[quote="kjvaisan"]Onhan tuota holistia tullut mietittyä ja sen omituista maailmaa. Tänään minulta irtosi eteisen liukuovi. Heti mieleeni tuli, että jos olisin seurutellut/seurustelisin normaalin miehen kanssa olisin voinut soittaa sille ja se olisi tullut sekä fiksannut asian, kun en sitä itse paikalleen saanut. ,[/quote]

Eikö tämä toisaalta ole aika hassu sukupuolistereotypia? Miehissäkin on paljon niitä, joilla ei ole työkaluja, osaamista tai halukaan remontointiin tai korjauksiin? Kai ne ihna normaaleja miehiä on nekin? Ja yhtä omituinenhan se on omakin maailma, kun juuttuu surua ja tuskaa aiheuttavaan ihmissuhteeseen, toivoo ja toivoo, odottaa ja odottaa.
Minua hämmentää tämmönen ajatus, että siitä miehestä pitäsi saada joku remonttimies kaupan päälle. Eihän ne hommat ole sukupuolesta kiinni ja suhteesssa molempien olisi hyvä osata kaikkia hommia ristiin, ettei tunnu siltä, että on joku pakko sen oman avuttomuuden takia pysyä siinä suhteessa. Niin pyykinpesut, siivoukset kuin pienet kodin ylläpitotyöt ja vaikkapa auton tankkaaminen ja nettipankin käyttö. Jos ei itse osaa, voi opetella tai etsiä sopivien yritysten puhelinnumerot. Onhan täällä monikin haikaillut, että exänsäkin "talonmiespelvelujen" perään.
Lopulta on kumminkin aika voimannuttavaa, kun huomaa, että pärjää ihan hyvin itsekin. Sitten ei ole jatkossa enää niin altis ryntäämään huonoon suhteeseenkaan, kun selviää arjestaan omin avuin ja ei ole henkisestikään niin hutera, vaan seisoo tukevasti omilla jaloillaan.

Minulla on työkalupakki, johon olen hankkinut perustyökaluja. Selviän ostamieni huonekalujen kasaamisesta yksinkin, samoin polkupyörän ketjujen öljyämisestä/kiristämisestä ja muusta pikkujutusta. Ne joihin osaaminen ei riitä, teetän jollakin ammattilaisella tai kysyn vaikka naapuria ja maksan hänelle. Usein ne esteet on omassa mielessä näissäkin, samoin kuin siinä eroamisessa.

Kyllähän se tietsti voisi tuntua kurjalle, jos se exä löytäisi uuden kumppanin, mutta toisaalta mitä se enää itselle sen jälkeen kuuluu? Kaikki ihmiset ei sovi yhteen, niin parempikin se niin olisi, koska sitten olisi itsekin pakko lopettaa se haikailu ja keskittyä oman elämäänsä. Aikanaan voisi löytyä sellainen kumppani, jonka kanssa olisi yhteisiä arvoja ja tekemistä. Vaikka lakuun tuntuisi pahalta, lopulta molemmat voisivat olla onnellisempia kuin mitä koskaan olisivat yhdessä olleet. Eihän se exän onni ole itseltä pois. Riitaisassa ja vaikeassa suhteessa molemmat ylläpitävät sitä tilannetta ja se rasittaa kumpaakin. Kumpikaan ei saa sitä mitä toivoo, eikä arvostusta, kunnioitusta tai oikein rakkauttakaan.

Juoppo voi raitistua seuraavassa suhteessaan, innostua uuden kumppanin kanssa vaikka kuntoilemaan, tai löytääkin sellaisen, jonka kanssa voi juopotella yhdessä. Miksi se haittaisi, jos itse ei sen exän kanssa halua enää olla ja ollaan vaikka ihmisinä niin erilaisia, ettei suhde tule toimimaan koskaan? Sen oman omistamisen halun ja takertumisen kanssa kannattaa tehdä ajatustyötä ja päästää pikkuhijaa irti. Se voi tosiasiassa olla yksi tekijä, joka suhteessa onkin ongelma. Jopa yhtä iso kuin se toisen juominen. Kuka tahansa ahdistuu, jos puoliso koko ajan vaatii ja pyrkii muuttaman muuksi mitä on. Siinä voisi käydä niin, että seuraavassa suhteessa sortuu ihan samaan; hakee ja löytää koko ajan toisesta ominaisuuksia, jotka haluaisi kitkeä pois. Näkee kulloisenkin puolison aina työmaana, jota pitää muokata sellaiseksi, mitä haluaa. Määrätä vaatteet, ulkonäön, mitä saa vapaa-ajalla tehdä, jos yhdessä asutaan, onkin kotityranni, joka määrää kaikesta.

