Suru Puserossa onko puolisollasi jo apteekkisopimus? Oletan, että hän on kuntouttavassa KH:ssa eli kiltisti KH lääkkeet naamaan eikä mitään muuta.

Onneksi juuri siihen pahimaan ja karmivimpaan riippuvuuteen (opiaatit/opioidit) on keksitty toi KH (ex-)narkomaanin elämänlaatua parantamaan :mrgreen:

Hei suru_puserossa!

Mukava kun pitkän ajanjakson jälkeen tulit kertomaan tänne kuulumisiasi. Hienoa, että puolisosi on edelleen korvaushoidossa. Mutta ilmeisesti sinulla on ajoittain vaikeuksia tunteiden ja epäilysten vuoksi. On aivan ymmärrettävää, että tunteet edelleen kulkevat puolelta toiselle, voi olla, ettei se koskaan lopu. Itse en juurikaan osaa antaa muuta neuvoa kuin koittaa hyväksyä tämänhetkinen tilanne. Minulla ei kuitenkaan ole kokemusta puolisona olemisesta. Oma läheiseni on lapseni.

Kun läheinen on puoliso, on tietysti kyseessä paljon enemmän, pitää ajatella oman hyvinvoinnin lisäksi myös lasten osuutta ja hyvinvointia. Onko sinulla hyvä turvaverkko? oma tukeva hoitosuhde?

Terveisin
Johanna

En oo käynytkään täällä aikoihin paitsi lueskelemassa välillä vaan löysinkin salasanan puolivahingossa nyt.

Meillä kaikki mennyt koko ajan ihan silmin nähden hyvin. Kaveri on siis edelleen k-hoidossa eikä siinä oo mitään ongelmaa ollut ainakaan mun tietoon tullut ja varmasti ois tullut kun meillä yhteiset lapset. Paitsi omin silmin välillä kehittelen jos minkä ongelman joko aiheesta tai tyhjästä kun oma mieli on yks perkele näin päihderiippuvaisen puolisona kun kuvittelee kaikki pahimmat aina välillä jos mistäkin.

Miten teillä muilla?

Että miten sen asian kanssa pystyis jotenkin tervejärkisenä elämään että tilanne nytnon tämä että toinen on päihderiippuvainen lopun elämänsä. Että periaatteessa koska vaan voi repsahtaa.
Minä kun joko yritän pyyhkiä koko ongelman mielestäni niin kuin sitä ei olisi olemassakaan tai sitten pelkään ja skitsoan ihan hirveesti että vetääköhän se taas jotain.

Mutta sellainen oon ehkä muutenkin, joko mustaa tai valkoista, kaikki tai ei mitään, keskitietä ei oikein oo.

Tässä viimeksi tänäänkin skitsahdin kun punpulipuikoissa ei ollut toista päätä että onko niitäkin tarvinut johonkin huumehommiin että kokonaistilanne on se että paljoa et tarvi että oma mieli edelleen järkyttyy vaikka k.hoitoa on jo useampi vuosi takana.

Täällä kanssa mies yrittää pysyä aineista erossa. Toi onkin vaikeeta kun niistä ei aina nää onko käyttänyt vai ei.. sillon kun on käyttänyt saan määrästä tunnin aikana jo monta eri vastausta niin eipä ole paljoa luottoa.

Pilvi tuolle tuntuu olevan vaikein paikka.

Mitenkäs tänään? Onko pysynyt korvaushoidossa? Kuinka sä jakselet, ja lapset?

Meillä on taas seesteisenpi aika, ollut jo jokusen aikaa. Puolisoni laimenteli himojaan toisinaan viinillä, sitä kun meillä on, tykkään punaviinistä ja niin hänkin. Kovin nopsaa hän itse spottasi että tästä voi ehkä tulla ongelma niin lopetti senkin sitten, nyt lipittelee silloin tällöin lasin alkoholitonta valkkaria :D

Puolisoni on menettänyt kaikki maailman ajokorttinsa jo iät ja ajat sitten ja ajellut vuosia kortitta, nyt sitten loppusyksystä sai aikaiseksi mennä suorittamaan ajokorttia uudestaan ja kaikki on loksahdellut kummallisen hyvin kohdilleen, huomaan että saa siitä itseluottamusta ja ehkä se tsemppaa päihteettömyyteen.. mutta kuinka kauan, tiedä sitä. Toivottavasti elämän normalisoituminen toisi tullessaan aseita taistella päihteitä vastaan. Kauheen terveellisesti alkanut syömään ja salilla taas käymään, itsensä rääkkäämistä se on aina rakastanut :) . Ans nähä kuin käy, mut nyt on ainakin hyvä olla.

Korvaushoidossa on nyt.
Hyvin näyttää menevän paitsi mun on niin pirun vaikea enää luottaa ja epäilen kaikkee mahollista. Ois kiva löytää täältä vaikka joku samassa tilanteessa oleva. Ollaan nyt perheenä taas mutta välillä asuttiin lasten vuoksi erillään.

[quote="suru_purerossa"]

Eipä oo jaksanu tänne paljon kirjotella ku ensin tuntu että hyvin menee että en tarvikkaan tätä paikkaa enää voimavaraksi mutta nyt on kaikki niin rytinällä romahtanu alas taas että en tiiä mistä niitä voimia saa jaksaa taas.

Mun puolisko on tällä hetkellä toista kertaa katkolla tälle kevättä..[/quote]

Kuinkas menee nyt loppukesästä?

Hei suru_puserossa

Olet tilanteessa jossa miehesi huumeriippuvuus menee kaiken muun edelle.
Voidaan hyvin puhua sairaudesta. Tällä hetkellä ei auta vaikka sinä tekisit mitä, toimisit miten
vain hän voi muuttaa oman elämänsä suuntaa.
Tulevissa hoitoneuvotteluissa olisikin tärkeää ottaa huomioon myös se, ettei katkosta ole hyötyä ilman
toimivaa jatkosuunnitelmaa. Viranomaisten tulee ymmärtää tämä.
Sinua ei myöskään pidä jättää ulkopuolelle ja voit esittää oman toivomuksesi lasten ja itsesi suhteen.
Kirjoitat että olette saaneet viranomaisapua. Jos olette saaneet sitä ihan tavallisen arjen pyöritykseen se on ihan hyvä.
Lapsille arki jossa asiat tapahtuvat turvallisesti on tärkeää.
Entä oletko saanut itsellesi keskusteluapua? Ihan sellaista joka on vain sinua varten.
Onko teillä muuta sosiaalista verkostoa, joka voisi tarjota vaikka lastenhoitoapua.
Kaikista tärkeintä on, että pidät itsestäsi huolta ja apu jota saat, on sellaista joka auttaa jaksamaan.
Olisi hyvä jos onnistuisit ajattelemaan vain itseäsi ja lapsiasi.
Tarjolla on myös vertaistukea perheenne kaltaiseen tilanteeseen.
Kun keskustelee ihmisten kanssa jotka ovat olleet tai ovat samassa tilanteessa saa itselle
toisenlaistakin näkökulmaa.
Huomaa myös sen kuinka tärkeää on ettei rankkaan tilanteeseen jää yksin.
On hyvä oppia rakentamaan rajoja itsensä suhteen ja myös rajoja miten antaa toisten kohdella itseään.
Kun itse alkaa voida paremmin sillä on suora vaikutus lasten hyvinvointiin.
Ole rohkea ja tutustu vaihtoehtoihin, alla oleva linkki on yksi niihin.
http://irtihuumeista.fi/
Miehesi saa apua siellä katkolla ja hänen tehtävänään on asettaa oman elämänsä asiat tärkeysjärjestykseen.
Siihen elämään kuulutte myös sinä ja lapset jos hän uskaltaa katsoa ns. totuutta silmiin.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Heippahei!

Eipä oo jaksanu tänne paljon kirjotella ku ensin tuntu että hyvin menee että en tarvikkaan tätä paikkaa enää voimavaraksi mutta nyt on kaikki niin rytinällä romahtanu alas taas että en tiiä mistä niitä voimia saa jaksaa taas.

Mun puolisko on tällä hetkellä toista kertaa katkolla tälle kevättä.

Ekalla kerralla se oli melko lyhyen aikaa ku taisi tulla takasi kotiin heti ku olo koheni. Sit näin jäljestä päin se taisi aivan samantien vaan lähteä vetämään.

Vasta nyt alan ymmärtää että kuinka pahasti riippuvainen ihminen se on mutta mun pään sisällä on vaan koko ajan joku taistelu että en pysty myöntämään itelleni että tämä on totta. Että tämä elämä on nyt tätä mitä tämä on. En vaan pysty. Ei tämä oo totta.

Se niin osasi salata tämän kaiken ja valehdella ja selitellä ja kaikkea mutta koko ajan näin että joku hätä sillä on kun oli mieleltään aina jossain ihan muualla eikä tässä meidän perhe elämässä.

Yhtenä päivänä vaan tajusin että mihin kaikki laskut katoaa kun postissa ei niitä enää ollut ja menin netpostiin. Monta vuokraa maksamatta. Sain sitten sen puhelimen käsiini ja se oli niin sen surkeeta tilannetta täynnä kuinka kaikilta ruikutettu rahaa tai pientä subu palaa jotain muuta vastaan. :( sähköpostiin pääsin myös ja tilitietoihin ja kaikki on nyt tälleen väkisin pitäny selvittää ku en mä saanu sitä koskaan puhumaan vaikka pitkään se on jo halunnut parantua.
Kaikki omat tavaransa on myös myyny. En ees sitä oo tajunnu ku kaikelle vaan on ollu joku selitys. Ei oo huvittanu enää pelata ja myyny koneet ja autosta ku hävis kaikki musiikkivehkeet kontista niin tottakai olin vaan tyytyväinen että vaunut sopi paremmin kyytiin.

Oon kyllä aivan rikki. Miten en vaan oo tajunnu että kaikki on oikeesti näin pahasti! Tahallaan oon vaan ajatellu että toinen vaan vetää subua ihan vittuillessaan ku on niin vittuuntunu tai jotain. En mä oo tajunnu että ei se ite siitä niin vaan päätäkkään. En kestä menettää häntä ja ajatusta että olisinkin vain minä ja lapset. Pelkään toivoa mitään tulevalta mutta tuntuu että pakko silti pitää edes pieni toivo mielessä kun ei tätä elämää jaksa muuten jatkaa.

Niin tyhjä mieli.
Ei tämä oo elämää.
Odotan vaan että saanko mä mun rakasta enää koskaan takaisin.
Lapset kaipaa isiä myös. Isi on taas reissussa. Äiti itkee ja hermoilee. Kaikki viranomaisten apu on saatu ja vielä enemmänkin mutta tuntuu että haluaisin vaan oikeesti olla yksin näin ja odottaa että joku päivä kaikki vaan olis hyvin. :(

Viime kerralla se lähti katkolta ilman mitään selkeetä jatkouunnitelmaa.
En tajunnu tämän tilanteen vakavuutta että sellasta ois osannu vaatia.
Nyt on hoitoneuvottelutulossa mihin meen mukaan. Mitä mun pitäis siellä osata sanoa ku oon ihan pihalla kaikesta ja vihainen että mut on koko ajan jätetty kaiken ulkopuolelle.

Ja kaikista pahin pelkohan tässä vainoaa että pelkään että joku päivä se vaan vielä kuolee. :'(

Vastatkaa joku pian.

moi, aattelin tännekki kirjotella kun meillä menossa vähän samanlainen tilanne..
Meillä yhteinen 2 vuotias poika, ollaan erottu jo sillon ku lapsi oli vauva, enimmäkseen miehen päihteidenkäytön takia... oli silloin korvaushoidossa ja ohikäyttöjen takia lensi pois hoiosta.. sen jälkeen meni aika lujaa ainakin yli vuosi, ennenkun pääsi taas korvaushoitoon tässä syksyllä. tän hetkinen tilanne se että lensi taas pois siitä hoidosta ja hitto että oon pettynyt, mulla oli täys luotto että todellakin pysyy siinä hoidossa kun niin kauan siihen oottikin ja tuntu tosiaan että on motivaatiotakin.

varmaan taas alkaa kohta se rahanlainaaminen yms muu paska, luojan kiitos ettei asuta yhdessä....

mulla taas itellä alkaa tulemaan ne katkeruuden tunteet, et miks taas ollaan tässä samassa tilanteessa, mut itseppähän on valintansa tehny, enkä niihin voi vaikuttaa vaikka kuin haluaisin :roll:

kiinnostas tietää miten muilla joilla kuvioissa myös lapsi/lapset, miten hoidatte tapaamiset?

