[Chas]

.

[Nnaana]

Luc,
Luulen voivani jotenkin samaistua tuohon oloon. Mulla siis saattaa myös iskeä kotona joku ihmeen kriisi, että ahdistaa ja pelottaa. Mä itse tunnen sillä hetkellä ehkäpä, että elämä on ohi ja samalla pelkään silloin noina hetkinä kauheasti kuolemaa. En tiedä, mitä sä sitten ajattelet noina hetkinä, että onko mitään tonne suuntaankaan.

[Bim Koskenkorva]

Mulla on noita samoja, tai samantyylisiä. Oon sekava ja itkuinen ja saatan touhuta jotain turhaa (tiskaa, mutta en yhtäkkiä osaakaan jne). Rauhoittavat vie sen touhun tarpeen mut ei ahdistusta. Se menee vasta peiton alla lepäämällä. Voi mennä päiväkin siihen. Onneksi aika harvoin tulee, yleensä jos koen mokanneeni jotain

[Chas]

.

[Bim Koskenkorva]

Voimia sulle myös!

Voih, tuntuu kyllä tutulta tuo ajattelu että "pettää" muut ihmiset jos ei kykene venymään johonkin suoritukseen. Opinnoissa on vähän sellainen tilanne nyt. Oon saanut paljon tukea ja ohjausta yhdeltä luennoitsijalta, ja tuntuu ihan hirveältä kun lukemattomien artikkelien ja kirjavinkkien pino kasvaa koska oon iltaisin kotona aivan ameeba. Kyllä mä myös saan asioita tehtyä tällä hetkellä, mutta en niin paljon kuin haluaisin ja tuntuis "tarpeelliselta" - toisaalta, eihän musta ikinä tunnu

Vitut, koska tosiasiahan on että jokainen ihmiselämä on arvokas ihan semmoisenaan, vaikka ei tekisi mitään "merkittävää" koko elämänsä aikana tai edes pystyisi työelämään. Mut en pysty hellittämään itseni kohdalla yhtään. Hyvä uutinen on, että alan luottaa terapeuttiini pikkuhiljaa, vielä kesällä olin epävarma kun niin moni "ammattilainen" on traumatisoinut ja tulehduttanut mun tilannetta lisää. Jos vähän paremmin jaksaisi näiden tunnemysrkyjen ja ahdistusten kans.

Toi kehon ja mielen suhde... Joo, itsehän rakastan kahvia mutta jos ahdistaa niin kahvinjuonti on vihoviimeinen virhe. Röökistä oon onneks päässyt eroon jo aikaa sitten, ihan perseestä koko rööki, vaikka joskus tuntuikin ainoalta hengähdystauolta mitä elämästä löytyy Ruoka on toinen juttu. Jos syön ahdistuneena sokeria, niin sokerit sahaa ja on huono olo. Toisaalta jos muuta ei mene alas niin sitten on parempi syödä roskaa kuin paastota.

[Nnaana]

Kylläpäs tää elämä tuntuu tasaisin väliajoin heittelevän jotain paskaa niskaan. Mulla on vähän sellainen kutina, että yhdellä läheisellä vois olla sydämessä häikkää. Oireidensa perusteella ja koska lääkityksensä voi sitä aiheuttaa. En tietenkään nyt vielä ole mennyt huutelemaan joka paikkaan epäilyksistäni, koska en mä nyt halua häneenkään lietsoa pelkoa, jos se nyt olisikin jotain aivan muuta vikaa.

Mä vaan olen ihan varma, ettei hänen oireensa ainakaan mitään täysin vaarattomia ja olankohautuksella kuitattavissa olevia ole. Vittu etten kyllä tiedä, miten kestän, jos on jotain vakavaa. Siis mä näännyn oikeasti tän taakan alle. Koitan toki ajatella positiivisesti, mut ei kouristava, rintakipuinen ja hengenahdistuksesta kärsivä, nuori ihminen ole tasan terve.

Tiedättekö, kaikkein hirveintä on olla tukena, jos arvaa terveydentilasta enemmän kuin toinen vielä edes tietää ja koittaa vakuutella, että kaikki järjestyy. Mä en ole lääkäri, en toki voi tehdä diagnoosia, mut mitä olen nyt itse lukenut ja jutellut vähän pätevämpien ihmisten kanssa, niin voisin aavistella oikein. Tuntuu vaan tosi väärältä, mutta toisaalta, en mäkään haluais kuulla diagnooseja keltään muulta kuin lääkäriltä.