Usein parisuhteet on riitaisia ja huonoja, jos suhde alkoholiin on erilainen. Raittiit pärjää keskenään, samoin paljon juovat parina. Raitis ja juoppo on huono yhdistelmä. Yhteiset arvot ja unelmat on suhteelle hyvä perusta; kumpikin haluaa mennä samaan suuntaan ja toivoo tulevalta samanlaista elämää. Näistä kannattaa puhua jo alkuvaikeessa, ettei juominen, lastenhankinta/hankkimattomuus isot asiat tule yllätyksenä. LIian paljon vaan oletetaan että toinen automaattisesti pitäisi hyvänä elämän sitä mitä itse pitää. Jollekin hyvä elämään kuuluu rentous, ei asuntolainoja, ei lapsia ja vaikka juuri se runsas alkoholinkäyttö vapaa-ajalla. Ja siihen on täysi oikeus, ihan kuin muunlaisiinkin valintoihin.

.

.

.

Hienoa kuulla, että Sinulla menee hyvin ja olet tyytyväinen tekemääsi ratkaisuun ! Päätöksenteko ei ollut helppo, sen uskon. Sen jälkeen osaa nauttia omasta elämästään ja arvostaa omia juttujaan. Itsensä saa nähdä uudestaan, terveellä tavalla. Ongelmasuhteessa joutuu luopumaan usein itsestään ja omista toiveistaan. Ota vaan menetetyt urakalla takaisin, se on niin OK.
Kerrot, että et käynyt lukemassa palstaa viime vuoden jälkeen. Välillä kannattaa vetää happea ja saa uutta ilmaa siipiensä alle, jos siltä tuntuu. Sitten jaksaa taas lentää. Ikävä kuulla kirjautumisongelmista, mistä johtuivatkaan ? Toivotaan, etteivät toistu.
Aurinkoisia päiviä Sinullekin :)

Hei pitkästä aikaa!
Vuosi sitten kirjoittelin paljon tänne, mutta sitten menivät muuttamaan kirjautumistapaa enkä millään päässyt enää kirjoittamaan niin se jäi. Luin kirjaa, jossa pari lausetta palautti mieleen omia tuntojani vuoden takaa. Minulla ei omaa ketjua ollut, mutta kirjoitan nyt vaikka tähän, kun tässä oli tuttuja nimimerkkejä viime vuodelta. Olen monesti miettinyt mitä teille kaikille mahtaa kuulua. En kuitenkaan ole palstaa lukenut enää viime vuoden jälkeen, kun tuntui että tuli niin paljon ikäviä muistoja mieleen. Sain kuitenkin täältä vertaistukea omaan tilanteeseeni paljon. Kiitos siitä kaikille!

Kiva nähdä, että monella menee hyvin. Minulla myös. Vuosi sitten siis erosin alkoholistista. Se ei ollut helppo ratkaisu, mutta se oli oikea. Olemme exäni kanssa hyvissä väleissä. Hänellä tuli iso repsahdus syksyllä (ja olipa ihana tunne, että se ei ollut enää minun murheeni), mutta sen jälkeen ollut tasaisempaa ja viime aikoina muutama positiivinen käänne hänen elämässään. Olen siitä todella iloinen, haluan hänelle vain pelkkää hyvää. Oma elämäni on myös mallillaan ja kaikki on vain niin paljon helpompaa, kun ei tarvitse ajatella kuin itseään. Se olikin minulla jäänyt taka-alalle alkoholistin kanssa eläessäni, että nyt otan sitä urakalla takaisin.
Aurinkoisia loppukesän päiviä kaikille! Laitan tähän loppuun ne kaksi lausetta, jotka minut tänne palstalle ohjasivat pitkästä aikaa:
”Jossain vaiheessa on päätettävä, haluaako menettää rakastettunsa vai mielenterveytensä. Eihän ketään voi pelastaa omalta itseltään vaikka häntä rakastaisi kuinka paljon.”

Olipas todella kiva kuulla sinustakin Nalkuttava akka! Kyllä tässä on ihan älyttömän iso työ tehty ja varmasti menee vielä pitkään ennen kuin on sillä tavalla oikeasti suurin osa asioista käsitelty. Yllättävissäkin tilanteissa tulee takaumia ja muistoja mieleen, ja sellaisia asioita, että saan muistuttaa itselleni, että reagoin asiaan x siitä syystä, että olen elänyt alkoholistin kanssa, eikä siksi, että toinen osapuoli tekisi jotakin väärin.

Olenkin miettinyt, että siinä vaiheessa, jos tulee vielä joku isompi parisuhde eteen, niitä asioita nousee pintaan varmasti vielä enemmän kuin nyt tähän mennessä on käynyt. Tuo asia on sellainen, jossa tunnistan "kehittämiskohteeni" eli pitää opetella näkemään nuo tilanteet tilanteina, ei toistona menneisyydestä. Jotenkin osata nähdä se, että milloin loukkaannun, huolestun tai suutun aiheesta, milloin vain siksi, että entisessä elämässäni tapahtui mitä tapahtui.

Kyllä sitä vaan siis ihminen voi olla hyvinkin rikki.. ja samalla jollakin tavalla ehjempi kuin ikinä ennen.

Olen opetellut antamaan itselleni anteeksi senkin, että lähdin siihen suhteeseen. Alkuun syyllistin helvetin paljon itseäni siitä, että menin rakastumaan sellaiseen ihmiseen. Että miksi jatkoin, kun ensimmäiset merkit liiasta juomisesta tuli. Miksi jatkoin, kun ensimmäiset merkit valehtelusta ja selän takana säätämisestä tuli. Miksi uskoin niitä selityksiä, miksi ne upposivat minuun jne jne. Nyt olenkin muistellut sitten niitä sen henkilön hyviä puolia ja tavallaan antanut itselleni anteeksi sen, että annoin suhteen jatkua. En kaivaten tai ikävöiden millään tavalla, mutta ollut siinäkin kohtaa armollinen itselleni, että eihän se ex alkuvaiheessa ollut pelkästään pelottava ja vittumainen juoppo, vaan hyvinkin pitkälti sellainen "unelmien mies". Osasi puhua, osasi koskettaa, osasi olla ihana. En minä siihen valehtelevaan juoppoon rakastunut, vaan sellaiseen mieheen, jota ei ollut loppupeleissä edes olemassakaan.

Tuo oivallus auttoi itseäni. En olekaan niin älyttömän tyhmä ja vietävissä. Tuon oivalluksen tulemiseen sain apua ihan ammattilaisilta, ettei se ihan itsekseen tullut. Ja suosittelen kyllä kaikille, jotka mietitte sitä, että kannattaako hakea apua ulkopuolelta jne, että kannattaa! Toki itselläni oli hyvä tuuri kaikissa noissa ammattilaisten kohtaamisissa, varmasti on toisenlaisiakin kokemuksia, mutta kyllä se oli uskomattoman huojentavaa oksentaa niitä asioita ulos ammattilaiselle, joka osasi kaivella vähän lisää, väläyttää uusia näkökulmia, ja etenkin antaa "luvan" olla heikko, väsynyt ja lopussa. Oikeastaan vasta parin ammattilaisen kanssa keskusteltuani aloin itsekin tajuta sen, että mitä kaikkea olenkaan kokenut, pitänyt tavallaan normaalina tai vähintään turtunut ainakin niihin asioihin. Vasta kun ulkopuolinen, ammattilainen, kysyi minulta, että tajusitko ikinä sitä, että olit hengenvaarassa siinä suhteessa, se iski kunnolla.

Tavallaan sen tajusin siinä eläessänikin, mutta en kuitenkaan kunnolla. Ehkä se oli sitten joku keino suojella itseäni, että jaksoin siihen eroon saakka rämpiä jotenkin, koska jos ne asiat olisivat menneet tajuntaan kunnolla suhteen aikana, niin en tiedä mikä lopputulos olisi ollut silloin.

Aurinkoa kaikkien elämään, ihana kuulla teistä! Ja älyttömän paljon voimia jokaiselle. <3

Mahtavaa kuulla sinusta Hukkamieli. Ja mahtavaa, että sinulla menee hyvin. Kyllähän siinä varmasti iso työ edessä on, kun ensin lähes viimeisillä voimillaan saa itsensä riuhtaistua irti suhteestaan alkoholistin ja sitten vasta voi aloittaa toipumisen. Voin vain kuvitella miten ne asiat nousevat pintaan yhä uudestaan. Hienoa että olet osannut olla itsellesi armollinen, sekin on asia, joka ei aina helposti onnistu. Aurinkoisia kevätpäiviä sinulle ja kaikille muillekin.

Hei Rinalda, olipa mukava kuulla sinun kuulumisia myöskin! Ja ihan mahtavaa, että teillä on raittiutta takana noinkin pitkä pätkä, olkoonkin, että se on tapahtunut ns. pakon edessä, niin silti. Toivon kyllä sydämestäni, että tuo muutos olisi pysyvä ja tilanne jatkuisi tuollaisena senkin jälkeen, kun toipuminen on ohitse ja elämä normalisoitunut. Jospa miehesi huomaisi tässä matkan varrella, että se päihteetön elämä onkin oikeastaan aika pirun paljon parempaa kuin se päihteiden värittämä.
Oikealla asenteella olet kyllä, kun nautit elämästä päivä kerrallaan, ja teet ja toimit sen mukaan, mikä tilanne on. Huippua!

Aurinkoa ja valoa muillekin, ja helkkaristi voimia kaikille, jotka sitä tarvitsevat.

Hukkamieli, olipa mukava lukea päivitystäsi!
Olen iloinen puolestasi.
Minulla mies sairastui joulukuussa; oli hilkulla ettei jouduttu amputoimaan jalkaa, mutta taitavat lääkärit saivat pelastettua. Toipuminen edelleen kesken, mutta etenee. Ensin pitkä sairaalajakso, nyt kotona. Joten olosuhteiden pakosta ilman juomia jo 4 kuukautta.. En tiedä mitä tapahtuu sitten, kun toipunut, mutta en ajattele sitä nyt... olen kiitollinen tästä ajasta, jolloin olen saanut elää "normaalin" ihmisen kanssa. Otan päivän kerrallaan, ja toimin tilanteen mukaan nyt, ja myöhemmin. Niin keskittynyt olen ollut elämään hetkessä, etten ole edes päivittänyt mitään omaan ketjuuni ... kohta on senkin aika.

Eletään hetkessä ja pidetään huolta itsestämme!
Voi hyvin.. ja mukava olisi jatkossakin kuulla silloin tällöin, miten menee..

Periksi ei anneta!
Rinalda

Hurjan pitkästä aikaa täällä. Mietin tuossa, että lueskelisinko noita vanhoja tekstejäni, mutta ehkä en nyt siihen halua ryhtyä. Muistan vielä ihan riittävän hyvin ilman niitäkin ainakin osan asioista, joiden keskellä tuli esim. vuosi sitten elettyä. Mutta vain osan.

Olen saanut tässä huomata tämän vajaan vuoden mittaisen matkan varrella, että miten älyttömän paljon olen painanut asioita syrjään, unohtanut kokonaan (mm. yhden miehen esittämän tappouhkauksen), ehkä siitä syystä, että kun voimia oli hädin tuskin selvitä siitä arjesta ja töistä "normaalisti", niin niitä voimia ei todellakaan riittänyt käsittelemään lähellekään kaikkia niitä asioita, joiden keskellä elin ja joita jouduin siinä juopon rinnalla sietämään.

Olen opetellut armollisuutta itseäni kohtaan. Olen opetellut antamaan nyt tilaa itselleni, väsymykselle, kyynelille, sille, että minäpä en jaksa. Tai että nytpä minä jaksankin. Olen saanut opetella tätä armollisuutta ja lempeyttä itseäni kohtaan muiden avustuksella ja olenkin ihan helvetin iloinen ja vähän edelleen jopa ihmeissäni siitä miten paljon sain kaikenlaista tukea tuossa eron jälkeen, etenkin romahduksen aikoihin, itselleni. Niin yllättäviltä tahoilta, etten olisi koskaan voinut kuvitellakaan sellaista.