Hei taas ja kiitos tsempeistä! :)
Mistäs sitä aloittaisi... Pojan äiti ei tiedä nykyisestä käytöstä eikä moni muukaan, ainoastaan muutama ystäväni. Häpeän paljon riippuvuuttani ja kai se on pakko apua hakea jos ei itse siitä paskasta pääse eroon. Toivoa vain että sitä apua myöskin sitten saa eikä pojan tapaamisia viedä. Poikani on minulle hyvin tärkeä, ainoa asia mikä saa minut jaksamaan päivästä toiseen. :)
Hyvä ettei miehesi piikitä, helpompi päästä aineesta eroon. Ja mitä vähemmän hän käyttää, sitä helpompi siitä on eroon päästä. Se ei vaikuta syötäny, mutta oikeasti se lääke tulee sulattaa kielen alla, tällöin se vaikuttaa ja vieroitusoireet pysyvät poissa. Kyllä se aine vie seksihalut pois, ei paljon kiinnosta semmoset hommat. Toisilla se voi nostaa haluja, mutta kyllä se yleensä ne vie. Se syö mielen, tekee vähän tunteettomaksi ja pitkään käyttäneenä se passivoi. Voi myö ärsyyntyä hyvin helposti ja "kilahdella", hermo saattaa olla tiukilla. Toivottavasti siellä teillä ei tuollaista ole. Kyllä opiaattiriippuvaista kiinnostaa muukin kuin se aine ja iloa saa kyllä muustakin, jos ei saa niin vika on muualla. Kun minä otan lääkettä niin elän ihan normaalia elämää, liikun ja touhuan. Jos en ole lääkettä ottanut niin päivä menee sängynpohjalla. Nuokkuuko se miehesi? Jos se vain sohvalla jumii? Tällöin hän ottaa liikaa, ei sitä paljoa tarvitse että vieroitusoireet pysyvät poissa. Täytyy opetella ajettelaamaan muutakin kuin opiaatteja, touhuta paljon että ei tule koko aine mieleen. Opiaattiriippuvuus on kyllä yks pahimpia, mutta ei niihin vieroitusoireisiin kuole. Siitä on hyvin vaikea päästä eroon, omaa tahtoa täytyy olla muuten hoidoissa käynti on turhaa jos ei oikeasti itse siitä eroon halua. Hienoa että olette hakeneet apua ja saaneet sitä, hyvä että pääsee hoitoon ja toivon että miehelläsi on lujaa tahtoa päästä aineesta eroon. Minulle se avun hakeminen on kaikkein vaikeinta, pelkään seurauksia. :(
Kyllä miehelläsi pitäisi olla ihan normaali rytmi silloin kun ainetta käyttää, vieroitusoireissa ei jaksa tehdä mitään, silloin ahdistaa ja tekee mieli vaan maata. Mutta tosiaan kun vieroitusoireisiin ottaa lääkettä niin että viekkarit pysyvät poissa niin jaksaa tehdä kaikkea mitä normaalistikkin. Jos sitä ottaa liikaa, halutakseen siitä olot niin silloin tulee vaan maattua ja jumiteltua sohvalla. Minä olen sitä niin pitkään kättänyt että en saa siitä oloja. En päivässä sitä hyvin isoa määrää nauti.
En ole varma vastasinko nyt kaikkii kysymyksiin kun teksi ei tässä näy. :D
Kovasti tsemppiä teille! Jutelkaa miehesi kanssa, tehkää yhdessä asioita ja tukekaa toisianne.

Niin ja tosi paljon tsemppiä koomassa87 sinunkin tilanteeseen!
Ei varmasti ole helppoa elää ison valheen kanssa. Onhan tuossa kyse sinun elämästä ja lapsestasi. Ei niin pikku asioita.

[quote="koomassa87"]Minua aine ei huumaa vaan kun otan subua niin olosta tulee normaali ja jaksaa tehdä asiat mitkä pitää, paha olo häviää. Haluaisin aineesta eroon ja hakea apua mutten uskalla koska minulla on poika joka käy luonani säännöllisesti. En haluaisi menettää tapaamisiani[/quote]

Kuulostaa että sama ongelma on miehelläni. Aina ennen kun olen jaksanut uskoa häneen ja on ollut hyvä päivä niin selviää että on juuri sellaisina päivinä ottanut subua.

On surullista että elämänilo on kiinni kemikaalista. Muuten se kaikki ilo on poissa. :(

Olen niin iloinen ihminen itse silloin kun kaikki asiat on hyvin mutta nyt en itsekkään pysty olemaan kun on niin surullista nähdä toinen tuossa tilanteessa.

