. Ei todellakaan! Ongelmat alkoivat kauan ennenkuin edes tutustuttiin.
Tällä hetkellä olen niin täynnä miehen lupauksia olla juomatta tai juoda vähemmän ja ei lasten seurassa. Nämä on tähän mennessä ollut tyhjiä lupauksia enkä usko, että mies vieläkään pystyy lopettamaan tai edes vähentämään lopullisesti juomista. Muutaman viikon pystyy olemaan rauhallisemmin, mutta sitten taas retkahtaa.
Sanoin jo kesällä, kun mies oli pilannut juhannuksen -jälleen kerran- juomisellaan, että mielestäni hänen täytyisi hakea apua. Mies katsoi minua hölmistyneenä, että olenko muka tosissani. Tarjouduin tulemaan mukaan A-klinikalle. Turhaa hänen mielestään.
Vielä kesällä luulin, että mies olisi tajunnut juomisensa vakavuuden. Juhannus oli jotain ihan kamalaa, jota en koskaan unohda. Kehenkään ei sattunut -Luojan kiitos- mutta lähellä oli, ettei 2-v. lapsemme hukkunut. Ajattelin taas jälleen kerran, että mies pystyy pitämään juomisensa hallinnassa. Mutta sitten taas tuli todettua, ettei hän siihen pysty. Kuningas alkoholi on liian voimakas.
Pari kuukautta on taas mennyt suht rauhallisesti (viikonloput juo, muttei änkyräkänniä) kunnes viime viikonloppuna mies joi lauantaina, piilossa minulta, itsensä melkoiseen humalaan ja sammui lopulta olohuoneen lattialle. Sunnuntaina piti sitten tasoitella, ja ensimmäisen kaljan avasi ennen puoltapäivää. Minä lähdin lasten kanssa siskoni luo lastenkutsuille. Mies jätti väliin, koska hänellä oli paljon hommia mm. varaston hyllyjen laittamista tms. Taisi olla vain tekosyy ryyppäämiselle... Kun palasimme kotiin viiden aikoihin päivällä, mies oli hirveässä änkyräkännissä eikä muista tätä hetkeä ollenkaan. Olin niin vihainen miehelle, että teki mieli pakata laukku ja lähteä lasten kanssa johonkin. Olisi pitänyt, niin oltaisiin ehkä vältytty siltä hirveältä riidalta, joka siitä seurasi. Mies halusi väkisin ottaa lapsia syliin. Yritin estellä, koska en halunnut lapsia humalaisen syliin. Mies oli ensimmäistä kertaa todella pelottava ja uhkaava. Hän otti lapset vuorotellen syliinsä ja minä tottakai yritän puolustella ja huudan, raivoan, jopa hakkaan miestä, jotta hän irroittaisi otteensa lapsista. Mies työnsi minua pois useita kertoja ja jopa niin, että vauvan kanssa kaaduin sängylle. En voinut miehelle mitään, kun hän on minua isompi ja vahvempi. Mies puolestaan kaatui isomman kanssa lattialle niin, että lapsi jäi alle. Lapsi parat, heille jää varmasti traumoja tästä (ja minulle tietysti myös). Ilta päättyi niin, että soitin poliisit (keskusteltiin rauhallisesti kun tilanne oli ohi, eikä muuta) ja menin lasten kanssa naapurille yöksi.
Toisaalta mietin,että olisi pitänyt silloin heti lähteä, kun olimme tulleet kotiin, niin tätä kamalaa riitaa ja huutamista ei olisi tapahtunut. Mutta taas toisaalta, hyvä että tapahtui. Toivon, että tämä avasi miehen silmät. Luulen, että mies ymmärtää osittain tilanteensa vakavuuden. Mutta ei silti pysty myöntämään ongelmaansa.
