[quote="Hinni"]
Vanhat asiat ovat nousseet taas lasteni elämään uppotukkien lailla. Minä tiedän, että sellaisia ne ovat: nousevat kuin karvas röyhtäys silloin kuin vähiten pitäisi. Polttelemaan jää pitkäksi aikaa eikä mikään tunnu helpottavan oloa.[/quote]

Olit rohkea ja viisas kun lähdit.
Liian usein jäädään ja liian pitkäksi aikaa ja perustellaan sitä lasten oikeudella ehjään perheeseen. Alkoholistiperhe vaan ei ole koskaan ehjä ja kuten kuvaatkin, seurauksia joutuvat myös lapset kantamaan mukanaan loppuikänsä. Mitä kauemmin siinä elää, sen pahemmat ovat jäljetkin.

Toipumista ja voimia teille! Alkoholisti on mikä on, eikä siltä suunnalta taida useinkaan mitään ymmärrystä oman toimintansa aiheuttamille vaurioille tulla.. paitsi joskus niiden kohdalla, jotka raitistuvat.

SATAA, SATAA

Vanhat asiat ovat nousseet taas lasteni elämään uppotukkien lailla. Minä tiedän, että sellaisia ne ovat: nousevat kuin karvas röyhtäys silloin kuin vähiten pitäisi. Polttelemaan jää pitkäksi aikaa eikä mikään tunnu helpottavan oloa. On hyvä, että lapseni sai sanottua ääneen sen mikä sai hengen salpautumaan ja kehon tottelemattomaksi. Ääneen sanottuun hätään voi myötäelää.

Koetut vääryydet, väkivalta eivät katoa unohtamalla vaan elämällä. Poljettu ja särjetty minuus rakentuu hitaasti mutta sen voi rakentaa. Rakentuminen on mahdollista vain elämää rakastamalla. Pahinta mitä voit sinua kaltoinkohdelleelle tehdä, on toivoa hänelle rauhaa ja rakkautta ja siten jatkaa vapaana omaa elämääsi.

Olen rakentanut lapsilleni ja itselleni uutta elämää. Kiitollisena olen ollut joka päivä siitä hyvästä, mitä olemme saaneet pikku perheenä elää. Kun on riittävän rikas elämästä, on kaikki arkinen hyvin kaunista. Saa kiittää siitä, että olen tämänkin päivän saanut lahjaksi. Ei taloudellinen niukkuus, lasteni erityisen tuen tarpeet ja sairaudet ole minua koskaan niin kuormittaneet kuin alkoholismi ja kaikki se muu rumuus mitä se on tuonut tullessaan.

Olen jo tottunut siihen, että minusta tulee alkoholistin tarinoissa pahantekijä. Sellaisessa roolissa olin keltaisessa mökissä vuosia ja olen sellainen edelleen. Kun kerroin totuuden lapsen oireilusta, hän ei tietenkään tunnistanut omaa osuuttaan asioiden kulkuun. "Ei äitiänne teidän tarvitse kuunnella." saapui pitkä viesti. Lapselle. Ei tietenkään minulle. Jälleen kerran alkoholistista tuli uhri.

"Sataa, sataa ylleni tulvimalla.
Niin vähästä en särje sydäntäni.
Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni niin kuin
kylmät viimat.
Olen itse myötäkäyminen."

(Edith Södergran, suom. Uuno Kailas.
Osa runosta)

Siunausta uuteen vuoteen Hinni

"Rauhaisaa Joulua" he sanovat ja sellainen se kai ihmisillä on. Meillä se ei koskaan ollut ja siksi joulun aikaan tutustuminen on aloitettu vasta täällä uudessa elämässämme. Joulun aika, tänäkin vuonna, on avannut haavoja auki. Joillekin nauramme, joillekin emme pysty.

Alkoholistin lapsilla ei oikeastaan ole vanhempaa, kun vanhemmuuteen juova alkoholisti ei pysty. Hetkittäin (ja se voi merkitä kuukausissa tai vuosissakin mitattavaa aikaa) hän aktivoituu ja haluaa omalla tavallaan osallistua. Toki kaikki tietävät, etteivät puheet kanna puhelun lopun toistelua pidemmälle. Mutta se mikä, yhteydenotoista jää on aukiratkennut lapsen haava: olisiko minun pitänyt yrittää enemmän, tehdä enemmän, olla parempi?

