veljesi pitää ensin kokea "pohja" - jotain tarpeeksi kamalaa - ja löytää oma halu raitistumiseen.

mitä mahtaa kuulua tänä päivänä, ketju on kuitenkin vuodelta 2005

Mallu mä hyväksyn, että maksoit retkahduksen jälkeen huumevelkoja. annoit tilaisuuden aloittaa uudestaan raittiina ilman velkoja. harmi ettei retku tarttunu siihen.

Tämä ketju taitaa kuulua tuonne Vilpolan puolelle.

Hei Vieras!
Etsitkö tukea huumeiden käyttäjien läheisille? Ne keskustelut löytyvät Vilpolan puolelta. Tämä ketju on aikanaan tullut Kotikanavalle, jossa on enimmäkseen meitä alkoholistien läheisiä. Ehkäpä se siksi on jäänyt unhoon. Vilpolasta löytyy vertaistukea, ja siellä on nytkin keskustelemassa mm. huumeiden käyttäjien vanhempia.

Tsemppiä,
toivoo eräs alkoholistin läheinen

Kannattaisikohan huumelinkki laittaa hyntteet kasaan ja lopettaa koko sivusto? Missä tässä urpossa ohjelmasssa on niitä keskusteluita? Tämä ketju vuodelta 2005. Poikani oli silloin tokalla luokalla

Minullakin oli veli joka käytti päivittäin suonensisäisesti huumeita, hän aloitti käytön jo 14-15 vuotiaana. Nyt hän on valitettavasti poistunut keskuudestamme jo 2 v. sitten. Hän oli 27v kun hän kuoli kesällä 2010.
Hän käytti subuu ja pirii, mutta myös bentsoja jne. Hän oli aina niin iloinen ja positiivinen ihminen vaik hän käytti niit huumeit... Hän varasteli aina auto mankkoja ja sellaista saadakseen rahaa huumeisiin. "Kaverit" olivat ihan feikkejä koko porukka. Itkin aina että miks just Jesse, et miks just hän. Hän oli niin herkkä ja kiva ihminen.

Hei!
itse oon alkoholisti, hain aikonaan apua ongelmaan ja nyt menen päivä kerrallaan, mut se minusta.

mun oma pikkuveli on myös narkomaani.
mun veli on myös vasta 23v.
istuu parhaillaan linnassa ja tulee istuun useamman vuoden, eikä tää oo eka kerta ku siellä istuu.

oon asunu ite viimiset 7v monen sadan kilsan päässä veljestäni, ja toki oon ollu tietoinen hänen varkauksistaan,pahoinpitelyistä,putkareissuista ym, mut en tietenkään läheskään kaikista, sillä mullehan hän ei noista ite koskaan kertonu, vaan kuulin muiden "juoruja", jotka loppupeleisä osottautu vaan kaunistelluksi versioksi veljestäni.

sain viimein nostettua kissan pöydälle, ja mulle selvis että veljeni on piikittäny itseään ainaki 5v,sekä samalla käyttäny kaikkea muuta mahollista siinä sivussa jatkuvasti, tehnyt rikoksia joilla rahoittanut käyttöään ja todella raakoja pahoinpitelyjä,tappoyrityksiä piripäissään ja kaikkea mitä tohon ns.maailmaan kuuluu.

mun veli on istunut 5 vuoden aikana eripituisia tuomioita, millon mistäki.
nyt istunu reilu vuoden ja vielä ei oo tietoa, mikä lopputuomio on, mutta puhutaan vuosista.

mä olin aluksi shokissa, sillä en ois voinu kuvitella et se mun ilonen ja h-tajuinen veli vois koskaan tehdä mitään tollasta.
ehkä mun oma aa-tausta autto mua ymmärtään,että mä en sille voi mitään vaikka kuinka haluaisin.
päihteiden käyttäjä, olipa sit narkki tai alkoholisti,ei lopeta ennenku itse haluaa.
senhän mä tiiän oman kokemuksen kautta.

mä oon nyt helpottunu, et mun veli on linnassa.tosin tiiän senki et linnassa liikkuu kyllä kaikkia aineita samallalailla ku kaduillaki,mut sillekään mä en voi mitään.
tiiän myös senki, et veljellä on paljon vihamiehiä siellä linnassa ja se voidaan pieksää henkihieveriin millon tahansa,sillä vankiloissa tota tapahtuu jatkuvasti, tiiän senki et veljellä on myös ulkomaailmassa paljon vihamiehiä...
ja tota listaa vois jatkaa loputtomiin, mut noille asioille mä en voi mitään.

mitä mä teen?
kirjoitan säännöllisesti kirjeitä veljelleni, osoittaakseni et se tietää et mä ainaki välitän.
sitku veljeni vapautuu, oon valmis auttaan sitä asettumaan uudelle paikkakunnalle,etsiin töitä ja koska aloin sen edunvalvojaksi, hoidan sen raha asiat.
muuta en voi tehdä ku toivoa, että veljeni haluaa ite raittiiksi ja päästä siitä elämästä irti missä on eläny.
ongelmat alkaa heti jos sortuu ja noidankehä on valmis, mut sille mä en voi mitään.

tää oli mun tarina, jonka kerroin sulle jotta saisit ehkä jonkunlaista kuvaa.oli pakko ihan jo senki takia kirjottaa ku meän pikkuveljet on samanikäsiä :)

sun veli ei ehkä oo vielä samassa jamassa ku mun, mut tulee luultavasti jokupäivä oleen, jos ei ymmärrä tilannetta ajoissa.mut sen tilanteen tajuamisen eteen sä et voi tehdä mitään.

hae itsellesi apua, jotta jaksat itse.veljesi hakee apua, kun itse haluaa.

-

Hei katja, vastaanpa minäkin sinulle jotakin. Minun ex-puolisoni on narkomaani. Hän oli tavatessamme ja seurustelua aloittaessamme kuivilla pitkän hoidon jälkeen, mutta retkahti sittemmin. Nyt yrittää taas hoitaa itseään.

Aluksi retkahduksen jälkeen mä yritin kovasti auttaa retkua (leikillinen lempinimi), mä suunnittelin hänen ryhmäkäyntejään (hän oli ollut raittiina aa:n ja na:n avulla), päiväohjelmiaan, menojaan. Maksoinpa jopa jotkut huumevelatkin, kun ajattelin hänen lopettavan kuhan saa ne pois alta. Mikään ei kuitenkaan auttanut, näin jälkeenpäin ajatellen taidoin tukea vain käyttöä, en retkua.

Retku muuttui myös, rakastavasta, rauhallisesta miehestä tuli äkkipikainen, määräilevä, armoton ja raivoisa. Minä vain odttelin, että hän raitistuisi minun vuokseni, koska minua niin kovasti rakastaa. No, lopulta pääsin vertaisryhmään, al anoniin. Siellä opin hoitamaan itseäni. Siellä ymmärsin, että olin sairastunut itsekin. Elin päihteilevän puolisoni elämää. Jos minulta kysyttiin, mitä minulle kuului, kerroin retkun kuulumisia. Odottelin, että elämä alkaa, kunhan retku raitistuu.

Lopulta mä huomasin, että mä en voi auttaa. Opin, että voin irrottautua rakkaudella, voin rakastaa retkuani, mutta minun ei tarvitse osallistua elämään, mitä tahdittavat myöhästelyt, petetyt lupaukset, ilkeydet, putkareissut, rattijuopumukset, raivokohtaukset...

Mikään ei ole liian myöhäistä, monia vuosia piikittänyt voi päästä kuiville ja saada itsensä takaisin. Kamalaa oli vain tajuta, että se ei onnistu minun vuokseni. Se ei onnistu minkään muun takia kuin itsensä takia. Hänen pitää oman itsensä takia haluta eroon siitä elämästä. Muuten kaikki vastuun antamiset ja kuiville kiskomiset ovat turhia. Ja jos hän ei itse näe käytössään ongelmaa, hänen aikansa ei ole vielä. Hän haluaa vetää ja vaikka se tuntuisi kuinka kamalalta läheisistä, hänelä on tavallaan oikeus siihen. Aikuisella ihmisellä on oikeus päättää itse elämästään.

Mutta kuten edellä mainittiin, elävää eläintä hänen vastuulleen ei kannata jättää, onhan selvää, ettei hän osaa ottaa vastuuta edes itsestään ja tekemisistään.

Eron jälkeen rekun elämään tuli hoitojaksoa, vankilaa ja kaikenlaista muuta sälää. Ne kuuluvat ikävä kyllä useimpien narkomaanien arkeen. Mä ajattelen niin kylmästi, että se on hyvästä. Mitä nopeammin ongelmia tulee, sitä nopeammin käyttäjä voi päästä käyttämisensä pohjalle, hänelle voi tulla halu raitistua. Jotkut etuoikeutetut raitistuvat, monet kuitenkin kuolevat ennen sitä. Se on ikävä totuus. Niissä piireissä nimittäin kuolemakin vierailee melko usein.