Mies selvänä jälkeenpäin on todennut, että hän halusi vain ottaa omia lapsia syliin ja minä tein väärin, kun aloin huutamaan ja raivoamaan hänelle. Minun takia lapset pelästyivät. Hänen mielestään ylireagoin. Jälleen kerran sanoin, että miehen täytyy hakea apua sairauteen nimeltä alkoholismi. Mies on sitä mieltä, ettei tarvitse ulkopuolista apua. Kerroin myös, että meidän olisi ehkä syytä mennä yhdessä pariterapiaan tms. Turhaa tämäkin, sanoi mies.
Nyt ymmärrän, että mies on alkoholisti, joka ei suostu myöntämään ongelmaansa ja hakemaan apua. Aikaisemmin näin hänet rakastavana isänä, joka tekee rankkaa työtä ja juo vähän liian paljon. Suhteemme on etenemässä loppuaan tätä menoa. Sanoin miehelle, että jos viime viikonloppu toistuu, minä lähden lasten kanssa. Nyt tuntuu, että pitäisi alkaa etsimään asuntoa, koska en usko, että mies pystyy olemaan juomatta. Pelkään seuraavaa kunnon känniä, koska tuntuu, että ne pahenevat vain kerta toisensa jälkeen. Sanoin, että korkin on pysyttävä kiinni kotona tästä lähtien. Ja minun mielestäni hänen pitäisi lopettaa juominen kokonaa. Mies on eri mieltä. Hän ei aio lopettaa. Hänen on silloin tällöin pakko "nollata" (=juoda hirveät kännit niin, ettei muista mitään ja lopulta sammuu johonkin, ehkä sohvalle tai lattialle). Kotona hän kuulemma aikoo olla selvinpäin(näkisinpä vain...). Hän juo sitten kaverin luona esim. kalareissulla tai mökillä. Aion sanoa miehelle, että hänen on myönnettävä totuus ja haettava apua, muuten minä lähden.
Olisiko jollain jotain vinkkejä, kuinka saisin miehen hakemaan apua? Ei riitä minun ja parin läheisen ihmisen yritykset puhua järkeä. En usko, että mies pystyy yksin lopettamaan/vähentämään juomista.
Itse olen joutunut koko lapsuuteni seuraamaan, kun vanhempani ryyppäsivät joka viikonloppu ja varsinkin äiti sammui mm. vessaan silloin tällöin. Olen miehelle sanonut tästäkin jo kauan sitten, että en halua, että omat lapset joutuvat kokemaan samaa.
Ostin miehelle lahjakortin kuntokeskukseen isänpäivälahjaksi (oli hyvä tarjous

) . Annoin sen jo tänään, kun olin mielestäni keksinyt hyvän idean ja olin innoissani, mutta mies oli sitä mieltä ,että hössötän turhaan ja ei halunnut lahjaa vastaan. Olin ajatellut, että mies saisi vaikka viikonloppuiltoina muuta ajateltavaa kuin se vanha tuttu kalja. No, ei väkisin sitten. Hänen mielestään ei tarvitse mitään kuntoilua tms. Veikkaanpa, että tulevat viikonloput tulevat olemaan rankkoja meille kaikille, kun mies kiukuttelee kun ei saa kaljaa. Pahoin pelkään, että mies retkahtaa hyvinkin nopeasti taas. No, minä aloitan sitten kuntoilun. Siellä on onneksi lapsiparkki, joten voin mennä milloin huvittaa. Olen todellakin harrastuksen tarpeessa.
Olen niin kyllästynyt tähän
Hei kaikille
Ensimmäistä kertaa kirjoittelen tänne. Pahoittelut, jos tulee pitkä tilitys...
Olen useamman vuoden sietänyt mieheni (olemme kihloissa) juopottelua. Meillä on 2 pientä lasta (alle 1v ja 2v), molemmat rakkaita ja suunniteltuja. Tällä hetkellä kadun, että tein lapset tämän miehen kanssa.
Mies juo enimmäkseen viikonloppuisin, arkena ei kovin paljon, jotta kykenee töihin.