Tietysti sitä toivois, että syyt olisivat jotain pieniä ja sellaisia, joita ei osais ees arvata aiheuttajaksi. Mä olen lukenut veriarvoistakin koko päivän. Alhainen natrium vois aiheuttaa muut oireet, mut se kouristelu...

[Chas]

.

[Nnaana]

On noi sydänjutut kyllä pirullisia. Etenkin, kun nuorella mun mielestä ei tarpeeksi usein tutkita kunnolla. Mun yksi kaverikin sai ravata ihan kardiologilla asti, eikä sieltäkään saanut apua tai tutkimuksia, kun lääkäri oli sanonut, että niin harvoin sen ikäisellä on sydänongelmia, etenkin kun ekg:ssa ei näkynyt poikkeavaa. Eipä siinä, tämä ystäväni sitten pyörtyi kesken työpäivän ja sai vasta sitten ympärivuorokautisen sydänseurantalaitteen. Siitä olikin paljastunut jotain, en nyt muista termejä, kun ei sydän ole mulle niin tuttu. Ei se ollut hänen kohdallaan mitään vakavaa, mutta kuitenkin, ainakin haarakatkoksia oli tullut ilmi sit tossa pitemmässä seurannassa.

Mun tämä läheiseni on nyt sairaalassa, sinänsä mieli on keventynyt, että on hoidossa ja ilmeisesti tutkitaan kunnolla. Se mua pelotti, että hän oli kotona vaivoinensa aiemmin.

[Chas]

.

[Bim Koskenkorva]

@ Luc, kiitos, virkisti Oon niin itsekriittinen...
@ Nnaana, toivottavasti löytyy syy tohon läheisen oireiluun; yritä olla murehtimatta, se vain pahentaa tilannetta, vaikka totta kai on vaikeaa. <3

[Nnaana]

Kiitos teille tuesta. <3 Voi olla muuten, että meilläkin ongelma on geneettinen. Mutta sen enempää en tahdo eritellä, koska se sydänvika on tosiaan harvinainen. Pelottavaa muuten, ollaankohan Luccin kanssa sukua. Tai ei siinä mitään pelottavaa olisi, ennemmin tuntisin maailman olevan ihmeellisen pieni. Tuskin kuitenkaan näin on, koska noita geenimutaatioita on parikin erilaista. Varmaa ei ole vielä, onko läheiselläni edes geeneistä johtuva, vai meneekö se psyykenlääkitykset lopettelemalla ohi.

Mä tässä mietin tänään, että kiusaaminen koulussa on varmaan vaikuttanut enemmän kuin edes on osannut koskaan ajatella. Mä luulin pitkään olevani ihan fine asian kanssa, koulussa kuulin rasistisia nimityksiä ja olin aina ruma, luuseri, hylkiö. Sitten jossain vaiheessa mulla oli yksi hyvä ystävä ja meitä alettiin pyöritellä niin, että muut hyväksyivät vain jomman kumman joukkoonsa.

No, tämä lapsuudenaikainen ystäväni tuli tänään juttelemaan niitä näitä ja kertoi hälläkin diagnosoidun hiljan epävakaan persoonallisuushäiriön. Me siinä sitten juteltiin kouluajoista ja tuli puheeksi, että onko kenties jotain osaa sillä, millainen luokkahenki meillä vallitsi. Mä en tahdo syyttää yhtä tahoa, mutta ystäväni kokee todella isoksi tekijäksi tuon. Nyt kun järkeilen, niin onhan siinä paljonkin järkeä. On joutunut jo pienenä pelkäämään kaverisuhteita, joissa voidaan hylätä koska tahansa. Sehän se on, se hylkäämisen pelko yksi ydinoire. Jos on saanut koko helvatan 9v pelätä, niin ei ihme, jos se on jäänyt päähän pinttyneeksi peloksi.

