Kirjoittaja Hyväuskoinen » 13.6.2018 19:03:38
Hei,
tarvitsisin nyt apua ja tsemppausta teiltä, jotka olette samankaltaisessa tilanteessa olleet. Ja miten ihmeessä olette siitä selvinneet.
Olen seurustellut alkoholistimieheni kanssa kolme vuotta, olemme pian nelikymppisiä molemmat. Tästä ajasta yhdessä olemme (minun asunnossani) asuneet käytännössä koko ajan. Suhde on ollut todella vaikea: pettämistä, valehtelua, huutoa, raivoa, ja kuitenkin pohjimmaisena tunne siitä, että kuulumme yhteen. Mies juo siis joka viikonloppu, taju pois aina kun herää, ravaa ympäri baareja ja sammuu milloin minnekin. Erosimme viime kesänä ensimmäisen kerran, mutta taas palasimme yhteen. Pari kuukautta sitten muutimme oikeaan ensimmäiseen yhteiseen kotiimme, ja tarkoitus oli saada tämä suhde toimimaan.
Mutta toisin kävi. Ensimmäisen kuukauden laitoimme kotia, mies aivan intona enkä koskaan ollut nähnyt häntä niin onnellisena ja sanoikin sen ääneen. Mutta sitten alkoi taas juominen, vielä raivokkaampana, eli kolme päivää viikossa ja järkyttävät krapulat siihen päälle. Olemme paljon asioista keskustelleet, ja hän on ollut pidempään jos sitä mieltä, että tuhoan elämäni jos jään hänen kanssaan asumaan. Miten hirveää!!
Tämä koko kokonaiskuva vaan on niin hirvittävän vaikea minun hyväksyä ja ymmärtää. Että juuri, kun kaiken pitäisi olla hyvin, kaikki meneekin päin helvettiä. Ettei tämä ihana koti, jota laitoimme enää olisikaan kotini, vaan muuttaisin TAAS jonnekin yksin asumaan. Toinen puoli minussa sanoo, että ei tässä ole mitään toivoa, ja toinen taas, että kyllä se siitä vielä, kunhan olen kärsivällinen. Mieshän syyttää siis kaikista suhteen ongelmista minua, että minä olen hänet henkisesti tappanut ja muuta vastaavaa. No kyllä hänkin aika suuret arvet on jättänyt pettämisellään, uhkailuillaan ja kiristämisellä seksiin. Niin, näin kamalia asioita on tapahtunut, ja silti vain näen hänessä sen kiltin miehen, joka on täynnä hyvyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan (niin kuin oikeasti onkin, mutta hän on jotenkin täysin kieroon kasvanut väkivallan uhriksi joutuessaan lapsena).
Olin juuri lomalla äitini kanssa, ja sillä välin mies ilmoitti muuttavansa täältä pois. Kaikki kamat oli pakattu kun tulin ja nyt on sitten ollut aika hiljaiseloa. Krapulassa tietenkin taas vannoi rakastavansa ja lopettavansa juomisen, mutta juuri kertoi lähtevänsä laivalle juhannuksena. Sain itseasiassa jo asunnonkin, jonka kuitenkin peruin hänen lupailujensa vuoksi. Ja nyt hän on JÄLLEEN hankkimassa itselleen omaa asuntoa. Lapsia meillä ei ole, mutta en tietenkään voi enkä halua jäädä tähän meidän yhteiseen asuntoon jos eroamme. En ymmärrä miten pystyn päästämään irti, koska nyt jo pelkkä ajatus salpaa hengen ja luulen ettei kukaan enää koskaan rakasta minua. Miten ihmeessä käännän ajatukseni niin, että jotenkin ihmeellisesti pystyisin pääsemään hänestä irti!!!!????
Hei,
tarvitsisin nyt apua ja tsemppausta teiltä, jotka olette samankaltaisessa tilanteessa olleet. Ja miten ihmeessä olette siitä selvinneet.
Olen seurustellut alkoholistimieheni kanssa kolme vuotta, olemme pian nelikymppisiä molemmat. Tästä ajasta yhdessä olemme (minun asunnossani) asuneet käytännössä koko ajan. Suhde on ollut todella vaikea: pettämistä, valehtelua, huutoa, raivoa, ja kuitenkin pohjimmaisena tunne siitä, että kuulumme yhteen. Mies juo siis joka viikonloppu, taju pois aina kun herää, ravaa ympäri baareja ja sammuu milloin minnekin. Erosimme viime kesänä ensimmäisen kerran, mutta taas palasimme yhteen. Pari kuukautta sitten muutimme oikeaan ensimmäiseen yhteiseen kotiimme, ja tarkoitus oli saada tämä suhde toimimaan.
Mutta toisin kävi. Ensimmäisen kuukauden laitoimme kotia, mies aivan intona enkä koskaan ollut nähnyt häntä niin onnellisena ja sanoikin sen ääneen. Mutta sitten alkoi taas juominen, vielä raivokkaampana, eli kolme päivää viikossa ja järkyttävät krapulat siihen päälle. Olemme paljon asioista keskustelleet, ja hän on ollut pidempään jos sitä mieltä, että tuhoan elämäni jos jään hänen kanssaan asumaan. Miten hirveää!!
Tämä koko kokonaiskuva vaan on niin hirvittävän vaikea minun hyväksyä ja ymmärtää. Että juuri, kun kaiken pitäisi olla hyvin, kaikki meneekin päin helvettiä. Ettei tämä ihana koti, jota laitoimme enää olisikaan kotini, vaan muuttaisin TAAS jonnekin yksin asumaan. Toinen puoli minussa sanoo, että ei tässä ole mitään toivoa, ja toinen taas, että kyllä se siitä vielä, kunhan olen kärsivällinen. Mieshän syyttää siis kaikista suhteen ongelmista minua, että minä olen hänet henkisesti tappanut ja muuta vastaavaa. No kyllä hänkin aika suuret arvet on jättänyt pettämisellään, uhkailuillaan ja kiristämisellä seksiin. Niin, näin kamalia asioita on tapahtunut, ja silti vain näen hänessä sen kiltin miehen, joka on täynnä hyvyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan (niin kuin oikeasti onkin, mutta hän on jotenkin täysin kieroon kasvanut väkivallan uhriksi joutuessaan lapsena).
Olin juuri lomalla äitini kanssa, ja sillä välin mies ilmoitti muuttavansa täältä pois. Kaikki kamat oli pakattu kun tulin ja nyt on sitten ollut aika hiljaiseloa. Krapulassa tietenkin taas vannoi rakastavansa ja lopettavansa juomisen, mutta juuri kertoi lähtevänsä laivalle juhannuksena. Sain itseasiassa jo asunnonkin, jonka kuitenkin peruin hänen lupailujensa vuoksi. Ja nyt hän on JÄLLEEN hankkimassa itselleen omaa asuntoa. Lapsia meillä ei ole, mutta en tietenkään voi enkä halua jäädä tähän meidän yhteiseen asuntoon jos eroamme. En ymmärrä miten pystyn päästämään irti, koska nyt jo pelkkä ajatus salpaa hengen ja luulen ettei kukaan enää koskaan rakasta minua. Miten ihmeessä käännän ajatukseni niin, että jotenkin ihmeellisesti pystyisin pääsemään hänestä irti!!!!????