Nykyään en juo ainakaan siksi, etten kestäisi pahaa oloani selvinpäin. Joskus aikoinaan saattoi olla toisin, joskin olen miettinyt käytinkö silloinkin paskoja fiiliksiäni vain hyvänä tekosyynä ryyppäämiselle.
Olin koko tammikuun varsin syvissä vesissä. Pirunmoista ahdistusta ja paljon "normaalia" pahempaa stressaamista tyystin turhista pikkuasioista riitti vaikka muille jakaa. Traumafläsärit vaivasivat potenssissa X, kuten myös aivan pilkkopimeät pakkoajatukset. Ikävöin niin edesmennyttä veljeäni, kuin kissaanikin oikein kunnolla. Syömishäiriöoireiluni meni ihan överiksi. Olin itkuinen ja ärtynyt, kärsin univaikeuksista, kuvittelin, että kaikki vihaavat mua jne., jne. Ajattelin jo, että kohtaa iskee psykoottinen masennus. Tuossa tilassa ajatuskin dokaamisesta oli totaalisen EVVK. Itkuviinan ryystäminen, hyi vittusaatana

! Tuli siinä sitten vietettyä Tipaton Tammikuu ihan ennalta suunnittelematta.
Helmikuussa oloni alkoi parantua huimasti ja helmikuun lopussa olin oikein hyvillä fiiliksillä ja päätin kiskaista sitten ihan reippaat 3 vuorokauden pleksit. Vaikeaa selittää, mutta nimenomaan siinä hyvässä olossa olin jotenkin täynnä ihme kaaosenergiaa ja se piti nollata viinalla. No, ihan hauskaa oli, eikä oloni ainakaan toistaiseksi palannut sinne pohjamutiin tuon nollauksen vuoksi. Oli muuten harvinaisen pitkä ryypynväli meikäläiselle tuo lähemmäs 2 kk, mutta se lienee pelkästään hyvä asia.