Miten voit tiikeri75? Oletko pystynyt menemään terapiaan?

Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin tähän ketjuuni. Neljä ja puoli vuotta on
kulunut siitä, kun huume- ja alkoholiongelmainen pikkuveljeni hirtti itsensä. Noin kolme
vuotta on kulunut siitä, kun minun uhkapeliriippuvuuteni riistäytyi ihan täysin käsistä ja
kertyi lopulta kymmenien tuhansien eurojen ulosottopotti. Ja menihän siinä asuntokin alta.
Vuokra-asunto siis. Enhän minä juuri mitään suurempaa rahallista arvoa omaavaa ole
koskaan omistanut. Ei todellakaan ole ollut koskaan lähelläkään, että olisin asunnon ostanut.
Vuokralla olen aina asunut ja halvat käytetyt autot osamaksulla aina maksanut.

Tänäyönä luin taas tämän viestiketjuni läpi, kun äskettäin taas olin näkevinäni pikkuveljeni
kadulla. Ja mietin häntä ja tapoja, joita hänellä oli, kun hän vielä eli. Ja kun äskettäin taas
tauon jälkeen aktivoiduin kirjoittelemaan tuolla Valtti-palstalla. Peliongelmastani ja
rahaongelmistani, mutta myös kommentteja muiden siellä kirjoittavien ketjuihin.

Kohta on taas joulu. Joulu on pahaa aikaa. Masennun jouluna aina entistä enemmän.
Peliongelmani on ollut usein joulunaikaan pahimmillaan. Lapsena ja nuorena joulu oli
aikaa jolloin isä oli aina humalassa. Joskus äitikin. Ja isä oli humalassa väkivaltainen.
Paljon pahoja muistoja joulusta. Oikeastaan ainoat hyvät muistot ovat jouluista ex-vaimoni
kanssa hänen vanhempiensa luona. Mutta niitä hyviä jouluja ei ollut montaa.

Asun edelleen alivuokralaisena Vantaalla. Olen jo pitkään yrittänyt löytää yksiön johon
muuttaa, mutta en ole mitään saanut, kun ei ole luottotiedot kunnossa eikä ole rahaa
takuuvuokraan. Käy mielenterveyden päälle tämä, kun ei saa olla kotona yksin rauhassa.
Jatkuva jännitys ja levottomuus päällä vuosikausia. Usein valvon yöt tai nukun vain tunnin
tai pari. Ihan liian usein. Onneksi sitten välillä pystyn nukkumaan vastapainoksi 15 tuntia.

Työpaikka on säilynyt eikä siellä tiedetä ongelmistani mitään. Olen myös onnistunut
katkaisemaan palkkaennakkokierteen sillä, että löysin netistä hyviä ruokakauppoja
(Fiksuruoka ja Matsmart), joista tilaan laatikolliset ruokaa joka palkkapäivä. Sitten jos
en taaskaan onnistu olemaan pelaamatta niin ainakin on kuivamuonaa, jolla selvitä
seuraavaan palkkapäivään. Se on usein tarkoittanut, että popsin sit niitä ruokia
melkein neljä viikkoa. Ei hyvä tilanne, mutta ei ainakaan ole enää tarvinnut olla
nälässä niin kuin parin vuoden ajan piti olla. Nuo nettikaupat ovat olleet todellisia
siunauksia.

Onhan mulla pari lääkärin lappusta, joissa on määritelmä "vaikea masennus" tai "vakava masennus". Ja B-lausunto terapiaa varten, joka jäi käyttämättä, kun ei ollut voimia hoitaa paperitöitä. Mutta silti syytän itseäni.

Voi Tiikeri75, ethän sinä ole hukkunut. Sinulla on nyt vaikea kausi, kun tuli avioero ja pelaaminen on jatkunut. Mutta ethän sinä mitenkään ole hukkunut.