Mä ajattelen niin, että päihdesairaan läheinen ei voi oikein tehdä mitään muuta kun hakea apua itselleen. Että jaksaa elää sen asian kanssa, että rakkaasta ihmisestä on tullut ihan vieras, ehkä pelottavakin. Voimia sinulle tällä tiellä, käy kurkistamassa anonin sivut:

http://www.al-anon.fi

Voimia!

miusta narkkari-elämä in jokaisen itse päätettävissä.siitä syystä että se in taidetta.alankin nyt myymään itseäni.

[quote="katja"]Toissailtana vanhemmilleni ja minulle selvisi, että pikkuveljeni, 23 vuotta, on narkkari. Vanhempani löysivät hänet tajuttomana veljeni kodista. Soittivat ambulanssin, hän tokeni. Meni piikittämään itseään.

Kertoi, että on käyttänyt amfetamiinia kolme vuotta päivittäin, piikittänyt itseään neljä kuukautta. Pilven poltosta ja alkoholin käytöstä tiesimme kyllä, mutta kovat aineet ja varsinkin suonensisäinen käyttö oli järkyttävä sokkiuutinen. Veljeni mukaan hänestä ei tarvitse olla huolissaan, hän hallitsee kaiken ja hyvin menee. Kertoi myös, että rahoittaa käyttönsä myymällä muille.

Miten helvetissä tähän voi tottua? Toisaalta on helpottavaa tietää missä mennään, koska olemme ihmetelleet veljeni käytöstä (mm. aggressivisuutta) jo pitkään. Hän itsekin oli tuntunut helpottuneelta, kun pystyi vihdoin kertomaan. Mm. työpaikka oli mennyt alta jo maaliskuussa, mitä hän oli salaillut meiltä tähän asti.

Viikonloppu onkin mennyt nyt sokista selvitessä ja itkiessä. Aiomme kaikki mennä johonkin tukiryhmään. Miten elämä voi olla näin hirvittävää ja epäreilua, miksi hän heittää kaiken hukkaan?? Tuntuu siltä, että hän joko kuolee tai joutuu vankilaan; ei kai tuosta pisteestä moni enää nouse? Vai uskaltaako tässä toivoa jotain, jos kuitenkin joutuu pettymään? Miten läheiset ylipäätään oppivat elämään tämän asian kanssa? Mä olen kasvanut sen pojan kanssa, ja antaisin vaikka käteni että hän olisi onnellinen ja eläisi normaalia elämää! Mä en voi uskoa tätä todeksi, huumeinen elämä on ollut jokin etäinen, paha asia, jota nyt pitäisi oppia tuntemaan ja ymmärtämään.[/quote]

Itse käytin 12 vuotta suonensisäisesti pääasiassa amfetamiinia. Ketään ei pysty muut ihmiset raitistamaan vaan tahto on löydyttävä itsestään. Pelkkä omatahtokaan ei riitä vaan tarvitaan muita ihmisiä. Lähimmäisiä tarvitaan tukemaan päihteettömyyttä (ei rahan antoa tai muutakaan mahdollistamista), joten älkää hylätkö häntä. Menkää kaikki heti miten sinne vertaistukiryhmään. Sieltä saatte muilta neuvoja ja ottakaa niistä myös vaarin. Hän on vasta niin pienen aikaa käyttänyt, joten hyvät mahdollisuudet selvitä! Toivotonta tapausta ei olekkaan. Älkää syytelkö itseänne. Ei omassa perheessänikään vikaa ollut. Keskustelkaa hänen kanssaan ja ehdottakaa laitoshoitopaikkaa. Ne eivät ole mitään pakkolaitoksia! Siellä ensikertaa sain toivonkipinän itsekin. A-klinikan tai sos.tston kautta pääsee noileesti hoitoon. Nyt hänet täytyy mielestäni saada pysäytettyä ja ymmärtämään että on kuoleman vakavasti sairastunut. Kovaa hommaa ja vaatii teiltäkin paljon, mutta hyysäämään tahi hylkäämään ei kannata alkaa. Voimia, rohkeutta ja siunausta koko perheelle!!

Nii'in, olen täysin samaa mieltä. Kuitenkin mun vanhemmat päättävät, mihin koira menee, sehän on niiden. Mulla itselläni on kaksi isoa, nuorta ja rajua koiraa, joten vanhempien koira ei voi munkaan luo tulla. Nähtävästi koiruli nyt menee mun tädille, onneksi!

