Kirjoittaja Hukkamieli » 10.4.2019 07:45:33
Hurjan pitkästä aikaa täällä. Mietin tuossa, että lueskelisinko noita vanhoja tekstejäni, mutta ehkä en nyt siihen halua ryhtyä. Muistan vielä ihan riittävän hyvin ilman niitäkin ainakin osan asioista, joiden keskellä tuli esim. vuosi sitten elettyä. Mutta vain osan.
Olen saanut tässä huomata tämän vajaan vuoden mittaisen matkan varrella, että miten älyttömän paljon olen painanut asioita syrjään, unohtanut kokonaan (mm. yhden miehen esittämän tappouhkauksen), ehkä siitä syystä, että kun voimia oli hädin tuskin selvitä siitä arjesta ja töistä "normaalisti", niin niitä voimia ei todellakaan riittänyt käsittelemään lähellekään kaikkia niitä asioita, joiden keskellä elin ja joita jouduin siinä juopon rinnalla sietämään.
Olen opetellut armollisuutta itseäni kohtaan. Olen opetellut antamaan nyt tilaa itselleni, väsymykselle, kyynelille, sille, että minäpä en jaksa. Tai että nytpä minä jaksankin. Olen saanut opetella tätä armollisuutta ja lempeyttä itseäni kohtaan muiden avustuksella ja olenkin ihan helvetin iloinen ja vähän edelleen jopa ihmeissäni siitä miten paljon sain kaikenlaista tukea tuossa eron jälkeen, etenkin romahduksen aikoihin, itselleni. Niin yllättäviltä tahoilta, etten olisi koskaan voinut kuvitellakaan sellaista.
Opettelin olemaan myös häpeämättä tilannettani. Opettelin aukaisemaan suuni ja sanomaan mistä tilanteesta lähdin, senkin, että jouduin väkivallan uhriksi avioliitossani. En toki ihan kaikille avautunut enkä avaudu vieläkään, mutta kuitenkin. Ja se on ehkä ollut se kaikkein vaikein asia opetella tässä; myöntää oma "heikkous", myöntää se millaisessa tilanteessa elin vuosia. Ja se, että sitten yhtäkkiäpä voimat eivät enää riittäneetkään, vaan piti hakea uutta intoa elämään pohjalla käymisen kautta. Ja siinä tilanteessa ollessa oli aivan mielettömän koskettavaa tajuta miten sitä tukea tuli tahoilta, joilta en osannut yhtään sitä odottaa. Tukea tuli toki Rikusta, lääkäriltä, hoitajalta jne, mutta myös sellaisilta ympärilläni olevilta ihmisiltä, joiden tuki tosiaan yllätti.
Ja se miten pelkäsin sitä ja miten haukuin itseäni siitä, että en kestä tai etten jaksa, oli turhaa. Etenkin se haukkuminen, totta kai, mutta myös se pelko. Voi luoja, jos sitä pääsisi tuonne vaikka vuodenkin takaisen minän (tai jopa sitä aikaisemman ajan) luokse sanomaan miten hyvin asiat vielä ovatkaan, niin ehkä se lohduttaisi edes hieman siinä tilanteessa olevaa itseä. Olenhan minä täältä ja muualta lukenut menneenä aikana paljonkin tarinoita siitä miten elämä on muuttunut eron jälkeen ja miten tällaisesta tilanteesta voi selvitä (ja yhden aikaisemman eron kokeneena sinällään sen toki tiesinkin, että erosta selviää kyllä eteenpäin hyvinkin). Ehkä se vaativin rutistus oli tosiaan se eropäätöksen sanominen ääneen ja etenkin se siinä pysyminen. Tälläkään hetkellä en muuten tiedä mistä perkeleestä ammensin sen voiman pysytellä siinä päätöksessä niinä hetkinä. Kai se jostain tuli, tuolta syövereistä. Ja tukena niin ystäviltä, jotka elivät siinä mukana, kuin myös täältä.