Ja jälleen kerran tikataan haavoja. Puhutaan niillä sanoilla, joita jo kasvaneille lapsille voi käyttää: "Sinun pitikin olla lapsi!" "Teit silloin jo sellaisia tekoja, joita ikäisesi lapset eivät tee." "Ei, et ole ollut vastuussa kenenkään sairastumisesta etkä olisi voinut niitä tapahtumia estää."

Minä en osaa rukoilla lapsilleni kuin yhtä lahjaa jouluksi: rauhaa. Sitä rauhaa, mitä joululaulussakin pyydetään. "Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankilastaan." Se kaikki kipu, epävarmuus, hetkittäinen epätoivo, riittämättömyys ja ahdistus ei määrittäisi enää itseä vaan näkisivät itsensä niin kuin muut heidät näkevät. Ainutlaatuisina.

"sinun on jonain hetkenä
lakattava etsimästä syytä
jätettävä se rauhaan"
(Rupi Kaur)

Siunattua joulua jokaiselle. Hinni.

Hinni!
Niin hienoa on lukea päivityksiäsi. Paljon viisautta! Paljon kokemusta..
Niin moni meistä joutuu taipumaan myrskyssä..
Mutta niinhän sanotaan: joka taipuu, ei taitu.
Ja taipumisella en tarkoita sitä, että antaisimme periksi.. päinvastoin... kun taivumme jonnekin päin, joustamme ja löydämme uusia keinoja ponnahtaa ylös ja jatkaa eteenpäin.
Uskomme itseemme ja jatkamme matkaa.

KAIKKEA MUUTA KUIN KOKONAINEN

Kuusi vuotta sitten myrsky raivosi minun sielussani mutta myös Kymenlaakson teillä, kun ajoimme lasteni kanssa heinäkuisessa illassa uuteen kotiimme. Kuin luonto olisi kaatanut puita merkiksi sille, että jotakin jää taakse pysyvästi. Nyt vuosien jälkeen voimme kaikki todeta, että onneksi paljon on jäänyt. Miten hyvä elämä meillä tänään on!

Viikko sitten orkesteri tapasi hyvin pitkästä aikaa isäänsä hetken. Yhteydenpito ei ole ollut ongelmatonta ja meidän pikkuperheemme elää arkea päivästä toiseen toisiamme tukien. Voin vilpittömästi sanoa, että orkesterista on kasvanut oikea huipputiimi. Mies istui minun kotini olohuoneessa, upeankeltaisessa nojatuolissa ja minä tuijotin häntä. Häpeämättä. Pelkäämättä. Minun kodissani on minulla niin paljon tilaa hengittää ettei hän vaikuta minuun, ajattelin.

Katsoin häntä ja tunsin lämpöön kietoutunutta mutta suunnattoman syvää surua siitä millaiseksi hänen elämänsä on asettunut. En saavuttanut enää sitä valtavaa rakkautta, mitä häntä kohtaan aikanaan tunsin, mutta muistin sen. Rakkaudentunnustuksia en kaivannut, pikemminkin olisin halunnut sanoa, että enemmän kuin mitään muuta, nyt minä suojelisin itseäni. Sinulta.

Hengitin sisään. Ulos. Laskin leikkiä. Otin vastaan neuvot arkeamme varten vain siksi, että hän on itse kirjoittanut itsensä ulos elämästämme eikä voi elää arkea. Sitä mikä elämässä on kaikista parasta.

"minun täytyi lähteä
olin väsynyt siihen
että annoin sinun
saada tuntemaan itseni
kaikkea muuta
kuin kokonaiseksi"

(rupi kaur)

Rakkaudella Hinni

Tänään on kansainvälinen yksinhuoltajien päivä. Liekö sattumaa, että vietetään myös kevätpäiväntasauksen tiimoilta Mato-Pentin päivää? Siis päivää, jolloin käärmeet heräävät ja onget on viritettävä kesää varten valmiiksi. Naistenlehtien voimaohjeissa yksinhuoltajille luki, että arjessa tulee muistaa kuinka sinä riität ja yksinhuoltajuus tekee sinusta haluttavamman. Jopas.