Tehkää mitä teette, mut älkää nyt jättäkö sitä vanhaa sairasta koiraa veljen hoidettavaks!! Koira kuolee janoon ja nälkään, ei huumeisiin rakastunu ihminen välttämättä edes muista et se koira on siellä yksin. Ota edes se koira itse hoiviis jos et nyt tällä hetkellä veljelle mitään voi tehdä.

Kiitos vastauksista. Olen käynyt täällä lueskelemassa viestejä sekä Saunan puolella saadakseni tietää, millaista eloa veljeni oikein viettää. Sokkifoorumi tuo Sauna, tässä maailmassa on näköjään joka ikisen asian harrastajalle oma keskustelupalsta! Pahin sokki meni veljen aineiden käytön paljastuttua jo ohi, mutta koko asian ajatteleminen tekee yhä tosi kipeää. Siksi en ole jaksanut kirjoittaa tänne, vaikka päivittäin tsekkaan foorumin.

Äiti tuntuu aika masentuneelta, ajattelee veljen pärjäämistä koko ajan ja soittelee hänelle päivittäin. Eipä se veli oikein hyvin tunnu pärjäävän, ilmeisesti päivät kuluu aineiden käyttöön ja myymiseen, tiedä sitten mihin muuhun kaikkeen. Meidän piti nähdä viikonloppuna, mutta hän ei pysty suunnittelemaan elämäänsä edes kahta tuntia eteenpäin. Tuli sitten "jotain hommia" eikä nähtykään, vaikka oli luvannut. Tuntuu kamalan vaikealta edes puhua veljen kanssa puhelimessa, en tiedä mitä pitäisi sanoa...


Mua huolestuttaa, koska vanhempani lähtevät kahden viikon matkalle ja aikovat antaa talon ja koiran veljen hoitoon. Entä jos jotain kamalaa tapahtuu? Vai olenko mä täysin ylihysteerinen? Musta vaan tuntuu, että se poika on kadonnut jonnekin. Vanhempani ovat sitä mieltä, että hänellä täytyy osoittaa, että luotamme häneen. Koira on vanha ja sairas, pelkään että sille käy jotain.

Katja, kertomasi on lähes suoraan omasta elämästäni viiden vuoden takaa jolloin ensi kertaa minulle valkeni pikkuveljeni suonensisäinen amfetamiinin käyttö. Epäusko ja voimattomuuden tunne oli valtava, ei helpottanut yhtään että selvisi syy persoonallisuuden muuttumiseen ja muuhun sekoiluun, en voinut uskoa että huumeet olivat tulleet meidän hyvään perheeseen. Siinä sulattelussa meni aikaa ja siihenkin sitten sopeutui, kokemus kaikenkaikkiaan oli todella kasvattava, parin vuoden taistelu veljeni todella pahan ongelman ja rikoskierteen kanssa. Nykyisin nimittäin voin ilokseni kertoa että veljeni jätti huumehöyryisen elämänsä ja kaiken siihen liittyvän pari vuotta sitten ja aloitti kokonaan uuden elämän toisella paikkakunnalla. Maksoi velkansa tekemällä kovasti töitä, selvitti tuomionsa yhdyskuntapalvelulla, löysi uuden kaveripiirin, uuden tyttöystävän ja nyt heillä on pieni tytär. Koen että olen todella onnekas ja kiitän luojaa että perheemme jaksoi taistella veljeni kanssa eikä koskaan hylännyt häntä vaikka välillä jaksamisemme oli koetuksella. Sillä silloin kun hän itse oli valmis muutokseen, hän kääntyi meidän puoleemme ja perheen tuella uuden elämän aloitus oli mahdollista mutta ennen kaikkea muutos onnistui veljeni omalla tahdonvoimalla. Kerron tämän vaan siksi että haluan antaa toivoa kaikille perheille jotka painivat toivottomalle tuntuvissa tilanteissa läheistensä kanssa, aina on toivoa! Ja vaikka aina asiat eivät mene hyvin, ainakin itse koen että vaikka veljeni olisi lopulta kuollut huumeisiin tai elänyt koko lopun elämäänsä narkomaanina niin ainakin vaikka sydämmeni olisi särkynyt niin olen vahvempi ihminen ja osaan olla onnellinen pienistäkin asioista. Jos ei ole surua, ei koskaan koe oikeaa onnea.

Jaksamisia!