Opettelin olemaan myös häpeämättä tilannettani. Opettelin aukaisemaan suuni ja sanomaan mistä tilanteesta lähdin, senkin, että jouduin väkivallan uhriksi avioliitossani. En toki ihan kaikille avautunut enkä avaudu vieläkään, mutta kuitenkin. Ja se on ehkä ollut se kaikkein vaikein asia opetella tässä; myöntää oma "heikkous", myöntää se millaisessa tilanteessa elin vuosia. Ja se, että sitten yhtäkkiäpä voimat eivät enää riittäneetkään, vaan piti hakea uutta intoa elämään pohjalla käymisen kautta. Ja siinä tilanteessa ollessa oli aivan mielettömän koskettavaa tajuta miten sitä tukea tuli tahoilta, joilta en osannut yhtään sitä odottaa. Tukea tuli toki Rikusta, lääkäriltä, hoitajalta jne, mutta myös sellaisilta ympärilläni olevilta ihmisiltä, joiden tuki tosiaan yllätti.

Ja se miten pelkäsin sitä ja miten haukuin itseäni siitä, että en kestä tai etten jaksa, oli turhaa. Etenkin se haukkuminen, totta kai, mutta myös se pelko. Voi luoja, jos sitä pääsisi tuonne vaikka vuodenkin takaisen minän (tai jopa sitä aikaisemman ajan) luokse sanomaan miten hyvin asiat vielä ovatkaan, niin ehkä se lohduttaisi edes hieman siinä tilanteessa olevaa itseä. Olenhan minä täältä ja muualta lukenut menneenä aikana paljonkin tarinoita siitä miten elämä on muuttunut eron jälkeen ja miten tällaisesta tilanteesta voi selvitä (ja yhden aikaisemman eron kokeneena sinällään sen toki tiesinkin, että erosta selviää kyllä eteenpäin hyvinkin). Ehkä se vaativin rutistus oli tosiaan se eropäätöksen sanominen ääneen ja etenkin se siinä pysyminen. Tälläkään hetkellä en muuten tiedä mistä perkeleestä ammensin sen voiman pysytellä siinä päätöksessä niinä hetkinä. Kai se jostain tuli, tuolta syövereistä. Ja tukena niin ystäviltä, jotka elivät siinä mukana, kuin myös täältä.

Mutta nyt, kun erosta alkaa olla kohta vuosi aikaa, niin nyt vasta alkaa olla voimat ehkä suunnilleenkaan entisellään. Eikä vieläkään kunnolla, edelleen on ne paskat hetket ja muut, mutta kaikista näistä voimattomuuksista ja muista huolimatta, olen nauttinut ihan käsittämättömän paljon yksinolosta, siitä, että saan olla itsekseni, ettei tarvitse katsella eikä kuunnella sitä känniörveltäjää, joka sössöttää sohvankulmalla paskaa minkä sielu sietää. Joku vasta kysyikin minulta kuulumisia ja sitten se kysyi jotenkin omituisesti, että "Oletko jo päässyt nauttimaan elämästä eron jälkeen?". Olin, että anteeksi mitä.. että kysyyköhän se ihan tosissaan tuota asiaa (tietää siis kuitenkin eron syyt ym). Vastasinkin sille, että mitäpä luulet, että erotessani tuollaisesta ihmissuhteesta, jota voisi sanoa ihmissuhteen irvikuvaksi, ja päästessäni vihdoin vapaaksi juopon rinnalla elämisestä, että olenko nauttinut elämästä vai en! Raha on tiukilla jne, mutta jumalauta minä nautin siitä, että saan aamulla nousta juomaan kahvia hitaasti itsekseni lemmikkien kanssa, ei kuulu mitään ääniä ympärillä.. saan mennä itsekseni illalla nukkumaan ilman ylimääräisiä ääniä. Kukaan ei sotke, kukaan ei tuota kassitolkulla tyhjiä tölkkejä työpäivieni aikana jne jne. Toki olisi mukava, jos olisi rahaa matkustella enemmän, mutta itselleni se paras aika on nyt sitä, kun saan työpäivän jälkeen mennä kotiin, ehkä syödä jotain, katsoa jotain sarjaa, pistää pyykkikoneen päälle ja istua sohvalle. Tai vaikka tarttua hyvään kirjaan, touhuta lemmikkien kanssa, jutella ystävien kanssa.

Ja hymyillä. Pitkästä aikaa hymyillä aidosti.

Teille kaikille kommentoineille isot kiitokset ja kaikille, jotka luette siellä, niin älyttömästi tsemppiä ja voimia ja kaikkea elämään. Ja auringonvaloa, jospa se tuo kevät tuolta tulisi. Tuli kyllä sekava sepustus, mutta näemmä tuota asiaa sitten on vielä tuolla pään sisällä. :) Ja te ihmiset täällä, joiden kanssa ja mukana on tullut tässä elettyä näitä vaiheita, niin oman elämäni kuin teidänkin, olette monesti olleet mielessäni, vaikka ei ole kirjoiteltua tullutkaan.