Virallisesti olen ollut yksinhuoltaja kahdeksan vuotta mutta oikeassa elämässä päihteidenkäyttäjän läheisenä koko orkesterin lapsuuden. Ei arjessa riittäminen ole ollut se uhkatekijä: vaikka kalenteri pursuileekin eikä kukaan kanna kotiin maitoa tai vaihda suodattimia teknisen tilan koneisiin. Ne hoituvat kyllä. Raskainta on ollut yksin kantaa päätökset lapsiin liittyvissä suurissa asioissa, saada oma palkka riittämään ja hyväksyä se, ettei ole ketään jolle laittaa viestiä kun omalla lapsella on huoli: ei ole ketään joka jakaisi vanhemmuuden tai rakkauden tunteen lapsiisi.

Parasta viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut oppia lukemaan minua. Nyt minä osaan olla yksin: en kaipaa rinnalleni ketään pärjätäkseni vaan tiedän, että elämä kantaa minua ja lapsiani. Meidän pikkuperhettä silloinkin kun haasteita tunkee tupaan. Silloinkin kun isä ei muista kunnolla syntymäpäivää tai soittaa humalassa uhkaillakseen. Meidän tuvassa asuu nykyään toivo ja hehku. Minä olen vahvempi, olen vanhempi. Yksin.

"vuosia on kulunut, levitän kuluneet
päivät eteeni olohuoneen matolle.
tuossa on kuukausi jolloin päätin hylätä kaiken joka
ei syvästi kuulunut unelmiini. se päivä jolloin
kieltäydyin olemasta itsesäälin uhri.
tässä on viikko jolloin nukuin puutarhassa
kevät jolloin väänsin
itseluottamuksen puutteelta niskat nurin. ripustin esille
ystävyytesi. otin kalenterin pois tieltä. viikko jolloin
tanssin niin kovasti että sydämeni oppi kellumaan
uudelleen. kesä jolloin ruuvasin kaikki peilit pois
seiniltä. minun ei enää tarvinnut nähdä itseäni
tunteakseni itseäni nähdyksi. kampasin painon pois
hiuksistani.
taittelen hyvät päivät ja asetan ne takataskuuni turvaan.
sytytän tulitikun. poltan tarpeettoman. tulen hehku
lämmittää varpaitani. kaadan itselleni lasin lämmintä
vettä puhdistaakseni itseni uutta kuukautta varten. näin
sitä mennään. vahvempana ja viisaampana kohti uutta."
(Runo: Rupi Kaur)

Rakkaudella Hinni

UUSIA UNELMIA
"Miten voikaan yhden tyypin elämässä kaikki paska tapahtuu?" lauletaan lahjaksi saamassani laulussa. Laulussa, joka kertoi juuri minusta. Pötköttelin sängyllä toipumassa pitkästä aikaa yllättäneestä rajusta päänsärystä ja mieleni seikkaili koko elämäni matka. Miten kiitollisena saan olla tänään tässä, huokaan ja juon toisen kupin teetä.

Ei uuteen astuminen ole tapahtunut helposti. Edelleen nousee uppotukkeja tunnelmista, jotka vaativat työstämistä. Ei kai ihan palasiksi pirstoutunut itsetunto liimaannu hetkessä? Säröt olen hyväksynyt itseeni - en olisi tällainen ilman kaikkea kokemaani ja tällaisesta minusta opettelen pitämään. Ja pidänkin. Tämä muistuttaa minua ihmisestä, joka olen ollut joskus kauan sitten.
Kipeää tekee se miten yksin olen vaikka olenkin erityisen tarvittu. Tunnen syvää riittämättömyyttä siinä kuinka yritän olla moneksi. Työ vaatii tunteja tullakseen hyvin tehdyksi. Ja kun annan itseni sinne, olen poissa orkesterilta ja läheisiltä. "Välillä tuntuu, ettei meillä ole vanhempaa ollenkaan." sanoi lapseni muutama viikko sitten, kun kalenterini täyttyi velvoitteista suuntaan ja neljänteen. Yksinhuoltajan lapset karaistuvat tekemään ja selvittämään itse vääjäämättä: siksi kai liian kauan yritin ylläpitää perhettä jota ei oikeasti koskaan ollutkaan.