Sekä identiteettiongelmat, en mä nykyään tiedä kuka olen tai mikä olen. Joku ihme tyhjiö. Mutta nyt kun juttelin aiheesta, sekin tuntuu täysin järkeenkäypältä, että en tänä päivänä tiedä, kuka olen. Mä ainakin koen koittaneeni kauheasti olla sellainen, että kelpaan. Milloin kellekin. Joskus olin hyvä blondina. Joskus punahiuksisena. Joskus harrastuspiireissä, nörttinä, pahiksena... Luulin myös joskus, että olen ujo, mutten mä ehkä olekaan. En mä pikkulapsena ollut, vaan pidin sosialisoinnista ja tykkäsin tavata muita lapsia. En tosiaan esimerkiksi ollut serkku- ja sisarkatraan ujoin. Mutta jossain vaiheessa peruskoulua kiusaamisen takia varmaan muutuin sellaiseksi, etten enää uskaltanut lähestyä ihmisiä ja pelkäsin kauheasti, että sanon jotain väärää. Sitten sitä oltiin hiljaa. Opinkin pelkäämään ja se on mulle nykyään joku automaatio. Siis pelätä ihmisiä. Jossain vaiheessa kuitenkin muistan koittaneeni sopeutua pellen ja sosiaalisen hauskuuttajankin rooliin.

Mietityttää nyt vaan, että miten julmia ihmiset on, jos ovat toisenkin ihmisen luokaltaan saaneet kärsimään noin kauaskantoiset seuraukset. Toivon vaan niille kiusaajille elämäänsä empatiakykyä ja ymmärrystä muita kohtaan, jolleivät muuta saavuta. En mä tiedä, ovatko ne unohtaneet vai miettivätkö ne koskaan sanomisiaan ja tekemisiään?

[Winston-84]

^ Ainakin mulla traumaattiset kokemukset ovat lopulta vaikuttaneet paljon voimakkaammin, kuin ensin ajattelin. Mm. rankka koulukiusaaminen, väkivaltainen parisuhde joskus nuorena ja epämääräisissä porukoissa tapahtuneet kaikenlaiset väärinkäytökset olivat silloin toki perseestä, mutta siinähän tuo menee. Useiden vuosien kuluttua on sitten alkanut nousta ihan kaameita takaumia, jotka ovat olleet hajottaa pään joskus suorastaan totaalisesti . Lienee ihan normaali suojamekanismi, että tilanteen ollessa päällä/kovin tuore, ei ryhdy pohtimaan, kuinka hirveää tämä tässä on, vaan pyrkii selviytymään, kuten parhaiten taitaa ja sitten, kun on paremmin turvassa, pää voikin alkaa käsitellä niitä juttuja syvemmin.

Sinänsä en usko, että mitkään traumat yksinään aiheuttavat mielenterveyden häiriöitä, poislukien selkeä PTSD ja sen liitännäiset, eli kyllä niihin MT-ongelmiin on taipumus ihan omasta takaa, mutta ympäristö toki vaikuttaa helvetisti siihen, miten pahoin oireilee ongelmiaan. Tämä ei ole mikään puolustus koulukiusaamiselle tahi muullekaan kaltoinkohtelulle. Sellaista ei saa tehdä kenellekään ja piste . Tahtoo vain sanoa, ihan omasta puolestani tosin taas, että mä olisin kyllä umpihullu, vaikka elämäni olisi ollut kuinka helppoa tahansa. Toki olisin selvinnyt taatusti vähemmällä ahdistuksella, masennuksella ja kaikenlaisella sekoilulla ja sekoamisilla, mikäli noita traumaattisia kokemuksia ei olisi .

[Chas]

.

[Nnaana]

Niinhän se taitaa olla, että eipä sitä kelaa varmaan kurjuuden hetkellä koko ajan, että voi ei, kun tuntuu pahalta, vaan ennemmin alistuu siihen kohtaloonsa, jos se paskan saaminen niskaan on jokapäiväistä. Joku yksittäinen paska tilanne voisikin ennemmin mun mielestä saada aikaan akuutimman vihan/surun tunteen. Siis kyllä kai musta tuntui aluksi pahalta mennä välituntisin vessaan piiloon, kun en halunnut kenenkään näkevän, että olen niin paska tyyppi, ettei mun kanssa kukaan halua hengata. Jossain vaiheessa vaan siitä piiloutumisesta tuli sellanen automaatio, että tää nyt vaan on tätä. Eikä sitä oikeastaan ajatellut enää sen kummemmin, miten perseestä se oli.

