Mä annoin ainakin itselleni syntymäpäivälahjaksi eron juoposta. Mekin rakennettiin uusi kotipesä yhdessä, käytiin hakemassa punainen sohva sinne, muutama kuukausi sen jälkeen juoppis veti puukolla verhoilun rikki. Että sellainen kiva uusi sohva. Nyt on muuttanut taas, parin vuoden välein muuttaa ja vaihtaa usein naistakin siinä samalla. Anna sinäkin ap itsellesi lahja, eroa. Ennustan kyllä että viimeistään kun täytät 43 vuotta se tapahtuu, silloin monet naiset eroaa ja laittaa elämän uusiksi vaikka ei suhteessa olisi alkoholismiakaan.

En tiedä reseptiä lopulliseen irtiottoon, itse sekoitin siihen eri mausteita ja keräsin viimein voimat. Lopulta huomasin, ettei se tarvinnutkaan voimia vaan se oli lähinnä kuin karistaisi vanhan taakan harteiltaan. Eroaminen siis. Kun se oma tunne-elämä tuli siihen tulokseen, niin ei se ollut edes mikään ponnistus.
Mutta yksi asia mistä piti päästä eroon. Kaikki sääli. Kaikki se kuvitelma, että tuo juoppo tarvitsee juuri minut, tai häntä ei kukaan muu rakasta.
En tiedä onko muilla tällaisia ajatuksia, mutta minulla oli sellainen tunne, että olen velvollinen huolehtimaan kerran olen toisen mennyt parisuhteeseen kanssani huolimaan. Ja että olen jotenkin selityksen velkaa tai vähintään on oltava painavia syitä erolle tai henkiselle irtiotolle.
Nyttemmin tiedän, että ihmiset lopettavat suhteita ilman alkoholiakin. Ei tarvita mitään syitä sille, jos haluaa lopettaa parisuhteen. Ei ole velvollinen edes kertomaan toiselle, että miksi lähden. Riittää että oma halu suhteeseen on päättynyt. Ja silloin on jopa velvollisuus lähteä, eikä roikottaa toista uskotellen, että vielä hänestä välitän, vaikka oikeasti en välitä sen kummemmin. Tai ettei ole hänelle mitään annettavaa.
Joskus muinoin minulle parisuhde on suuri sitoumus, jonka säännöt olen kehittänyt itse. Mutta nyt ajattelen, että normaalitkin parit voivat joskus erota, ja sanoa toisilleen hyvästit ilman sen kummempaa draamaa, puhumattakaan että pitäisi tehdä jotain listoja puolison tai suhteen plussista ja miinuksista, tai vielä yksien tilaisuuksien antamisia. Kenenkään ei ole pakko olla parisuhteessa kenenkään kanssa loppuelämäänsä. Ja jos itse on ottanut tehtäväkseen rakastaa toisen ihmisen terveeksi, niin voi varautua siihen että kuitenkin voi itse tulla jätetyksi hyvinkin kylmästi.

"Suhde on ollut todella vaikea: pettämistä, valehtelua, huutoa, raivoa, ja kuitenkin pohjimmaisena tunne siitä, että kuulumme yhteen."

Miksi? Miksi sinulla on tunne kuulumisesta yhteen pettävän, valehtelevan, huutavan, raivoavan alkoholistin kanssa...?

Osoitan sanani myös itselleni, että miksi epäterve suhde kiehtoo, miksi antaa sen pitää otteessaan ja miksi on niin vaikea päästää irti itselle vahingollisesta?