Olen ollut hyvin väsynyt. En oikeastaan ihmettele sitä, kun tutkin tuntien, asioiden ja velvoitteiden määriä, joita selvitän päivästä toiseen. Kuulen usein siitä, että miten voin olla tällainen kaiken kokemani jälkeen. Minä tiedän: olen päättänyt, että elän nyt. En kanna mukana lastina mennyttä enkä suostu enää pelkäämään tulevaa. Tulevaisuudessa uusitaan vain unelmia.

https://www.youtube.com/watch?v=HAtGTZKwHGo

Rakkaudella Hinni

Hinni, osaat hienosti kuvata elämääsi ja ajattelutavan muutosta, jonkinlaista havahtumista. Minulta se ei oein tahdo onnista niin hienovireisesti, luultavasti kommenteissani puskee liikaa läpi lapsuuden ajan kärsimykset. Avioliitto alkoholistin kanssa oli oma valinta ja lapsettomana siitä kärsin lähinnä itse. Silti nykyään mun on todella vaikeaa ymmärtää hukkaan heitettyjä elämiä, jonkinlaista uhrautumista ja ehkä toisen kautta elämistä, kun ne ei hyödytä lopulta ketään; ei edes sitä alkoholistia tai muuten kaltoin kohtelevaa ihmistä. Häneltäkin saattaa viivästyä oma havahtuminen tai tekemisistään vastuuseen joutuminen eli karhunpalvelus se hoivaaminen ja mahdollistaminen on.

Ihminen usein elää sokeana omalle toiminnalleen ja motiiveilleen. Todellinen motiivi voi lolla niin tuskallinen, että se täytyy itseltäänkin piilottaa hurskaamman valemotiivin alle. Läheisriippuvuus tai silkka pelko ja epävarmuus selitetään lasten parhaalla. Tai syyllistetään omat lapset, ettei heidän takiaan voi erota. Oma äitini harrasti tätä ja koin pitkään syvää syyllisyyttä olemassa olostani; olen pilannut äitini elämän, koska kun olen olemassa, hän ei voi erota. Todellinen syy kuitenkin on ollut pelko ja jonkinlainen (läheis)riippuvuus. Yhtäkaikki riitaisa koti, jota varjostaa mielenterveys- ja alkoholiongelmat, jättää jälkensä. Elämä ei ole pilalla, mutta aikamoiselta takamatkalta sitä lähtee ja asioiden paikkaaminen siinä määrin kun se on edes mahdollista, vie vuosia. Nään siis punaista aina kun joku lasten parhaalla selitellen pakottaa jälkikasvunsa elämään kaaoksen, riitelyn, pelon ym keskellä. Toisaalta ymmärrän senkin, että moni meistä läheisitäkin on omalla tavallaan rikkinäinen ja jo lapsuudessaan oppinut elämään muita varten, ehkä nitistetty henkisesti, jolloin rohkeutta tehdä ratkaisuja ja vaatia ihmissuhteiltaan normaalia vastavuoroisuutta ei vaan ole. Onneksi sitä voi elämänsä mittaan saada ja pyristellä irti; vapaaksi.

Hyvää ja ennen kaikkea rauhallista, raitista ja ilon täyttämää Joulua kaikille! Hinninkin perhe varmaan toivutte kaikki ajan mittaan ja kamalat kokemukset tavalla tai toisella jalostuu voimavaraksi ja vahvuudeksi, kun ette enää sen kärsimyksen keskellä elä.

RAKKAUS EI NÄYTÄ IHMISELTÄ

Miksi? Se kysymys on kysytty minulta monta kertaa. Olen sen kysynyt itse itseltäni lukemattomia kertoja ja vastannut siihen niin kun kulloinkin on hyvä ollut. Keltaisessa mökissä luuttusin lattioita mopilla pitkin öitä ja kuristin suikaleita kuppipuristimeen uhoten: "Minä jätän sinut, minä tapan sinut." Hämärässä talossa, lasten nukkuessa puristin mopin ohutta vartta. Minussa oli niin paljon valtaa, että saatoin hallita maailmaani ja ajatuksiani lattianpesun verran. Niissä hetkissä minä tiesin miten minä lähtisin. Sitten tuli aamu, arkiset askareet, huolet ja hyvittelyt. Murskattu sielu, joka oikeasti uskoi uskottelut ettei pystyisi huolehtimaan itsestään tai lapsistaan. Ja nyt kun katson tuota aikaa taaksepäin, elän omassa kodissa yksin lasteni kanssa, tiedän että olisin pystynyt silloinkin. Olen vahvistunut mutten vielä vahva.