Jotenkin vaan toi eilinen keskustelu pisti miettimään ja sitäkin kelasin, että voisko ITSE olla tajuamattaan myös syyllistynyt tämän ystäväni kiusaamiseen silloin, kun on mun vuoroni olla porukassa. Sinänsä pitäis olla kelaamatta asiaa liiaksi, me ollaan oltu aikuisiällä ihan hyvissä väleissä, enkä koe hänen kiusaanneen mua aktiivisesti, enkä itseni häntä. Toki teininä sitten yläasteella oli meidän keskisiä riitoja, varmaan jotain valtataistelua, kun aina se tosiaan oli jompikumpi, joka sai paskaa niskaan.

Meillä ainakin se ns. pääjehu oli tosi menestyvä, ei mikään ongelmalapsi. Tosin harva oli, mä en käynyt normaalia luokkaa, vaan kansainvälisen luokan ja sinne oli kyllä tosi laajat pääsykokeet ihan ekalla luokalla jo. Että ne oli tällaisia ns. parempien perheiden lellittyjä kakaroita ja toki lahjakkaitakin koulussa, koska eivät ne ois päässeet muuten tuollaiselle luokalle. Mä en tiedä, mutta luulisin, että tällaisia lapsia lellitään kotona liiaksi. Kehittelevät sitten jonkun egon itselleen. Kai lisäksi opettajien oli vaikea puuttua, kun viattomaksi tekeytyvä, lahjakas koulutyttö on se kaikkein pahin kiusaaja koko remmissä.

Toisaalta ei sinne niiden "parempienkaan perheiden" suljettujen ovien taakse näe. Ehkä ovat jääneet vailla huomiota, kun vanhemmat ovat paljon töissä ja koittavat sit kompensoida sitä lellimällä lapsiaan ja antamalla niille kaiken, mitä ne toivovat. Tms. Ehkä. Tällainen käväisi mielessä vaan.

Nää kaks pahimmista opiskelevat itseasiassa juuri lääkäreiksi tällä hetkellä.

Mitä tulee mt-ongelmien syntyyn, niin omallakin kohdallani uskon, että olen ollut hullu kyllä lapsesta asti. Että olisin hullu, vaikka olisin käynyt minkä tahansa koulun ja oli mulla miten paljon tahansa kavereita. Uskon vahvasti, että ihmisaivojen biologian, geenien ja ympäristön, sekä negatiivisten elämäntapahtumien summaa se sairastuminen on. Tosin, miksei positiivistenkin, onhan sitä ihmisillä synnytyksen jälkeistä masennusta.

Osa jutuista ton koulun lisäksi on vielä edelleen sellaisia, että tunneyhteys puuttuu niiihin ja voi vaan arvailla, että mitä paskaa alitajunta vielä voi puskea pintaan. Eli joo, kyllä sä Lucci olet oikeassa siinä, että psykoterapia olisi hyödyllistä ihan sen takia, koska mulla kuitenkin on tota traumataustaa eri osa-aluilelta elämässä ja edes niistä keskusteleminen terapeuttisessa mielessä voisi auttaa, vaikkei työkykyä palauttaisi. En tiedä, olen kyllä ajatellut tuotakin sponssimahdollisuutta, mutta pitäis sit olla 100% reheellinen. Mun sukulaiset ei kaikki lähes tiedä mun ongelmista kuin jäävuoren huipun, eikä edes ydinperhe tiedä enempää. Olen kai hävennyt liikaa.

Niin ja sen identiteetin kehityksen tueksi se psykoterapia tosiaan olisi hyödyllinen. Vaikka toki joo, olet oikeassa, että ei kenenkään luonteenpiirteet ole täysin kiveenhakattuja, vaan kyllä ne joustavatKIN. Kunhan ensin löytäisi pohjan sille, mihin rakentaa.

Noniin ja ot, mua luullaan usein romaniksi, he itsekin, kun tulevat ihastelemaan mun hiuksia. No, äidin puolella kai on muutama, mutta mun ulkonäkö tulee kyllä varmaan isän puolelta ennemmin. Romanit on niin kaukaista sukua.

[Chas]

.