Nyt muuten tuo allekirjoitukseni teksti on enemmän totta kuin ikinä. Suljin silmäni, hengitin. Ja selvisin.

Hei te kaikki ihanaiset!
Pitkästä aikaa tulin tänne poikkeamaan ja lukemaan muiden kokemuksia.
Tää ketju jotenkin vei mennessään, tuli luettua miltei yhteen pötköön koko pitkä ketju.
Hienoa, että moni teistä on päässyt lähtemään siitä vuoristoradasta pois, omaan kotiin, pois alkoholistin luota.
Itselläni erosta on aikaa jo muutamia vuosia, mutta teidän kirjoitukset saivat kyllä vedet silmiin, myötäelin jokaisen tuskallisen hetken teidän elämässänne.

Itse asun yksin edelleen, Kuinka ihanaa onkaan nauttia elämän pienistäkin hetkistä ilman stressiä, paniikkia ja pelkoa siitä, milloin se kaljatölkki taas napsahtaa auki. Yöt saa nukkua rauhassa ilman känniääliön mekastusta, kännissä kuorsaamista ja kesken unien herättelyä.
Mun mies monesti tuli makuuhuoneeseen huutelemaan ja meluamaan, kun olin täydessä unessa.
Sen enempiä tähän en romaania omista kokemuksiani viitsi kirjoitella, jos jotakuta kiinnostaa, niin Surupeikko nimimerkillä löytyy jonkin verran mun elämäntarinaa täältä.

Pitäkää itsestänne huolta ja nauttikaa elämästänne ❤️

Rassaahan se riitely poteroihin hautautuneena molempia. Tuntuu vaan ilkeältä, tahallisen häijyltä, hehkuttaa entiselle puolisolle onneaan ja helpotustaan juuti eron jälkeen tai sen aikana. Mistä kumpuaa se halua satuttaa? Kaiketi, jos oikeasti on onnellinen uudessa elämässään, niin tuntee myötätuntoa toisen surusta, ehkä enneminkin lievää syyllisyyttä, kun oma tilanne on parempi. Vai mitä? Kai siitä silloin puuttuu halu kääntää veistä haavassa.

En usko ongelmien häviävän suhteesta toiseen lennossa hyppäämällä. Oma osuus jää käsittelemättä ja tietysti rakkauden alkuhuuma tuntuu ihanalta ja peittää ongelmia alleen. Usein ne kyllä suhteen vakiinnuttua sieltä pulpahtavat esiin. Kun on kivaa, niin on kivaa ja kumpikin esittää parhaita puoplia itsestään. Kun tulee erimielisyyksiä, useimmat meistä turvautuvat täsmälleen samoihin ongelmanratkaisukeinoihin. Jos se on ollut juominen, niin se otetaan takataskusta esiin heti kun alkaa hiertää. Mutta sillä nyt ei ole sen kummemmin väliä, mitä se entinen tekee uudessa suhteessaan. Hedelmällisempää on miettiä, mitkä ne omat keinot on ja pohtia, onko ne rakentavia.. Vastaisen varalle. Millainen on se oma tapa riidellä ja voiko sitä kehittää paremmaksi.

Kyllähän se suututtaa ja surettaa huomata, ettei merkinnyt toiselle "mitään" ja on heti vaihdettavissa uuteen. Jollain ihmisillä on taipumus paeta hankalia tunteitaan ja menetyksiään suuntaamalla heti uuteen suhteeseen. Kai siinä säilyttää ideaalin kuvan itsestään; vika oli vain ja ainoastaan exässä. Itsepetosta, joka aikanaa valkenee kyllä. Jonkun ihmisen selviytymiskeino on tuo; uusi tilalle ja vanhan suhteen mitätöinti ja sen arvon nollaaminen jälkeenpäin. "Ihan sama, hyvä kun pääsin pois". Ei kaikki varmaan kykene suremaan tai osa ei tietysti mitään surua tunnekaan.