Mutta nyt, kun erosta alkaa olla kohta vuosi aikaa, niin nyt vasta alkaa olla voimat ehkä suunnilleenkaan entisellään. Eikä vieläkään kunnolla, edelleen on ne paskat hetket ja muut, mutta kaikista näistä voimattomuuksista ja muista huolimatta, olen nauttinut ihan käsittämättömän paljon yksinolosta, siitä, että saan olla itsekseni, ettei tarvitse katsella eikä kuunnella sitä känniörveltäjää, joka sössöttää sohvankulmalla paskaa minkä sielu sietää. Joku vasta kysyikin minulta kuulumisia ja sitten se kysyi jotenkin omituisesti, että "Oletko jo päässyt nauttimaan elämästä eron jälkeen?". Olin, että anteeksi mitä.. että kysyyköhän se ihan tosissaan tuota asiaa (tietää siis kuitenkin eron syyt ym). Vastasinkin sille, että mitäpä luulet, että erotessani tuollaisesta ihmissuhteesta, jota voisi sanoa ihmissuhteen irvikuvaksi, ja päästessäni vihdoin vapaaksi juopon rinnalla elämisestä, että olenko nauttinut elämästä vai en! Raha on tiukilla jne, mutta jumalauta minä nautin siitä, että saan aamulla nousta juomaan kahvia hitaasti itsekseni lemmikkien kanssa, ei kuulu mitään ääniä ympärillä.. saan mennä itsekseni illalla nukkumaan ilman ylimääräisiä ääniä. Kukaan ei sotke, kukaan ei tuota kassitolkulla tyhjiä tölkkejä työpäivieni aikana jne jne. Toki olisi mukava, jos olisi rahaa matkustella enemmän, mutta itselleni se paras aika on nyt sitä, kun saan työpäivän jälkeen mennä kotiin, ehkä syödä jotain, katsoa jotain sarjaa, pistää pyykkikoneen päälle ja istua sohvalle. Tai vaikka tarttua hyvään kirjaan, touhuta lemmikkien kanssa, jutella ystävien kanssa.
Ja hymyillä. Pitkästä aikaa hymyillä aidosti.
Teille kaikille kommentoineille isot kiitokset ja kaikille, jotka luette siellä, niin älyttömästi tsemppiä ja voimia ja kaikkea elämään. Ja auringonvaloa, jospa se tuo kevät tuolta tulisi. Tuli kyllä sekava sepustus, mutta näemmä tuota asiaa sitten on vielä tuolla pään sisällä.

Ja te ihmiset täällä, joiden kanssa ja mukana on tullut tässä elettyä näitä vaiheita, niin oman elämäni kuin teidänkin, olette monesti olleet mielessäni, vaikka ei ole kirjoiteltua tullutkaan.
Nyt muuten tuo allekirjoitukseni teksti on enemmän totta kuin ikinä. Suljin silmäni, hengitin. Ja selvisin.
Hurjan pitkästä aikaa täällä. Mietin tuossa, että lueskelisinko noita vanhoja tekstejäni, mutta ehkä en nyt siihen halua ryhtyä. Muistan vielä ihan riittävän hyvin ilman niitäkin ainakin osan asioista, joiden keskellä tuli esim. vuosi sitten elettyä. Mutta vain osan.
Olen saanut tässä huomata tämän vajaan vuoden mittaisen matkan varrella, että miten älyttömän paljon olen painanut asioita syrjään, unohtanut kokonaan (mm. yhden miehen esittämän tappouhkauksen), ehkä siitä syystä, että kun voimia oli hädin tuskin selvitä siitä arjesta ja töistä "normaalisti", niin niitä voimia ei todellakaan riittänyt käsittelemään lähellekään kaikkia niitä asioita, joiden keskellä elin ja joita jouduin siinä juopon rinnalla sietämään.
Olen opetellut armollisuutta itseäni kohtaan. Olen opetellut antamaan nyt tilaa itselleni, väsymykselle, kyynelille, sille, että minäpä en jaksa. Tai että nytpä minä jaksankin. Olen saanut opetella tätä armollisuutta ja lempeyttä itseäni kohtaan muiden avustuksella ja olenkin ihan helvetin iloinen ja vähän edelleen jopa ihmeissäni siitä miten paljon sain kaikenlaista tukea tuossa eron jälkeen, etenkin romahduksen aikoihin, itselleni. Niin yllättäviltä tahoilta, etten olisi koskaan voinut kuvitellakaan sellaista.
Opettelin olemaan myös häpeämättä tilannettani. Opettelin aukaisemaan suuni ja sanomaan mistä tilanteesta lähdin, senkin, että jouduin väkivallan uhriksi avioliitossani. En toki ihan kaikille avautunut enkä avaudu vieläkään, mutta kuitenkin. Ja se on ehkä ollut se kaikkein vaikein asia opetella tässä; myöntää oma "heikkous", myöntää se millaisessa tilanteessa elin vuosia. Ja se, että sitten yhtäkkiäpä voimat eivät enää riittäneetkään, vaan piti hakea uutta intoa elämään pohjalla käymisen kautta. Ja siinä tilanteessa ollessa oli aivan mielettömän koskettavaa tajuta miten sitä tukea tuli tahoilta, joilta en osannut yhtään sitä odottaa. Tukea tuli toki Rikusta, lääkäriltä, hoitajalta jne, mutta myös sellaisilta ympärilläni olevilta ihmisiltä, joiden tuki tosiaan yllätti.