Minusta sinun ei kannata syyttää itseäsi. Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin ketjuissasi. Ei ole mitään syytä soimata itseään. Tilanteesi ei ole sinun syytäsi. Ja kyllä, minä uskon, että lapsuudessasi on se perimmäinen syy sinun ja myös pikkuveljesi addiktioon.

Se on ikävää, että lapsuuden kokemuksista seurasi teille molemmille juuri addiktio. Jos olisi ollut joku muu seuraus, vaikka mielenterveyden häiriö, niin se olisi ollut sairaus ja olisitte saaneet hoitoa ja myötätuntoa. Addiktioita kohtaan on vieläkin ennakkoluuloja, ja riippuvaiset itsekin soimaavat itseään. Jos sinunkin reaktiosi olisi ollut mielenterveyden häiriö, niin et soimaisi itseäsi. Nyt kun reaktiona oli addiktio, niin soimaat itseäsi ja syytät itseäsi. Et syyttäisi itseäsi, jos olisit saanut mielenterveyden häiriön. Miksi tämä ero? Addiktiokin kun nykyään tunnustetaan sairaudeksi.

Vaikka minusta addiktio ei ole henkilön itsensä syytä vaan on sairaus, ja seuraus jostakin aikaisemmasta traumasta, niin paranemisen yrittäminen on tietenkin yhä myös omalla vastuulla. Jos olisi mielenterveyden häiriö niin tulisi syödä lääkkeensä säännöllisesti ja käydä varatuissa tapaamisissa. Kun on addiktio niin pitäisi mielestäni yrittää kaikin keinoin päästä addiktiosta eroon. Niinhän sinä Tiikeri75 teetkin, kirjoitat ahkerasti tänne ja käyt GA tapaamisissa. Siinä on jo kaksi tärkeää askelta. Uskon kuitenkin, että sinulle olisi hyvä käydä terapiassa ja yrittää saada terapiaa työterveyden tai terveyskeskuksen kautta.

Voisiko tyttösi kanssa järjestää tapaamisen jotenkin niin, että välissä olisi joku luotettu henkilö, joka järjestäisi tapaamisen yksityiskohdat? Niin että sinun ei tarvitsisi tavata exääsi eikä lähetellä hänelle viestejä. Joku ystävä? Tai voisiko tällaisen järjestää sosiaalitoimen kautta?

Kiitos kaikille kirjoittamisesta. Mukavaa, ettei ihan yksinpuhelua ole tämä ketju. Olen tuolla Valtissa paljon aktiivisempi kuin tällä palstalla, kun uhkapeliongelmani on päivittäinen taakka, joka on pinnalla kokoajan. Aamulla herätessä melkein ensimmäisenä alkaa ahdistaa, että eipä oo taaskaan rahaa eikä ruokaa, kun on kaikki tullut pelattua. Paitsi jos olen niin masentunut, että en muista asiaa. Joinakin päivinä ei edes tule nälkä, kun on niin toivoton ja masentunut ja kuitenkin on pakko selvitä esim. työpäivästä. Tai vapaapäivänä voin innostua jostain asiasta niin että en muista surra syömistä ollenkaan.

Muitakin ahdistuksen aiheita riittää joka päivään. Haluaisin viettää enemmän aikaa tyttäreni kanssa, mutta en pysty. En vaikka tiedän miten haitallista hänelle on se, että hän ei näe isäänsä. Mun pitäis jotenkin saada järjestymään se, että tapaisin tytärtäni ilman, että näkisin ex-vaimoani tai edes että puhuisin ex-vaimoni kanssa puhelimessa tai edes että lukisin hänen lähettämiään tekstiviestejä. Hänen näkeminen, hänen kans puhuminen ja hänen viestien lukeminen on lähes aina viimeisen vuoden aikana laukaissut halun tappaa itseni. Siksi en uskalla olla hänen kanssaan juuri missään tekemisissä vaikka olen välillä ollutkin että olen voinut tavata tyttäreni.

