Olet täällä

Toivoton tapaus?

Lataamossa keskustellaan mielenterveyden pulmista ja päihteiden yhteydestä mielenterveyteen. Tervetuloa lataamaan akkusi vertaisten tuella! Kirjoittaminen vaatii rekisteröitymisen.

Valvoja: Päihdelinkin toimitus

Toivoton tapaus?

ViestiKirjoittaja Marsipan » 16.1.2014 01:32:15

Miten tämän nyt alottaisi, no olen 23-vuotias, koko nuoruuden olin masentunut ja koulussa oleminen oli hirveää, selvisin kuitenkin peruskoulusta ihan hyvällä todistuksella. Menin ammattikouluun ja ensimmäinen vuosi meni hyvin, sitten alkoi alamäki, olin poissa paljon ja juoksin lääkärillä, olin sairaslomalla. Menin taas kouluun ja opettaja tuli juttelemaan kanssani, itkin ja lähdin koulusta pois, ja kolmantena vuonna menin takaisin kouluun, tuntui että hei, kaikki on taas hyvin. sitä tunnetta jatkui se syksy ja keväällä taas alkoi tulla poissaoloja. No pääsin ammattikoulusta lopulta ihan ok todistuksella.

Koulussa ollessani join paljon ahdistukseen tai siihen epätoivoon että minusta tulisi mitään, lopulta sieltä päästessäni vedin sellaisen puolentoista vuoden ryyppyputken. Lopetin lopulta, kun tajusin että kuolisin, ja olin kuin joku zombi, joka ei älynnyt enää mistään mitään. En muista tuosta ajasta juuri mitään, ja siitä lopettamisesta vielä vähemmän. Nykyisin en juuri juo, tai huomaan kyllä jos juon, niin on vaikea pitää se sellaisena yhden illan juomisena..

Terveyskeskuksessa oltiin toivottomia ja laitettiin lopulta lähete mielenterveyskeskukseen, josta ei myöskään ollut mitään hyötyä. No lopetin siellä käynnin, kun en tuntenut että olisi mitään järkeä puhua ihmiselle, joka ei ymmärrä minua.
Töissä en voi käydä, koska joudun heti sairaslomalle, ja nykyisin elämä tuntuu siltä, että maanantaina saatan olla innokas siivoamaan, näkemään ystäviä, lenkkeilemään, ja koko elämä tuntuu mukavalta, kun taas tiistaina olen valmiina laittamaan narun kaulaan. Miten sanoisin, että olen normaalisti ihan pirteä, huumorintajuinen ja energinen. Välillä jopa aika adhd.

Tuntuu jotenkin turhauttavalta, ja petyn yhä useammin itseeni siinä, että taas koko maailma romahti, ilman mitään syytä. Tavallaan pelkään itseäni, pelkään sitä, että mihin lopulta menen sen ahdistuksen myötä. En todellakaan halua elää näin, haluaisin olla onnellinen, haluaisin taas opiskella. Aina välillä olen yrittänyt käydä työharjoittelussa, mutta viimeisin harjoittelu päättyi tuossa kuukausi sitten, kun olin liikaa poissa ja myöhästelin. Tosiaan unirytmini on ollut jo pitkään sellainen, että 3-6 aikaan aamulla nukahdan ja herään joskus iltapäivällä. Olen yrittänyt korjata unirytmiä, että näkisi päivänvaloa vähän pidempään, mutta en kai sovi aamuvirkuksi. Välillä haluaisin hakata päätä seinään, et nyt saakeli lopeta se pillittäminen, kaikkihan on oikeasti ihan hyvin! On mulla ystäviä, ja olen ihan tykätty ihminen, mutta pää ei aina ole samaa mieltä.

Onko kenelläkään samanlaisia tuntemuksia? tai olisiko jollain jotain neuvoa mitä kannattaa tehdä, kun ahdistus käy sietämättömäksi? Itse jään aina vellomaan siihen ahdistukseen ja pää vaan jauhaa "ei susta ole mihinkään, ei sun elämässä ole mitään" jne.. Vaikka normaalisti en todellakaan ole sitä mieltä, normaalisti olen jopa aika positiivinen ihminen, eli en tosiaan koe olevani masentunut, sitä mulle on sanottu, että ehkä olet masentunut ja tungettu jotain masennuslääkkeitä. Toinen diagnoosi oli paniikkihäiriö, johon sain lääkityksen, mutta siitä ei ollut mitään apua, enkä koe olevani myöskään paniikkihäiriöinen, koska en ole aikoihin saanut mitään paniikkikohtauksia. Toivottavasti ei kuulosta kauhean sekavalta, yritin saada tiivistettyä tämän vuosien tarinan hyvin lyhyeksi..
Viimeksi muokannut Marsipan päivämäärä 4.2.2014 11:25:33, muokattu yhteensä 1 kerran
Marsipan
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 1
Liittynyt: 16.1.2014 01:10:12

Re: Toivoton tapaus?