Hei! Sama tilanne täällä. Kuinka päästää irti? Ollaan kolmekymppisiä ja vajaa 10 vuotta yhdessä. Parisuhteeseen ei käytönnössä enää mies kykene sitä vähääkää mitä joskus, mutta ei haluu erota. Tiiän jo ettei ihmeparannusta oo tulossa, tiiän että pelkään erota, tiiän että kestän eron, tiiän et sen jälkee kyllä helpottaa ja tulee ihana vapaus, tiiän etten haluu tuhlata elämää enää tähän, tiiän etten ansaitse tällasta paskaa, tiiän et pelkään yksinäisyyttä, tiiän et pitää haaveilla eron jälkeisestä paremmasta tulevasta ja tiiän et on vaikeeta päästää irti siitä mikä oli joskus tärkeetä. Tiiän jo et pitää erota, oon tienny aika kauan ja SILTI. Joku saa toistamaa sitä samaa pettymyksen kaavaa, jossa ei enää ees pyydellä anteeks tai hyvitellä tai lupailla. En tiiä miten päästää irti. Pitääks mennä johonki terapiaa... Ehkä vertaistuki on seuraava askel. Tuttu helvetti parempi ku tuntematon taivas, niinhän se meni.

Pointti ehkä se, että nopeemmin parempi. Turhaa tuhlata vuosia lisää. Toi oli hyvin sanottu et kukaa ei oo kertonu katuvasa lähtemistä.

Ja juu on tullu huomattua et lahoovat samaa tahtii usein! tuttui juttui, aina samat psykohaukut kännissä ja selvinpäin sanotaa ettei tarkoteta.

Ei nyt Mä repesin. Mä en ole ainut joka KäVeLee VääRin. Ei Hitsit, taitaa juopon pää samaa tahtia kaikilla lahota.

Hyväuskoinen kirjoitti: Se on niin väärin aina vaan minua haukkua...

Meillä ainakin on AIVAN SAMA, mitä teen tai jätän tekemättä, haukut tulee sitten, kun mies on kännissä. Aina on jotain, mistä löytyy valittamista, mitä älyttömämpiä asioita ja sellaisiakin, jotka eivät pidä paikkaansa. Tuo moittiminen on tosin vuosien saatossa vähentynyt, mutta se johtunee vain siitä, että miehen juodessa pidetään yleensä mykkäkoulua ja minä ainakin pyrin välttelemään kaikkia kohtaamisia hänen kanssaan.

Se on niin turhauttavaa, kun kerta toisensa jälkeen kuulee esimerkiksi, miten hän joutuu minua elättämään (ei pidä paikkaansa) tai että hän joutuu päivät pitkät siivoamaan minun jättämiä likaisia astioita, joita on pöydät pullollaan (ei pidä paikkaansa). Minun työni on vääränlaista, minun sukulaiseni on vääränlaisia, työkaverini on vääränlaisia... ihan kaikessa on aina vikaa. En osaa edes kävellä oikealla tavalla.

Ja kun sitten haluan keskustella asiallisesti näistä kun on selvinpäin, niin ei ole mikään vialla ja tuli vain kännissä sanottua jne jne. Ja samat valitukset taas seuraavalla kerralla.

Hurjasti voimia minunkin puolestani.. itse olen juuri taistelemassa irti alkoholistista ja helppoa tämä ei missään mielessä ole. On ollut henkistä väkivaltaa, syytöksiä, painostamista, ja myös seksuaalista väkivaltaa. Niin tutun kuuloista tuo sinun tekstisi minunkin silmiini..

Ja uskon sen olevan totta mitä Pohdiskelija_ kirjoitti siitä, että harva lähtenyt on varmasti lähtemistään katunut, ennemminkin sitä, että miksi katseli niin pitkään, tai odotti sitä ihmettä. Mutta jokainen meistä kulkee sen oman polkunsa ja kyllä sen sitten vaan tietää, kun on ns. valmis ottamaan sen askeleen kohti eroa, sen ratkaisevimman.

Kunpa se oliskin niin helppoa painaa napista ja kääntää ne tunteet off-asentoon, mutta eihän se ole.. vaikka mitä sietää toiselta, ja silti ne tunteet uinuvat siellä jossakin, koska toinen on ollut alussa ihan jotakin muuta. Sitä pitää siitä kiinni epätoivoisestikin, eikä ne omat silmät avaudu niin nopeasti kuin sitä toivoisi. Siitä, kun itse kirjoitin tänne palstalle ensimmäisen kerran tästä omasta tilanteestani, on jo parisen vuotta (ylikin taitaa olla) ja vasta nyt olen siinä tilanteessa, että olen sanonut eropäätöksen (lopullisen) miehelleni ääneen, avioerohakemus on lähetetty jne.