Joinakin päivinä muistelen ja suren itsemurhan tehnyttä pikkuveljeäni eikä sellaiseen päivään sitten välttämättä mitään muuta mahdukaan. Ulkopuolisen silmin voisi näyttää siltä, että pikkuveljeni itsemurha tuhosi minun elämäni ja että en ole päässyt hänen kuolemastaan yli. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Minä itse tuhosin oman elämäni kyvyttömyydelläni olla pelaamatta ja kyvyttömyydelläni elää normaalia elämää ja kyvyttömyydelläni kantaa ihan tavallista vastuuta ihan tavallisista asioista, joihin kaikki muut tuntuu pystyvän. Epäonnistumiseni ei ollut pikkuveljeni tai ex-vaimoni syy. Eikä se ollut edes isäni tai äitini syy. Se oli sellainen kaikista pienistä puroista kasvanut joki, joka muuttui mereksi, johon hukuin.

Suru on niin yksilöllistä, ja jokaisen on itse päätettävä milloin on aika päästää irti. Näin olen jostain lukenut.
Itse olen aika kumma tapaus, yritän olla näyttämättä että suren. En kykene puhumaan asiasta muille kuin jollekkin terveydenhoito-ammattilaiselle. Luotan siihen etteivät he ainakaan töksäytä jotain loukkaavaa siitä. Tännekkin voisi kirjoittaa kun ollaan nimettömiä. Täällä ei ole ollut ilkeitä huomautuksia siitä että "mitä sinä suret, ihan tyhmää noin kovasti surra" tms. " mitä siitä on väliä, elämä on tällaista, kaikkihan me kuollaan" tms. Ja että itsehän hän tiensä valitsi.
Se on pahinta kun joku sanoo että lapseni on itse tiensä valinnut. Itse en näe sitä niin. Ymmärrän hänen olleen olosuhteiden uhri, eikä ole saanut apua eikä itse ole osannut sitä pyytää oikeilta henkilöiltä. Siis jo lapsena. Vinoon hän kasvoi, alistuneeksi ja apaattiseksi, luullen ettei hänestä muuhun ole.
Toivon että kaikki alkoholistien läheiset tajuavat miten lapset voivat kärsiä siinä kasvaessaan. Aikuinen ei välttämättä huomaa sitä, omien ongelmien ja huolen sekä surun keskellä. tai epätoivon ja tyytymättömyyden.
Mutta tsemppiä kaikille. Nyt voi elää toisin kun on päässyt irti kaikesta sellaisesta. Kannattaa irtaantua riitelystä, juoppoudesta ja kaikesta pahasta.

Tikrulle iso kiitos ajatustesi ja rankkojen kokemustesi jakamisesta. Olen lukenut tarinaasi etsiessäni lohdutusta ahdistukseeenjoka nousi pintaan poikani huumeiden käytöstä.
Älä menetä toivoasi koskaan kokonaan. Olet tärkeä monelle. Ole rohkea taistelussasi. j

Olen pahoillani, että avioliittosi päättyi. Kun avioliitto oli riitainen, niin varmaan myöhemmin tulee rauhallinen olo siitä, että riidat päättyivät. Nyt varmaan on vielä surullinen olo. Ainakin yleensä kaikki tuttavani kertovat, että avioeron jälkeen tulee erilaisia reaktioita, aluksi. Häviävät sitten ajan myötä.

Teillähän on yhteinen lapsi, tytär. Tyttäreesi tulet varmaan pitämään yhteyttä, heti kun pystyt. Toivon sinulle kaikkea parasta tänä vaikeana aikana.

Nyt mun avioliitto sitten päättyy. Allekirjoitin ja postitin avioeropaperit, jotka vaimoni oli laittanut vireille. 13 vuoden riitaisa avioliitto päättyy. Tuntuu oudolta.