Mulle on tässä sattunut kaikenlaista ja olin todella pettynyt moneen asiaan. Olen ollut tekemisissä ex-puolisoni kanssa aika ajoin ja nyt siinä alkaa hänen juomisensa takia tulla sen luokan ongelmia, että taidan lopettaa. Alkoholiongelma on hänellä, ei minulla ja en halua elämääni viinaa enää missään muodossa, en jaksa katsella edes tätä vähää tuota touhua. Toisaalta naurattaakin. Että oikeasti jollekin ihmiselle känni on se normaali olotila ja jotenkin erikseen pyytämällä on mahdollista ehkä saada onnistumaan se, että hän on kuin onkin selvä halutessaan tavata. Pirullinen syöksykierre tosiaan, kun ihminen enää ajoittain käväisee hetken 0promillen tilassa ja senkin aikaa on kuin perseeseen ammuttu karhu. :mrgreen: No, alkoholiin kuolee paljon ihmisiä Suomessakin. Surullista on se näköalattomuus, masennus ja raihnaisuus, minkä viina aiheuttaa ja tietysti nuo vaikeudet ylläpitää juomista. Tässä läheisessäni on kyllä hiukan yllättänyt tylsistyminen ja tietty ärhäkkyys/riidanhalu täysin neutraaleissa tilanteissa, mutta kai kuuluu taudinkuvaan.

Minusta on aika normaalia, että exäänsä miettii eron jälkeen, suree ja käy lapi tapahtuneita, että saa ne jotenkin omassa päässään järjestykseen. Viisastunut, olisin sitä mieltä, että jos ei yhtään mieti, eikä toinen mielessä pyöri, niin tuskinpa silloin on kovin vahvaa rakkauttakaan ollut. Ei siitä heti yli pääse. Toinen on merkinnyt paljon, on rakastanut ja sen hintana on kipu, joka ajastaan laantuu.

Ihan oikeasti voi tapahtuakin niin että vaikeasta liitosta, repivästä suhteesta kun pääsee erilleen niin ei enää tarvi juoda, tai käyttäytyä muuten hankalasti ja kaikki normalisoituu, siis kumpikin osapuoli pääsee vapauteen.
Voi olla niinkin että oikeasti ei enää koskaan mene sellaisen ihmisen kanssa yhteen jonka kanssa joutuu taistelemaan ja aina on häviöllä, alistumaan.
Voi olla että ihminen viisastuu kerralla tai ei sitten. Siis riitaan tarvitaan aina kaksi. Ei ole pakko holhota aikuisia ihmisiä eikä varsinkaan jos on jo eronnut kytätä onko hän onnellinen vai ei? Kuulostaa tosi katkeralta, vai mitä?

Luotanko, kuulostaa ihan stressiltä ja itsellä tuppaa olemaan tuota samaa nyt, vaikka tämä tilanne rauhoittunut onkin. Herää aamuyöllä eikä saa sitten lähestulkoonkaan heti unta, vaan jää pyörimään hereille. :( Saapas nähdä miten kauan tätä jatkuu ja miten kauan tätä jaksaa, kun pitää kuitenkin aamulla jaksaa nousta kuuden pintaan viimeistään, että ehtii töihinkin.

Mutta tuo mitä sinun ex-miehesi on sanonut, niin kuulostaa jotenkin niin tutulle. Se syyn vierittäminen toisen/toisten niskaan, olipa asia mikä tahansa. Ja siis ainahan alkoholistin juomiseen on syy jossakin muualla kuin siellä kuuluisassa peilissä. Se on aina se joku toinen.. se on vain todella kurjaa, että pitää käyttää lapsia aseena. Itselleni tuli tuosta mieleen se, että ex-miehesi on ihan tahallaankin ehkä halunnut loukata sinua sillä, koska on tasan tarkkaan varmasti tiennyt, että syyttämällä sinun lapsiasi asiasta, loukkaa siinä samalla sinua.

Ja se miten ex-miehesi on käyttäytynyt lapsiasi kohtaan, ei todellakaan ole aikuisen ihmisen käytöstä. Ei mitenkään päin. On kyllä mahtava juttu, että olette kaikki päässeet eroon sellaisesta miehestä, jonka läsnäolo on tuonut (niistä hyvistäkin hetkistä huolimatta) sellaista pahaa oloa teille kaikille. Mutta jälkiviisaus on toisaalta turhaa.. vaikka itsekin olen monta kertaa miettinyt sitä tässä, että miksi helvetissä en tehnyt sitä lopullista eropäätöstä jo aikoja sitten. Että miksi annoin tilanteen jatkua, miksi miksi ja vielä kerran miksi.