Tiesin miehen alkoholinkäytöstä jo ennen seurustelua, mutta en silti uskonut, että tilanne on oikeasti näin vakava. Mies on selitellyt lukemattomia kertoja arkista "tissuttelua" mm. rankalla työpäivällä tai rentoutumisella tai ties millä. Juo kun ottaa päähän, juo, kun on kivaa ja tietysti juo ihan muuten vaan. (Tuota viimeistä hän ei ole myöntänyt, mutta niinhän se on.) Joskus miestä ottaa päähän minun tekemättömät kotityöt (en laiskottele kotona kahden pienen lapsen kanssa todellakaan!) ja siksi hän juo. Eli minun syytä osittain. Ei todellakaan! Ongelmat alkoivat kauan ennenkuin edes tutustuttiin.
Tällä hetkellä olen niin täynnä miehen lupauksia olla juomatta tai juoda vähemmän ja ei lasten seurassa. Nämä on tähän mennessä ollut tyhjiä lupauksia enkä usko, että mies vieläkään pystyy lopettamaan tai edes vähentämään lopullisesti juomista. Muutaman viikon pystyy olemaan rauhallisemmin, mutta sitten taas retkahtaa.
Sanoin jo kesällä, kun mies oli pilannut juhannuksen -jälleen kerran- juomisellaan, että mielestäni hänen täytyisi hakea apua. Mies katsoi minua hölmistyneenä, että olenko muka tosissani. Tarjouduin tulemaan mukaan A-klinikalle. Turhaa hänen mielestään.
Vielä kesällä luulin, että mies olisi tajunnut juomisensa vakavuuden. Juhannus oli jotain ihan kamalaa, jota en koskaan unohda. Kehenkään ei sattunut -Luojan kiitos- mutta lähellä oli, ettei 2-v. lapsemme hukkunut. Ajattelin taas jälleen kerran, että mies pystyy pitämään juomisensa hallinnassa. Mutta sitten taas tuli todettua, ettei hän siihen pysty. Kuningas alkoholi on liian voimakas.
Pari kuukautta on taas mennyt suht rauhallisesti (viikonloput juo, muttei änkyräkänniä) kunnes viime viikonloppuna mies joi lauantaina, piilossa minulta, itsensä melkoiseen humalaan ja sammui lopulta olohuoneen lattialle. Sunnuntaina piti sitten tasoitella, ja ensimmäisen kaljan avasi ennen puoltapäivää. Minä lähdin lasten kanssa siskoni luo lastenkutsuille. Mies jätti väliin, koska hänellä oli paljon hommia mm. varaston hyllyjen laittamista tms. Taisi olla vain tekosyy ryyppäämiselle... Kun palasimme kotiin viiden aikoihin päivällä, mies oli hirveässä änkyräkännissä eikä muista tätä hetkeä ollenkaan. Olin niin vihainen miehelle, että teki mieli pakata laukku ja lähteä lasten kanssa johonkin. Olisi pitänyt, niin oltaisiin ehkä vältytty siltä hirveältä riidalta, joka siitä seurasi. Mies halusi väkisin ottaa lapsia syliin. Yritin estellä, koska en halunnut lapsia humalaisen syliin. Mies oli ensimmäistä kertaa todella pelottava ja uhkaava. Hän otti lapset vuorotellen syliinsä ja minä tottakai yritän puolustella ja huudan, raivoan, jopa hakkaan miestä, jotta hän irroittaisi otteensa lapsista. Mies työnsi minua pois useita kertoja ja jopa niin, että vauvan kanssa kaaduin sängylle. En voinut miehelle mitään, kun hän on minua isompi ja vahvempi. Mies puolestaan kaatui isomman kanssa lattialle niin, että lapsi jäi alle. Lapsi parat, heille jää varmasti traumoja tästä (ja minulle tietysti myös). Ilta päättyi niin, että soitin poliisit (keskusteltiin rauhallisesti kun tilanne oli ohi, eikä muuta) ja menin lasten kanssa naapurille yöksi.