Voimia siis älyttömästi ja jaksamista sinullekin, noita todella tarvitaan näissä elämäntilanteissa.

Hei hyväuskoinen,
Minunkin entinen puolisoni on lapsena monin tavoin kaltoinkohdeltu ja kohdannut pahaa väkivaltaa, josta ei pysty juuri puhumaankaan. Luulen, että ihminen tosiaan menee rikki ja onhan tutkittukin, että varhaiset kiintymyssuhteet ollessaan huonoja, aiheuttavat helposti pysyvää haittaa nimenomaan läheisissä ihmissuhteissa. Ihminen voi jopa pystyä työhön ja pinnallisempiin ihmissuhteisiin, mutta muu on vaikeaa.

Mietin tuota omaakin exää. Kun sitä ei voi tietää miltä toisesta maailma näyttää, mitä pelkää ja onko jotenkin sairaskin. Pahuus jättää jälkensä. Tuntuu että hälle juominen on tapa pysyä hengissä, ehkei muuten kestä. Joku pitkä terapia voisi ehkä auttaa, mutta ei toista pysty rakastamaan ehjäksi. Luulen, että tän kaltaisilla juopoilla voi olla pirun vaikeaa, kun ajoittain tajuavatkin aiheuttamansa tuskan ja kiroavat omaa kyvyttömyyttään. Ensin pitäisi olla halu raitistua, että sen alla olevia ongelmia voisi hoitaa. Jos halua ei ole, niin mitä kukaan voi? Varmasti monella juopolla on alla mielenterveysongelma tai trauma.
Mutta se, että ymmärtää syitä, ei tarkoita, että itsensä pitää tai kannattaa uhrata. Juomisen lopettaminen voi joillekin olla niin vaikeaa tai jopa mahdotonta, ettei sitä toinen voi ymmärtää, vähän kuin yrittäisi lopettaa hengittämisen.
Voisitko hakea apua irtaantumiseen? Tai etsiä tietoa alkoholi- ja mielenterveysongelmista ja ehkä läheisriippuvuudesta? Tietokin auttaa hahmottamaan kuviota. Täälläkin on hyviä tarinoita, samankaltainen kehityskulku on usein ollut. Aika harva on harmitellut lähtemistään, useampi liian kauan jäämistä. Et suinkaan ole yksin, tuo ahdistus ha veivaaminen on tuttua. Minäkin muutin saman juopon luo takaisin pari kertaa, ei toiminut tietenkään. Eikä sitä kannata hävetä, on vaan muutettava pois uudestaan. Ja siinä ratkaisun hetkillä vaikka pidettävä pientä etäisyyttä, ettei peru.
Voimia tuohon hankalaan tilanteeseen! Moni muukin on niistä eteenpäin päässyt. Oma asunto on joka tapauksessa harkinnan arvoinen asia. Saat oman rauhan ja raha-asiat, vaikket heti lopetakaan suhdetta, siis jos se ei onnistu tunteiden takia vielä ainakaan.

Kiitos vastauksistanne.

Ei sitä todella itsekään ymmärrä, miten kamalaan jamaan on joutunut. En ikinä olisi uskonut, että päädyn elämään tällaista elämää, minä, joka en juurikaan itse alkoholia edes käytä. Juuri toissapäivänä, kun mies huusi pahaa oloaan, kertoi yksityiskohtaisesti miten aikoo tappaa pomonsa, läheisensä ja kaikki maailman ihmiset ajattelin, että niin, tässä taas istun ja kuuntelen. En provosoidu, vaan myhäilen vaan. Se viha, joka hänen sisällään maailmaa kohtaa on järjetön, en koskaan ole voinut edes kuvitella tuollaista olevankaan. Kun hän on juomatta pari viikkoa, koko mies muuttuu positiiviseksi, aurinkoiseksi, hän haistaa ja maistaa ja kaikki näyttää erilaiselta. Mutta kun ei se kestä!!! Kun se ei koskaan kestä!!! Ja aina minä luulen, ja jaksan ja tsemppaan, että kyllä nyt, hyvä kulta, kyllä johtuu siitä että aivokemiat on nyt niin sekaisin, ota tästä terveellistä ruokaa, hyvä että jaksoit noin paljon jo nostaa salilla, viikon päästä vielä enemmän, hyvä, noin, älä luovuta, huuda vaan kyllä minä ymmärrän. Tätä se on ihan koko ajan!!!!!!! Ja kerta toisensa jälkeen olen enemmän pettyneempi, pienempi ja surullisempi.