Luojan kiitos ei ole piikkeihin sortunut vaan nenään ottanut sitä. Mikä kyllä sekin jo kuvottaa ajatuksena. Että on niin alas pitänyt vaipua ihmisellä. Ei se taida syötynä vaikuttaa? Onkohan se ollut tuota sitten alusta alkaen.

Nyt sitten kaipaisin apua, miten saan pidettyä nämä kotiolot niin kivana että selvitään hyvin sinne ens viikon käynnille saakka.

Nauttiiko tuommoinen opiaattiriippuvainen tässä elämässä enää mistään muusta kuin siitä aineesta. Suklaata se ainakin syö joka päivä niin olen miettinyt että tuleeko siitä sille edelleen hyvä mieli. Tai seksistä. Tuntuuko sekään enää miltään. Aika hiljaista on kyllä ollut.
Tai läheisyydestä ylipäätään kun kaikki se loppui jossain välin. Sohvan kaukaisin paikka oli vakio ja kainaloon ei koskaan enää juuri päässyt nukkumaan. Kai se kaikki mielihyvä sille vaan tuli siitä paskasta. Oon kyllä niin vihainen. Ja petetty. Petetty valheilla ja sillä että joku paska kemikaali on vieny multa miehen! Luojan kiitos ei oo kyse kestään toisesta naisesta vaikka paha tämä näinkin on.

Pitäiskö yrittää pitää miehelläkin joku rytmi vai antaa vaan nukkua niin paljon kun väsyttää. Entä syömiset. Eihän se oo syöny aikoihin juuri muuta kun tuota suklaata ja jotain pitsaa. Pitäiskö mun nyt kokata jotain yliterveellistä ja tuputtaa kourallinen vitamiineja?

Entä oisko hyvä puhua jostain tietyistä asioista. Enimmäkseen tässä on nyt jauhettu siitä kaytöstä ja että avunhakemisesta ja itketty kuinka paljon rakastetaan.

Oletko sinä koomassa87 missä tekemisissä lapsen toisen vanhemman kanssa. Tietääkö hän tilanteestasi, ilm. ei. Sinähän vain voit hakea itsellesi apua jos niin haluat. Ei oikein muuta keinoa varmaankaan ole jos et vaan päätä lopettaa ja pysyä siinä. Kyllä meillä ainaki nuo valheet vie niin ison osan tästä elämästä että mikä kamala taakka tässä onkaan vähän edes helpottanut. Lastensuojelusta me on ainakin saatu aina apua koska on haluttu olla perhe ja haluttu ottaa apua vastaan. Nytkin kun ne sitten soittivat niin köskivät sanomaan miehelle terveiset että tosi hienoa kun soitti sinne ja ottaa apua vastaan. :)

En juurikaan oo lueskellu netistä löytyviä lasu tarinoita. Mulle riittää tää oma ja esim. En mäkään tullu tänne kirjottelemaa sitä viime kertasta episodia kun kaikki menikin hyvin ja oletan että ne tapaukset mitkä ei mee ja on jotain valitettavaa niin ne täällä netissä niitä tarinoitaan kirjottelee.
Ne kellä menee hyvin elää omaa elämäänsä.

Täällähän minökin nyt yritän vertaistukea hankkia kun on niin pirun raskas ajatus että rakkaani on opiaattiriippuvainen ja mitä siitä lukee kun hakee tietoa, että se on riippuvuus vaikeimmasta päästä päästä irti.

Voi vee. :(

Heippa taas!

Jos tästä meidän perheen elämästä, tai no lapsethan nyt yrittää tästä mahollisimman paljon säästää, mut mun ja miehen kuvioista tekis vuoristoradan niin kukaan ei pysyis siinä kyydissä! Välillä on ollut tasainen pätkä että ehtii jo luulla että pahin meni jo mutta sitten tulee taas kahta kauheempi syöksy!

Mutta oon päättäny että niin kauan ku vaan jaksan niin pysyn mukana. Niin paljon rakastan. Tämmösen kriisin keskellä sen vasta huomaa. Kyllä välillä on tuntunu että sydän muljahtaa kohta pihalle ja pari kertaa meinannu saaha paniikin ettei oo voinu hengittää. Ei kai sitä turhasta noin voimakkaasti tunne jos toisesta ois tullu ihan yhdentekevä.