Mutta pakko uskoa jotenkin siihen, että kaikkeen on syynsä. Ehkä joku kiva ihminen olisi jäänyt tapaamatta matkan varrella, jos olisin tehnyt tämän päätöksen jo aikaisemmin.

Tuokin muuten kuulostaa niiiiin tutulta tuo, että NYT ei ole enää tarvetta juoda. Exäni syytti minua (tai yritti syyttää) välillä suhteen aikanakin siitä omasta juomisestaan, mutta sitten eron jälkeen toki on muistanut kehua sitä miten nyt on stressi helpottanut niin paljon, ettei enää tarvitse juoda ja miten NYT se elämä maistuu niin mahtavalta ja on niin ihania naisia maailma pullollaan että. :D Ja miten mahtava on olla, kun ei ole koko ajan kännissä tai krapulasta tartte kärsiä. Noh, varmaan on vähemmän ehkä juonutkin, mutta olen ihan satavarma, että kaava pysyy samana eli siinä vaiheessa, kun taas löytyy uusi uhri siihen rinnalle ja elämä alkaa tasoittua ja arki astua kuvioihin, astuu se juominenkin jälleen siihen arkeen ihan samalla tavalla.

Mutta onhan se niin helppoa hehkuttaa sille ilkeälle ex-vaimolle, joka kehtasi juomisen(kin) takia hylätä miespolon, että katsopas nyt minkä menetit, kun et sitä viimeisintä viimeistä mahdollisuutta enää suostunutkaan antamaan. ;) Oma ex-mieheni on tässä välillä taas katkaissut kokonaan välejä, haukkunut joka asiasta pystyyn, välillä valitellut itkuhymiöiden kera kauheaa ikäväänsä jne. Mutta onneksi kuitenkin välissä on pitkiäkin jaksoja, jolloin se ei laita mitään. Oma kantani noihin viesteihin on hyvinkin lyhyt ja ytimekäs. Ja se varmaan osaltaan auttaa siinä, ettei se sen enempää pommittele viesteillä. Toisaalta se myös varmasti saa aikaan sen, että se aiheuttaa raivoa, kun en enää olekaan sen vallan alla ja "tottele".

Tuo itsensä ehjäksi saaminen se on ohjelmassa itsellänikin.. vielä tulee sellaisia hetkiä, että huhhuh, mutta on tämä elämä vaan silti elämisen arvoista tällä hetkellä. Niin mahtavaa, ihanaa ja kivaa. Kaikesta tästä valvomisesta, tietystä voimattomuudesta ja lamaantumisesta huolimatta.

Ja omalla kohdalla ainakin on ollut niin, että juuri ne ihanat kivat pienet asiat elämässä ja maailmassa, ovat olleet täysin piilossa pitkään sen alkoholistin rinnalla eläessä. Niitä ei ole nähnyt. Tai ei ole jaksanut nähdä. Muistan yhden hetken sillä tavalla välähdyksenä tuosta matkan varrelta, kun syksyllä oli kauniin värisiä lehtiä maassa, olisikohan viime syksyä ollut.. ja vilkaisin niitä ja mietin siinä, että tuokin olisi näyttänyt joskus kauniilta. Se oli jotenkin pysäyttävä hetki, tajuta se, että ajatusmaailma on jo muuttunut niin paljon. Tavallaan tiesin, että sen _pitäisi_ näyttää kauniilta, ja senkin, että se _on_ kaunis, mutta siitäkin asiasta oli mennyt ilo. Kokonaan.

Nyt taas näen niitä asioita, pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Huomaan ihmiset ympärilläni, hymyt ja katseet, kivat sanat. Ja mikä parasta, minä jaksan nyt koko ajan paremmin ja paremmin sanoa itse niitä sanoja toisille.

Eilen tässä juttelin yhden ystäväni kanssa pitkän tauon jälkeen ja vähän valittelin eräänlaista miesongelmaa (positiivinen miesongelma tavallaan kuitenkin on se), niin sitten hetken siinä purkauduttuani asiasta totesin, että vaan kaikesta huolimatta olen todella iloinen siitä, että mulla on tällä hetkellä tällainen miesongelma eikä suinkaan enää sitä ongelmamiestä kännäämässä kotisohvalla. Että hei, mä olen mennyt eteenpäin! :D