aA siltä, kaiken tämän jälkeen minulle vain huudetaan, miten olen omalla itsekkäällä käytökselläni tuhonnut koko suhteen, jättänyt häneen elinikäiset traumat ja raiskannut tuhat kertaa. Kyllä minä osaan, voi luoja että osaankin olla paha suustani, mutta silti. Se on niin väärin aina vaan minua haukkua, kun silloinkin kun hän asui toisella paikkakunnalla, aina ajoin joka sunnuntai hoitamaan hänen krapulaansa 150 km (silloinkin hän monesti uhkasi, että jos en nyt tule niin hän kyllä saa jonkun, joka tulee). Ja aina minä menin. Aina. JA silti minulle aina vaan huudetaan. Kissalle huudetaan myös. Hyvinä hetkinään pyytää anteeksi, että ei huuda minulle, vaan ainoastaan omaa pahaa oloaan, mutta se on silti niin väärin!!! Minusta kenellekään ei pitäisi huutaa!!! Olen saatanan demonihuora, vitun ämmä, perkeleen musta aukko ja noita ja sietäisin joutua helvetin tuleen ja palaa siellä niin, että tietäisin mitä kärsimys on. Olisi ihan oikein minulle, että joku vetäisi kunnolla turpaan, että osaisin olla kerrankin hiljaa. Isä jo huusi lapsena niin, että sitä aina oppi pelkäämään, ja nyt tämä paska toistuu tässä. Miten vittu tuollaista paskiaista voi rakastaa!!!!????? Nyt meni kyllä hermo itselläkin tähän

Voi miten kurja tilanne. Jotain samantyylistä itsekkin kokeneena ymmärrän sinua.

Itsellä irtipäästäminen tuli vasta vuosien ja vuosien jälkeen. Tajusin, että tuo ihminen ei muutu koskaan ja minun oma elämä menee ihan hukkaan. Nyt mietin, että olisinpa lähtenyt jo aiemmin. Kaksi avioliittoa takana ja kumpikin alkoholistien kanssa.

Puhu pahaolo pois ja itke itkut. Niitä ei kannata patoa. Se puhdistaa. Usko pois. Olet arvokas ihminen etkä ansaitse tuommoista kohtelua. Itse olen mieluummin yksin, kuin huonon kaverin kanssa. Kaikki lähtee tosiasioiden hyväksymisestä ja siitä, että arvostaa itseään. Itsetunto voi olla poljettu. Kuin myös itselläni. Sitä on hyvä ruveta miettimään, että miten sitä saisi nostettua. Elämä alkaa pikkuhiljaa näyttämään jo erilaiselta.

Tsemppiä ja lue palstaa ja kirjoita. Sinä selviät kyllä. Täällä ollaan saman kokeneet.

Hyvä hyväuskoinen,
onpa kauhea kuulla että teillä on ollut noin rajua menoa koko suhteen ajan!

Omasta kokemuksestani voin neuvoa vain sen, että jos miehelläsi on alkoholiongelma, se tulee vuosien myötä vain pahenemaan ja sinä et voi sille mitään, vaikka kuinka riitelet.