Se rakkaus - tai se mitä sen luulin olevan - oli minun halujani ja heijastuksiani. Katsoin arkeani niin, että näin sen mitä tarvitsin. Vuosien aikana se peili, jonka joku toinen minulle kiillotti piti särkeä kovin pieniksi paloiksi ja uskaltaa katsoa itseään ihan uudestaan. En pitänyt siitä mitä näin. Alkoi valtava matka rakkauteen: piti oppia rakastamaan itseä että voisin mitenkään rakastaa mitään muuta. Ja miten vaikeaa on nähdä itsensä riittävän hyvänä naisena kun kuori sanoo keski-ikäisenä, reitevänä ja harmaantuvana ihan muuta. Tai miten oppisin olemaan pelkäämättä ääniä, riitoja tai rikkoutumatta solvaavien sanojen alle. Onko vahvuutta se, että ymmärtää olevansa kiltti ja hauras?

Orkesteri kipuilee tahoillaan, sillä hinta vapaudelle on ollut kova. Suurempi kuin koskaan keltaisen mökin vuosina ymmärsin. Minä luulin suojelleeni lapsia ja sitä minä kadun syvästi. Lapsistani kolme on jo täysi-ikäisiä eikä heillä kenelläkään ole suhdetta vielä juovaan isään. Satunnaiset tapaamiset ovat ahdistaneet lapsia niin, että on ollut viiltelyä, ahdistusta tai unettomuutta. Isänpäivän alla yksi lapsistani kirjoitti kuvitteellisen tekstiviestin isälleen[i]: "Ok, että käytit alkoholia? Ok, että pahoinpitelit henkisesti ja fyysisesti? Ok, että haukuit ja pakotit vannomaan asioita käsi Raamatulla. Ok, että uhkailit itsesi tappamisella, jos äidille kerrotaan. Ok, että pilasit meidän elämän? Ok, että sait meidät velkaantumaan? Me lapset olisimme vaan sua tarvittu, et oo vaan koskaan ollu saatavilla ja jouduttiin kasvamaan ilman isää. Vaikka isä oltais haluttu. Ok, että edelleen valehtelet ja lupauksesi ovat turhia."[/i]

Kauniiseen kotiimme laskeutuu nyt, kymmenen vuotta myöhemmin joulun rauha. Enää joulunpyhiä ei tarvitse pelätä eikä lattioita mopata koskaan öisin. Tehtyjä ei saa tekemättömiksi mutta nyt tässä talossa asuu ilo: lahja joka on parasta jota olen lapsilleni voinut antaa.

rakkaus ei näytä ihmiseltä
rakkaus on teoissamme
rakkaus on kaikkensa antamista
vaikka se olisi vain suurempi pala kakkua
rakkaus on sen ymmärtämistä
että vaikka meillä on kyky satuttaa toisiamme
teemme kaikkemme
jottemme tekisi niin
rakkaus on kaiken ansaitsemamme hellyyden löytämistä
ja kun joku ilmestyy ja lupaa osoittaa hellyyttä sinulle
mutta hänen tekonsa tuhoavat sinut
ennemmin kuin rakentavat

rakkaus on sitä että tietää kenet valita
(Rupi Kaur)


Hyvää joulunaikaa. Siunausta kaikkiin askeliinne! Hinni

Luin kahden päivän aikana tämän ketjun. Välillä tunsin surua, iloa puolestanne että jes nyt se mies raitistuu, pettymystä, toivoa..

Täytyy sanoa että myös ärtymystä, alkoholistin lapsena. Että mikset jo eroa! Lapset kärsii! Vaikka miestä rakastat, ajattele lapsia! Kaikki ei pidä ydinperhettä ollenkaan tärkeänä, en minäkään. Lapset elävät mielummin rauhaisassa yhden vanhemman perheessä kuin ongelmaisessa ydinperheessä. Mielenterveys on tärkeää, sitä ei saa lapsilta tuhota.

Tämä ketju on hyvänä opetuksena muille päihdeongelmaisten puolisoille. Lähde ajoissa. Ota vaikka asumusero. Kunhan lapset eivät joudu "maksamaan" rakkaudestasi juoppoa puolisoa kohtaan.

Anteeksi Hinni jos tekstini syyllistää. Minä kannan kauheaa syyllisyyden taakkaa itsekin. Pilasin osan lapseni lapsuutta huumeriippuvuudellani. En ole täydellinen. Mutta vahvoja olemme, molemmat. Ja sydämestäni toivon, rukoilen, että teillä on kaikki hyvin.