Käytän pikkuveljeni takkia aina, kun sää sallii. Se on ohut musta Snickers takki. Käytän sitä keväällä, kesällä ja syksyllä. Nyt on kelit jo kylmenneet sen verran, että se on liian kylmä takki käyttää nyt. Keväällä sitten taas.
Sain takin pikkuveljeni kuoleman jälkeen. Halusin sen muistoksi hänestä.
Kun sain takin, siinä oli pikkuveljeni kuivunutta verta hieman. Se ei haitannut yhtään. Se muistutti mua pikkuveljeni todellisesta arjesta, johon kuului usein huumeet ja väkivalta. Kerran häntä puukotettiin monta kertaa. Onneksi puukko osui silloin joka iskulla aina luuhun eikä sisäelimiä mennyt rikki. Hän pääsi jo seuraavana päivänä sairaalasta.
Nyt takissa ei enää ole verta, kun olen joutunut muutamia kertoja pesemään sen tässä parin vuoden aikana.

Pikkuveljeni oli perheen ja suvun nörtti eikä kuitenkaan nörtti. Hän oli itseoppinut tietokoneharrastaja. Jo lapsena hän pelasi kaikki päivät kavereidensa tietokoneilla, kun meidän perheellä ei koneisiin ollut varaa. Hän oli aina parhaiten perillä tietotekniikan uutuuksista ja sai minutkin innostumaan. Se olisi ollut meille yhteinen kiinnostuksen kohde jos hän vain olisi suostunut päästämään mut elämäänsä ja arkeensa. 286, 386, 486 ja Pentium olivat vielä sitä aikaa, kun oltiin puheväleissä. Sen jälkeen kadotin hänet.

Niin minä olen asian ajatellutkin olevan, että se suru muuttaa muotoaan ajan myötä. Tuntuu vaan niin hätkähdyttävän vahvoilta ne kokemukset yhtäkkiä yllättäen kadulla kulkiessa.

Ja mulla ainakin menee niin, että mitä ahdistuneempi ja masentuneempi olen ja mitä enemmän on ongelmia uhkapelien kanssa niin sitä vahvemmin tunnen surua ja kaipaan pikkuveljeäni. Tai tytärtäni.

..tai sitten surupuvulla taattiin edes vuosi sanomattakin selvää suruaikaa..vähimmäis suoja-aika. Ei kai se niin julmaa touhua ole koskaan ollut, että surun katsotaan päättyneeksi tiettynä aikana?

Uusimman surun tutkimuksen mukaan suru kestää loppuelämän, muuttaa vain vähitelleen jonkinverran muotoaan. Ei suru häviä missään tietyssä aikamäärässä, kuten on yleensä ajateltu. Kun jossain ryhmässä on sanottu, että se kyllä loppuu vuoden, tai kahden kuluttua, tuntee itsensä vääränlaiseksi, kun suree vielä monen, monen vuoden jälkeenkin.
Se on ehkä lähtöisin siitä, kun aikoinaan lesket pitivät surupukua vuoden verran, ja sen jälkeen katsottiin suremisen olevan ohi. Ikävä on loppuelämän kokoinen. Olen käynyt viikolla läpi kirjahyllyäni, missä on tähän asti ollut vielä poikani Aku Ankatkin, ja postimerkkikokoelmansa, joka esineen kohdalla suru tuntui yhtä akuutilta kuin viisi vuotta sitten pojan haudalla. Se suru on vain otettava vastaan.

Pikkuveljeni itsemurhasta on kohta 2,5 vuotta aikaa. Silti vähintään kuukausittain näen hänet kadulla jossakin ihmisessä ja melkein huudan hänen nimeään ennen kuin havahdun, että eihän se voinutkaan olla hän, kun hänhän on kuollut. Tai sitten ajatuksissani meinaan soittaa hänelle ja sit tajuan, että en voi. Kaipaan pikkuveljeäni.