Moni ulkopuolinen, joka lukee tätä palstaa mahtaa miettiä että miten tolloja nuo naiset ovat, kun miehet juovat noin valtavasti ja naiset sietävät sen? No, eihän ne miehet yleensä seurustelun alkaessa olekaan näin paljon juoneet, vaan ongelma on kehittynyt vuosien kuluessa. Minä en ainakaan olisi ruvennut seurustelemaan sellaisen miehen kanssa, joka voi juoda viikkotolkulla monta pulloa kirkasta joka päivä velaksi. Aikoinaan meilläkin juotiin vain olutta ja vain viikonloppuisin. Siitä se sitten lähti...

Hei,

tarvitsisin nyt apua ja tsemppausta teiltä, jotka olette samankaltaisessa tilanteessa olleet. Ja miten ihmeessä olette siitä selvinneet.

Olen seurustellut alkoholistimieheni kanssa kolme vuotta, olemme pian nelikymppisiä molemmat. Tästä ajasta yhdessä olemme (minun asunnossani) asuneet käytännössä koko ajan. Suhde on ollut todella vaikea: pettämistä, valehtelua, huutoa, raivoa, ja kuitenkin pohjimmaisena tunne siitä, että kuulumme yhteen. Mies juo siis joka viikonloppu, taju pois aina kun herää, ravaa ympäri baareja ja sammuu milloin minnekin. Erosimme viime kesänä ensimmäisen kerran, mutta taas palasimme yhteen. Pari kuukautta sitten muutimme oikeaan ensimmäiseen yhteiseen kotiimme, ja tarkoitus oli saada tämä suhde toimimaan.

Mutta toisin kävi. Ensimmäisen kuukauden laitoimme kotia, mies aivan intona enkä koskaan ollut nähnyt häntä niin onnellisena ja sanoikin sen ääneen. Mutta sitten alkoi taas juominen, vielä raivokkaampana, eli kolme päivää viikossa ja järkyttävät krapulat siihen päälle. Olemme paljon asioista keskustelleet, ja hän on ollut pidempään jos sitä mieltä, että tuhoan elämäni jos jään hänen kanssaan asumaan. Miten hirveää!!

Tämä koko kokonaiskuva vaan on niin hirvittävän vaikea minun hyväksyä ja ymmärtää. Että juuri, kun kaiken pitäisi olla hyvin, kaikki meneekin päin helvettiä. Ettei tämä ihana koti, jota laitoimme enää olisikaan kotini, vaan muuttaisin TAAS jonnekin yksin asumaan. Toinen puoli minussa sanoo, että ei tässä ole mitään toivoa, ja toinen taas, että kyllä se siitä vielä, kunhan olen kärsivällinen. Mieshän syyttää siis kaikista suhteen ongelmista minua, että minä olen hänet henkisesti tappanut ja muuta vastaavaa. No kyllä hänkin aika suuret arvet on jättänyt pettämisellään, uhkailuillaan ja kiristämisellä seksiin. Niin, näin kamalia asioita on tapahtunut, ja silti vain näen hänessä sen kiltin miehen, joka on täynnä hyvyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan (niin kuin oikeasti onkin, mutta hän on jotenkin täysin kieroon kasvanut väkivallan uhriksi joutuessaan lapsena).

Olin juuri lomalla äitini kanssa, ja sillä välin mies ilmoitti muuttavansa täältä pois. Kaikki kamat oli pakattu kun tulin ja nyt on sitten ollut aika hiljaiseloa. Krapulassa tietenkin taas vannoi rakastavansa ja lopettavansa juomisen, mutta juuri kertoi lähtevänsä laivalle juhannuksena. Sain itseasiassa jo asunnonkin, jonka kuitenkin peruin hänen lupailujensa vuoksi. Ja nyt hän on JÄLLEEN hankkimassa itselleen omaa asuntoa. Lapsia meillä ei ole, mutta en tietenkään voi enkä halua jäädä tähän meidän yhteiseen asuntoon jos eroamme. En ymmärrä miten pystyn päästämään irti, koska nyt jo pelkkä ajatus salpaa hengen ja luulen ettei kukaan enää koskaan rakasta minua. Miten ihmeessä käännän ajatukseni niin, että jotenkin ihmeellisesti pystyisin pääsemään hänestä irti!!!!????