Hei Hinni! Olen lukenut koko tarinasi täällä läpi muutaman päivän aikana, ja huh, kuten moni muukin on kommentoinut, on sinulla todella kirjoittamisen lahja! Kyyneleet valuivat moneen kertaan, lukiessani perheenne tarinaa, niin elävästi sen osasit kuvata! Ja mikä asenne elämään, ei voi kuin hymyillä, vaikka kohtuuttoman paljon onkin annettu sinulle kannettavaksi. Ihanaa, että vieläkin tänne jaksat käydä välillä kirjoittamassa, vaikka virtahepo onkin sinun kodistasi poistunut. Hiukan jäin miettimään, että miten miehellesi kävi, luisuiko syvemmällä ahdinkoon, tai onko kyennyt/saanut esim. lapsia tavata? Itse, kun olen nyt ero-asiaa alkanut varovaisesti mielessä pyöritellä, on luonnollisesti se oman alkkiksenkin pärjääminen asia, joka kovasti sydäntä vielä raastaa, vaikka tiedän, että itseäni varten täällä elän. Ihanaa syksyä sinulle, ja kaikille muillekkin taistelijoille!

OMASTA VARJOSTA

Tänään minä tuijotin mutta en voinut itselleni mitään. Eteeni piirtyi jotain niin käsinkosketeltavan tuttua että halusin ottaa sen muiston kokonaisena. Kaupan hyllyvälissä oli rehevä äiti lastensa kanssa. Toinen lapsista oli selkeästi erityinen. Äidillä oli tilanne hyvin hallinnassa ja lapsiinsa sensitiivisen lämmin ote. Nuhruisessa arjessa oli paljon rakkautta ja iloa. Kun perhe saapui täyden ostoskärryn kanssa kassalle, äiti ojensi maksusitoumuspaperin tyytyväisenä todeten, että tällaisella lompakolla sitä tämä perhe sai nyt paljon ja hyvää.

Tuo tilannekuva oli minun arkeani vielä joitakin vuosia sitten. Mikään ei riittänyt ilman ulkopuolisten tahojen apua. Tosin lopulta minun tuvastani perustarpeiden lisäksi katosi ilo. Tilalle saapuivat epävarmuus, pelko ja haasteissaan niin musertava arki ettei sieltä nähnyt poispääsyä. Keräsin omat ostokseni kaupassa ja mielessäni siunasin tuota perhettä. Toivon, että hymyni ei näyttänyt tunkeilevalta. Parkkipaikalla ajattelin, että mitään niin arvokasta en voi saada kuin ymmärryksen omasta varjostani. En kadu, en häpeä enkä jää kiinni menneeseen vaan kiitän siitä mitä elämämme on nyt. Tänä iltana kiitän siitä, että sain hetken katsoa varjoani levollisesti ja armahtaen.

"Mitä suurempi tarve
sinulla on tuomita
toinen, sitä vähemmän
tunnet omaa varjoasi."
(Tommy Hellsten)


Kaikkea hyvää sinulle, rakkaudella Hinni

KUN LASKET IRTI

Istuin marraskuisena päivänä koulutustilaan hyvin jännittyneenä. Olin lykännyt jo kerran aikaisemmin koulutukseen osallistumista vain siksi, että tiesin sen sisällön menevän iholle, suorastaan verinahalle. Kouluttajat kertoivat, että videomateriaali oli päätetty jättää näyttämättä sen raakuuden vuoksi, tänään olisi luvassa vain puhetta. Minä tiesin että ne sanatkin sattuisivat minuun. Vieläkin.

Seinälle heijastui minun elämä tutkimustulosten valossa. Lähisuhdeväkivalta, kontrollointi, päihteidenkäyttö, pakottaminen, eristäminen, syyttäminen, taloudellinen valta-asema ja hellyyden ja väkivallan tasapainottelu. Rumia sanoja, joiden jokaiseen kohtaan minulla oli antaa esimerkki. Ja kun se kaikki ei ollut vain minun tekemääni matkaa, siinä porstuassa seisoi koko orkesteri. Pieni piirimme pyöri piilossa vuodesta toiseen.