Ja se miten pelkäsin sitä ja miten haukuin itseäni siitä, että en kestä tai etten jaksa, oli turhaa. Etenkin se haukkuminen, totta kai, mutta myös se pelko. Voi luoja, jos sitä pääsisi tuonne vaikka vuodenkin takaisen minän (tai jopa sitä aikaisemman ajan) luokse sanomaan miten hyvin asiat vielä ovatkaan, niin ehkä se lohduttaisi edes hieman siinä tilanteessa olevaa itseä. Olenhan minä täältä ja muualta lukenut menneenä aikana paljonkin tarinoita siitä miten elämä on muuttunut eron jälkeen ja miten tällaisesta tilanteesta voi selvitä (ja yhden aikaisemman eron kokeneena sinällään sen toki tiesinkin, että erosta selviää kyllä eteenpäin hyvinkin). Ehkä se vaativin rutistus oli tosiaan se eropäätöksen sanominen ääneen ja etenkin se siinä pysyminen. Tälläkään hetkellä en muuten tiedä mistä perkeleestä ammensin sen voiman pysytellä siinä päätöksessä niinä hetkinä. Kai se jostain tuli, tuolta syövereistä. Ja tukena niin ystäviltä, jotka elivät siinä mukana, kuin myös täältä.
Mutta nyt, kun erosta alkaa olla kohta vuosi aikaa, niin nyt vasta alkaa olla voimat ehkä suunnilleenkaan entisellään. Eikä vieläkään kunnolla, edelleen on ne paskat hetket ja muut, mutta kaikista näistä voimattomuuksista ja muista huolimatta, olen nauttinut ihan käsittämättömän paljon yksinolosta, siitä, että saan olla itsekseni, ettei tarvitse katsella eikä kuunnella sitä känniörveltäjää, joka sössöttää sohvankulmalla paskaa minkä sielu sietää. Joku vasta kysyikin minulta kuulumisia ja sitten se kysyi jotenkin omituisesti, että "Oletko jo päässyt nauttimaan elämästä eron jälkeen?". Olin, että anteeksi mitä.. että kysyyköhän se ihan tosissaan tuota asiaa (tietää siis kuitenkin eron syyt ym). Vastasinkin sille, että mitäpä luulet, että erotessani tuollaisesta ihmissuhteesta, jota voisi sanoa ihmissuhteen irvikuvaksi, ja päästessäni vihdoin vapaaksi juopon rinnalla elämisestä, että olenko nauttinut elämästä vai en! Raha on tiukilla jne, mutta jumalauta minä nautin siitä, että saan aamulla nousta juomaan kahvia hitaasti itsekseni lemmikkien kanssa, ei kuulu mitään ääniä ympärillä.. saan mennä itsekseni illalla nukkumaan ilman ylimääräisiä ääniä. Kukaan ei sotke, kukaan ei tuota kassitolkulla tyhjiä tölkkejä työpäivieni aikana jne jne. Toki olisi mukava, jos olisi rahaa matkustella enemmän, mutta itselleni se paras aika on nyt sitä, kun saan työpäivän jälkeen mennä kotiin, ehkä syödä jotain, katsoa jotain sarjaa, pistää pyykkikoneen päälle ja istua sohvalle. Tai vaikka tarttua hyvään kirjaan, touhuta lemmikkien kanssa, jutella ystävien kanssa.
Ja hymyillä. Pitkästä aikaa hymyillä aidosti.
Teille kaikille kommentoineille isot kiitokset ja kaikille, jotka luette siellä, niin älyttömästi tsemppiä ja voimia ja kaikkea elämään. Ja auringonvaloa, jospa se tuo kevät tuolta tulisi. Tuli kyllä sekava sepustus, mutta näemmä tuota asiaa sitten on vielä tuolla pään sisällä. :) Ja te ihmiset täällä, joiden kanssa ja mukana on tullut tässä elettyä näitä vaiheita, niin oman elämäni kuin teidänkin, olette monesti olleet mielessäni, vaikka ei ole kirjoiteltua tullutkaan.
Nyt muuten tuo allekirjoitukseni teksti on enemmän totta kuin ikinä. Suljin silmäni, hengitin. Ja selvisin.