Toisaalta mietin,että olisi pitänyt silloin heti lähteä, kun olimme tulleet kotiin, niin tätä kamalaa riitaa ja huutamista ei olisi tapahtunut. Mutta taas toisaalta, hyvä että tapahtui. Toivon, että tämä avasi miehen silmät. Luulen, että mies ymmärtää osittain tilanteensa vakavuuden. Mutta ei silti pysty myöntämään ongelmaansa.
Mies selvänä jälkeenpäin on todennut, että hän halusi vain ottaa omia lapsia syliin ja minä tein väärin, kun aloin huutamaan ja raivoamaan hänelle. Minun takia lapset pelästyivät. Hänen mielestään ylireagoin. Jälleen kerran sanoin, että miehen täytyy hakea apua sairauteen nimeltä alkoholismi. Mies on sitä mieltä, ettei tarvitse ulkopuolista apua. Kerroin myös, että meidän olisi ehkä syytä mennä yhdessä pariterapiaan tms. Turhaa tämäkin, sanoi mies.
Nyt ymmärrän, että mies on alkoholisti, joka ei suostu myöntämään ongelmaansa ja hakemaan apua. Aikaisemmin näin hänet rakastavana isänä, joka tekee rankkaa työtä ja juo vähän liian paljon. Suhteemme on etenemässä loppuaan tätä menoa. Sanoin miehelle, että jos viime viikonloppu toistuu, minä lähden lasten kanssa. Nyt tuntuu, että pitäisi alkaa etsimään asuntoa, koska en usko, että mies pystyy olemaan juomatta. Pelkään seuraavaa kunnon känniä, koska tuntuu, että ne pahenevat vain kerta toisensa jälkeen. Sanoin, että korkin on pysyttävä kiinni kotona tästä lähtien. Ja minun mielestäni hänen pitäisi lopettaa juominen kokonaa. Mies on eri mieltä. Hän ei aio lopettaa. Hänen on silloin tällöin pakko "nollata" (=juoda hirveät kännit niin, ettei muista mitään ja lopulta sammuu johonkin, ehkä sohvalle tai lattialle). Kotona hän kuulemma aikoo olla selvinpäin(näkisinpä vain...). Hän juo sitten kaverin luona esim. kalareissulla tai mökillä. Aion sanoa miehelle, että hänen on myönnettävä totuus ja haettava apua, muuten minä lähden.
Olisiko jollain jotain vinkkejä, kuinka saisin miehen hakemaan apua? Ei riitä minun ja parin läheisen ihmisen yritykset puhua järkeä. En usko, että mies pystyy yksin lopettamaan/vähentämään juomista.
Itse olen joutunut koko lapsuuteni seuraamaan, kun vanhempani ryyppäsivät joka viikonloppu ja varsinkin äiti sammui mm. vessaan silloin tällöin. Olen miehelle sanonut tästäkin jo kauan sitten, että en halua, että omat lapset joutuvat kokemaan samaa.
Ostin miehelle lahjakortin kuntokeskukseen isänpäivälahjaksi (oli hyvä tarjous :) ) . Annoin sen jo tänään, kun olin mielestäni keksinyt hyvän idean ja olin innoissani, mutta mies oli sitä mieltä ,että hössötän turhaan ja ei halunnut lahjaa vastaan. Olin ajatellut, että mies saisi vaikka viikonloppuiltoina muuta ajateltavaa kuin se vanha tuttu kalja. No, ei väkisin sitten. Hänen mielestään ei tarvitse mitään kuntoilua tms. Veikkaanpa, että tulevat viikonloput tulevat olemaan rankkoja meille kaikille, kun mies kiukuttelee kun ei saa kaljaa. Pahoin pelkään, että mies retkahtaa hyvinkin nopeasti taas. No, minä aloitan sitten kuntoilun. Siellä on onneksi lapsiparkki, joten voin mennä milloin huvittaa. Olen todellakin harrastuksen tarpeessa.
Olen niin kyllästynyt tähän