Miksi sellaiseen suhteeseen jäädään? se kysymys oli monen osallistujan huulilla. Minä tiesin vastauksen. Sellainen pelko, kipu, epätoivo ja nöyryytys sai syyttämään itseä kerta toisensa jälkeen. Syytökset auttoivat laskemaan huonetilaan sen tarvitsevuuden verkon, jossa minä roikuin: tällaisen tavan elää minä tunsin ja osasin. Peloissaan sitä on toiveikkaampi kuin koskaan. Ja toiveikas minä osasin olla. Henkenikin uhalla.

Vasta se ymmärrys, että kaikesta totutusta on täytynyt laskea irti ja menettää kaiken hallinta on ollut ainoa tapa aloittaa toipuminen. Se tie ei ole ollut selviö eikä matkaaja aina varma suuntimasta. Omaa varjoaan ei ole voinut kadottaa, sen kanssa on pitänyt oppia kulkemaan.

"Kun lasket kätesi
irti siitä, mihin olet takertunut.
voit saada otteen siitä
mikä on tulossa.
Silloin kaikki on lahjaa."
(Tommy Hellsten)

Rakkaudella Hinni

Hei vaan täältäkin, pitkästä aikaa! Tulin täysin sattumanvaraisesti kurkkaamaan Plinkkiä todeten mielessäni, että täähän on unohtunut minulta täysin. Ihan ensimmäisenä tuli mieleen, että vieläköhän Rinalda täällä kirjoittaa, mutta että Hinni ja pikulakin!! Mikä ilo ja sattuma :o

Täällähän on tää yksi äiti-ihminen, joka myös halusi lapsilleen (ja itselleenkin) ehjän perheen... Vieläkin aika-ajon suren sitä, että perheemme ei ehjänä pysynyt, enkä vieläkään osaa syyttää siitä ketään (ex-miestäni), vaan koen, että yhteys toiseen katosi syystä ja viidennestä, eikä enää ollut voimia/tahtoa yrittää siitä yli.

Elelen edelleen sinkkuna eli miehen jälkeen 3,5 vuoteen ei niihin saappaisiin ole uutta löytynyt. Ihan vasta nyt isänpäiväviikonloppuna pohdiskelin, että onko selitys tosiaankin siinä, että eksän saappaita on paha kenenkään täyttää. Olihan hän satunnaisia "autonomian" aikojaan lukuunottamatta turvallinen, tasaveroinen ja rakas puoliso ja isä tyttärilleen. On sitä - siis turvallinen, luotettava isä - edelleen. Mutta niitä kuormittavia, ahdistavia ja vihastuttavia ajanjaksoja en ole unohtanut saati kieltänyt niiden olemassa oloa. Ilman niitä oltaisiin ehkä vieläkin tyytyväisinä yhdessä.

Mutta tosiaan, ihana oli "törmätä" näin virtuaalisesti teihin vanhoihin tuttuihin ja huomata, miten seesteisesti jokainen (meistä) kirjoittaa, kun asiat ovat nykyelämässä kohdallaan. Iloa loppuvuoteen, talven ja joulun odotukseen - teille kaikille tämän tekstin lukijoille!

Ainakin minä alkoholisti-isän lapsena olen ollu enemmän kuin tyytyväinen äitini ratkaisuun erota. Tottakai pienenä surin jollain tavalla tilannetta, mutta olisi elämä ollut monella tavalla hankalampaa, jos alkoholisti olisi jäänyt perheeseen. Minusta on parempi erota aiemmin kuin myöhemmin. Lasten vuoksi nimenomaan ei kannata jäädä alkoholistin kanssa suhteeseen. Lapset eivät voi olla tuossa tilanteessa mikään syy jäädä, vaan nimenomaan painava syy erota.

Vanhempani erosivat jo 70-luvulla, jolloin eroaminen ei ollut yleistä. En silti kärsinyt asiasta sosiaalisesti koulussa, eivätkä sisaruksenikaan. Asia oli varmasti huomattavasti vaikeampi äidille, joka jäi pikku pitäjässä kolmen lapsen yksinhuoltajaksi, opiskeli itselleen ammatin (oli ollut kotiäitinä) ja hommasi meille uuden asunnon, ja aloitti kaiken alusta. Täydet pisteet äidille rohkeudesta.

Kokemuksen kautta voin sanoa, että lapset kärsivät paljon enemmän alkoholistivanhemmasta kuin avioerosta. Joten syyllisyyttä erosta ei tarvitse tuntea, vaikka se inhimillistä onkin.