Joulureissussa meillä kävi semmonen tilanne että mies oli ottanu multa rahaa, ei paljon kuitenkaan, mutta myös mun pankkitunnukset hävisi. No tottakai luulin että tili on nyt tyhjennetty ja siitä tuli niin perkeleen riita. Sit se vihottelu jatku seur päivään ja sotkin muitaki asiasta tietäviä henkilöitä jo siihen auttamaan ku iski niin hätä että jos en nyt jotain tee niin kohta se on menoa ja en tiiä mitä ois käyny ku sielläki paikassa ne kaverit on mitä on toinen toistaan pahempia.

Luin täältä aiemmin yhestä ketjusta että joku oli vieny sen mieheltä kengät. En ois ite koskaan keksiny sellasta. Se oli just hyvä idea siihen tilanteeseen. Vein kengät ja muut tavarat siltä autoon lukkojen taakse. Edellisenä iltana suljin sen puhelimen ku mun nimissä myös sen liittymä, leikkasin kortit, otin rahat mitä oli vähän. Tein vaan kaiken mitä olis varmaan jo edellis kerralla vuosia sitten pitäny enkä uskaltanu ja nyt tein sen!

Sithän se lähti sinne mitä ajattelin että se on turvassa.

Nyt ollaan kotona ja eilen se kävi päihdepäivystyksessä, ennen sitä soitti sinne ja ennen siitä siitä piti muutama päivä puhua kun pelkäsi että mitä sille sanotaan kun on lapset.

Jotain katkosta ne taas oli puhuneet että lastensuojelu sinne saattaa passittaa. No ite olin vielä eilen ihan ok fiiliksillä että niinkö muka ku oletin että hän oli ollut jo yli 3vk ilman subua.

Aamulla sit herättiin ku tuli lastenvalvojat tarkastukselle ja siinä ku höpöteltiin miehen aamuänkyröissä niin selvis että eipä niin ole että viikko tai reilu menny ilman vasta ja katkolle meno on maailmanloppu. Taisin sanoa itekki että ei tässä enää muuta vaihtoehtoa oo. Sit niillä piti lähtee ja sovittiin että ne soittaa myöhemmin uudelleen niin jaksoin sit sitä puhelua oottaen ilman isompia riitelyitä sen tilanteen yli ja pyysin toiselta tukihenkilöltä apua ku oisin tunnekuohuissa vetäny sen tilanteen ihan överiksi ja lapsetki oli siinä. Oltiin kumpiki eri huoneissa rauhottumassa ja sit se pyysi lopulta saada soittaa sinne päihdepäivystykseen ja kysyä miten ne katkohommat menee tai pääsiskö se johonki muualle päihdehoitokotiin.

Ens viikolla on sen seuraava käynti siellä niin nyt ootellaan sitä.

Hei!

Satuin eksymään palstalle ja kiinnostuin keskustelusta.

Olen itse ollut opiaatti koukussa 3 vuotta. Käyttänyt sitä lähes päivittäin ja jos "lääkettä" eli subua ei ole ollut niin olo on ollut karmea. Aineesta eroon pääseminen on hyvin vaikeaa. Mitä pidempään ainetta on käyttänyt sitä vaikeampi siitä on päästä eroon. Itsellä subun käyttö lähti tramaleista, niistä tulee vielä karmeammat reflat eli laskut. En ole kertonut asiasta monelle eikä käytöstäni tiedä kuin muutama kaveri. Haluaisin kertoa asiasta läheisilleni mutten uskalla. Minua aine ei huumaa vaan kun otan subua niin olosta tulee normaali ja jaksaa tehdä asiat mitkä pitää, paha olo häviää. Haluaisin aineesta eroon ja hakea apua mutten uskalla koska minulla on poika joka käy luonani säännöllisesti. En haluaisi menettää tapaamisiani poikaani koska hän on minulle hyvin rakas ja jos häntä ei olisi olemassa niin en täällä olisi viestiä nyt kirjoittamassa. Hän on elämäni ilo <3
Niin ja olen siis mies.
Tarvitaan kovaa ja lujaa tahtoa että opiaatti koukusta pääsee eroon ja retkahduksia ei satu.

Miten miehesi on käyttänyt opiaatteja? Kerrot että olet antanut hänelle oxycontista murusia jne, niin miten hän sen nauttii?

Jään seuraamaan keskustelua.
Kovasti tsemppiä sinulle ja perheellesi! Hyvää uuttavuotta ja toivotaan että asiat järjestyisivät. Toivon että miehesi arvostaa sinua ja perhettäsi niin paljon että haluaa tosissaan opiaateista eroon.
Kaikkea hyvää. :)