ViestiKirjoittaja Sekopäärynä » 17.1.2014 10:09:15

Melko tutun kuuloista asiaa. Negatiivinen sisäinen puhe ja esimerkiksi menneisyydestä muiden sanomisista kumpuava itsensä mitätöinti ollut itelläni ongelmana. Aikanaan ahdistuneisuus oli itellä päivittäistä koulukiusattuna olemisen johdosta ja neuroottisista kotioloista johtuen, nykyään sit sidonnaista stressiin ja sosiaalisiin tilanteisiin. Omalla kohdalla oppinu sisäistämään et mulla on oikeus olla onnellinen ja voida hyvin, joten tylysti torjun ja vältän mulle haitallisia asioita. Lisäks huomannu et liika itsetietoisuus ja juuri toi olotilan pyörittely pahentaa ahdistusta. Itellä on oman estoisuuden takia todella iso kynnys ruveta tekemään jotain konkreettista omien kotona nykertelyjen lisäks, mutta varmaan jollain mielekkäällä tekemisellä saattais saada ajatukset muualle ja olotilan vaihtumaan.

Diagnoosit voivat olla vähän niin ja näin, joskus auttavat hahmottamaan paremmin omia ongelmia ja sen myötä pääsemään kohti ratkaisuja, mutta niiden liittäminen osaksi omaa identiteettiä saattaa myös lamauttaa ja lokeroida ihmistä melkoisesti. Mullakin on tällä hetkellä diagnoosina vaikea masennus, enkä ny tiedä onko siinä muuta pointtia kuin että sen perusteella myönnetään sit sairauslomaa. Lukio mulla meni sillee et jaksoin vielä olla tunneilla läsnä, ammattikorkeakoulussa läsnä olot oli varmaan 1/3 luokkaa, vaikka keinottelemalla ja kikkailemalla koulun kävinki loppuun. Työsuhteet on kestäny ihan maksimissaan puol vuotta, yleensä puhutaan muutamasta tai parista kuukaudesta, siihen mennessä oon ollu jo niin hajalla ja sekasin et elämänhallinta on levinny käsiin.

Kymmenen vuotta sit tuli diagnoosi ahdistuneisuushäiriöstä ja muutama vuos sitten epävakaasta persoonallisuudesta. Päihteitä, etenkin alkoholia on aikanaan mennyt ja nyt vaihteeks oon pysyny raittiina. Noihin liittyen voinen sanoa et jos elämänhallinta reistailee niin päihteistä kannattaa pysyä erossa, helpottavat ehkä hetkellisesti olotilaa mut pidemmällä aikavälillä lähinnä vain pahentavat asioita. Mä koitan tällä hetkellä päästä psykoterapiaan, koska oon kyllästyny pillereiden tuputtamiseen (joita ei enää juuri edes tarjota, kiltisti oon melkein toistakymmentä eri lääkeainetta läpi kokeillu ja nakannu ne aina lopulta pois käytöstä) ja siihen kuinka sössötetään millon mitäkin elämänviisauksia kuinka elämä sillä ja tällä tavalla muuttuu paremmaks. Varmaan paistaa tästä tekstistä läpi oma katkeruus siihen, kuinka asioiden oletetaan korjautuvan tuosta noin vaan. Luulis että ite oisin tässä 10 vuoden avohoitorumbassa sit keksiny ite ratkaisut ongelmiini, mutta ilmeisesti en eikä taida hoitokaan olla ollut kohdillaan.

Tuollaista nyt tuli itselläni mieleen, avauduin hieman enempi omista asioistanikin. Liekö sitten johtuu tuosta laittamastasi otsikosta, kun alkanut melko voimakkaasti tässä tuntumaan että on itsekin ns. toivoton tapaus. :?
Avatar
Sekopäärynä
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 5
Liittynyt: 16.1.2014 17:59:43


Paluu Lataamo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa