[SylviaPlaa]

hei spoonman,
plinkkailen tuolla Me Vähentäjät puolella, mutta silmiini sattui uudet kirjoituksesi täällä puolen.

sympatiseeraan valtavasti tuntemuksiasi. oletettavasti olen Sua paljon vanhempi, mutta itsekin kaihdan ihmisiä. en ole ujo, vaan tarvittassa aika sosiaalinenkin, mutta ilmiselvä ns introvertti. parhaiten viihdyn yksikseni.
sellaiset viikot, kun kalenteri näyttää pelkkää tyhjää eikä mitään velvoitteita ole, ovat parasta mitä tiedän. nautin niistä jo etukäteen.
en ole enää työelämässä, vaan olen ollut vakavan fyysisen sairauden takia reilu vuoden sairauseläkkeellä.

mainitset tuossa, että pidät kirjoittamisesta, ja sen huomaa. osaat kirjoittaa. iloitse siitä.

helppo sanoa, mutta mielenterveyden ongelmissa ei kerta kaikkiaan ole mitään häpeällistä.
itse sairastin nuorempana rajua depressiosairautta ja päätin jo silloin, mihin sittemmin sopeuduinkin, etten aio häpeillä enkä ainakaan salata sitä. tietenkin elämään kuuluu eri tilanteita sekä ihmisiä, joille ei ihan kaikkea kannata kertoakaan. miksi pitäisi? jokaisella on myös yksityisyys ja rajat pitää osata sovittaa itselleen sopivaksi.

minusta olet kykeneväinen käsittelemään ongelmiasi, ja se on jo tavattoman paljon. moni ei osaa.
kannustan sua jatkamaan kirjoittamista.

huumeista itselläni ei ole mitään kokemusta, enkä ihme kyllä ole koskaan jäänyt koukkuun edes lääkärin määräämiin bentsoihin, alkoholiin kylläkin. vaan liekö ihme tapahtunut kun sekin on nykyisin kontrollissa. osasyy juomattomuuteeni on toki sairauteni, joten en voi ottaa kaikkea kunniaa alkoholin vähentämisestäni "itselleni"

ei, et ole velkaa kenellekään siitä että elät ikiomaa elämääsi! ja voit ja ihmisen pitää saada olla oma itsensä.
en tiedä ikääsi, mutta ainakin nuoren aikuisen elämään monta kertaa kuuluu tarve miellyttää muita. sehän on kovin yleistä myös vanhemmalla iällä. se on jonkin verran myös alkukantainen selviytymismekanismi. kuvittelemme, että meidät hylätään laumasta kokonaan jos tuomme esiin nurjat puolemme, vaikka ne eivät olisi edes todellisia.
meistä kukaan ei ole täydellinen.
ja elämä ei ole lähes koskaan täysin ongelmatonta.
se meidän kaikkien tulee muistaa, muutoin me emme jaksa.

toivotan Sulle kovasti tsemppiä arkeesi, ja muutoinkin, ja parasta mahdollista uutta vuotta.

terveisin, Sylvia

[Haley]

Hei Spoonman,

Aivan sattumalta vierailin täällä lataamossa ja luin pari viimeistä kirjoitustasi. Kirjoittelen sinulle myöhemmin paremmalla ajalla, koska kohta on lähdettävä asioille.

Kirjoitit tuosta vierottautumisesta SSRI-lääkityksestä.

Amerikkalaisilta sivustoilta olen lukenut kauhukertomuksia ihmisistä, jotka ovat yrittäneet vierottautumista. Itse käytän myös ssri-lääkitystä ja olen tullut siihen tulokseen, että joudun syömään niitä lopun elämäni, jotta pysyn edes jotenkin ihmisten kirjoissa ja toimintakykyisenä. En tiedä tilanteestasi vielä paljon mitään muuta kuin lukemani pari viimeistä kirjoitustasi, mutta ihmettelen miksi jättää pois tuo lääkitys.

Tilanteessasi on minulle paljon tuttua asiaa ja tosiaan palaan kirjoittamaan sinulle paremmin luettuani tekstejäsi.

[spoonman]

Hei, tässä meni hetki että palasin kirjoittamaan. Minulla on mennyt jossain määrin "paremmin" mutta silti kun luin edelliset tekstini, tilanne on aivan sama.

Työssä jaksan, tai en jaksa. Jokaisen palaverin jälkeen tuntuu kuin olisin jäänyt junan alle. Kroppa on jatkuvassa jännityksessä tilanteissa joissa on vieraita ihmisiä tai muuten vain paineita. Pystyn hädin tuskin kohtaamaan asiakkaita työssäni, ja teen melko vaativaa vuorovaikutustyötä. Nyt olen sulkeutunut toimistooni. Onneksi se on vielä mahdollista, ajatus avotoimistosta pelottaa.

Olen onnellisimmillani kun olen jossain muualla. Olen antanut itselleni luvan yhteen humalaan viikossa ja ehkä yhteen bentsoilla rauhoittumiseen. Olen työssä kokeillut myös välillä 15mg opamox ja se auttaa. Pystyn keskittymään koska en ole jatkuvasti kiihtynyt ja ahdistunut. Samoin kotona pystyn keskittymään esim elokuvaan näin. Mutta kun tuo lääkitys ei ole se tie. Tai en haluaisi että se on.

Valoa näkyy tunnelin päässä hieman enemmän kuin viisi kuukautta sitten. Vaikka en voi sanoa että olisin nauttinut elämästä tässä välissä. Oloni on hyvä vain kun pääsen akuutisti ahdistavasta tilanteesta pois. Sitten alan odottaa seuraavaa. Sitten nollaan, pääasiassa Netflixillä. Silloinkin 50% ajasta ajattelen jotain ahdistavaa ja siksi katson useimmiten vain jotain helppoa jota ei tarvitse seurata.

Vatsalaukussa tuntuu omituista poltetta melkein koko ajan. Niin on ollut jo kuukausia.

Kirjoitan tänään myöhemmin lisää. Kiitos vastanneille.

[spoonman]

Haley, kirjoitit SSRI-lääkkeistä.

Lopetin lääkityksen koska en halua syödä sitä lopun ikääni, eikä se varsinaisesti toiminut. Oloni ei ollut parempi, tai tietyllä tapaa olin hieman toimintakykyisempi (en paljoa) mutta olin myös ärtyneempi, tein huonoja päätöksiä, enkä tavoittanut tunteitani. Söin tuota lääkitystä yhteensä n. 11 vuotta.

Tiedän SSRI-vieroituksesta lähes kaiken, vaikka itse sanonkin (nuo kauhujutut on totta) ja olen siihen ollut melko hyvin valmistautunut. Tiedolliselta pohjalta siis. Mun hermosto on yliherkkyystilassa ja mulla on lähes koko ajan "fight or flight"-olo. Puhuisin myös neurologisesta vammasta, joka kuntoutunee ajan myötä, ainakin osittain muttei välttämättä kokonaan.

Voisin lähteä kokeilemaan uusia lääkkeitä (SSRI:tä ei tässä vaiheessa enää missään nimessä kannata yrittää ottaa bäkkiin, elimistö on herkistynyt sille ja monet kokemukset kertovat olon menneen huonompaan) mutta en halua sitä. En ole koskaan nähnyt, että lääkettä lääkkeen päälle tuottaisi hyvää tulosta. Ja haluan pitää yhteyden tunteisiini. En tiedä miten tässä käy, mutta en usko että lääkityselle enää lähden ellei ole aivan pakko (lue: joku pakottaa, eli olen silloin jo osastokondiksessa). Mulla on n. 11 kuukautta ilman lääkkeitä nyt täynnä.

Joo, mutta mä kuulun näissä mielenterveysasioissa enemmän tuonne "vaihtoehtoisen" näkökulman piiriin. Jos esim. Mad In America / Mad In Finland-liikkeet on tuttuja. En siis usko ongelmien pois lääkitsemiseen ja diagnoosikeskeiseen psykiatriaan jossa potilasta ei mielestäni kuunnella aidosti. Olen lukenut aika paljon ns. paljastavaa terapiasuuntausta ja traumoja käsittelevää kirjallisuutta tässä viimeisen vuoden aikana myös, ja näkökulma on sitä kautta vahvistunut. Mut nii, se lääkkeistä ja psykiatriasta, en halua tyrkyttää omia näkökulmia kenellekään, vaikka mä mielelläni keskustelen noista jutuista. Ajattelin enemmän harrastaa tänne vuodatusta, voisin melkein laittaa tänne myös jotain mitä olen kirjoittanut pöytälaatikkoon...tai sitten tästä lähtien kirjoitan nekin tänne.

[spoonman]

Kipu. Olin vähän aikaa sitten luennolla, jossa mainittiin mm. että fyysisessä ja henkisessä kivussa aivoissa aktivoituu sama alue.

Mulla on jotenkin tän romahduksen ja uudelleenrakennuksen kauden aikana tuntunut kirkastuvan paljon se, kuinka paljon kivun kanssa eläminen vaatii. Ja samalla se kuinka kaikenlainen oireiden lääkitseminen on enemmän kuin houkuttelevaa, jopa todella luonnollista, kun koko ajan sattuu. Ja mä uskon että kaikkia addikteja sattuu tosi paljon. Ja mitä pahempi ja murskaavampi se addiktio on, sitä kovempi on myös se kipu taustalla. Mua surettaa että me kohdellaan niitä kenellä on eniten kipua, kaikkein huonoimmin.

Kun mä meen töihin, mä tiedän että mua tulee sattumaan paljon. Yksi tiuskiva ihminen, painostava palaveri tai liian kovat aistiärsykkeet, yleensä nämä kaikki samaan aikaan, saa mut tilaan missä mun on vaikea olla ja ajatella. Tunnen kipua. Koko se aika kun pitäisi luoda tai oppia jotain, menee sen kivun kestämiseen. Sitten se tuntuu joka paikassa. Pää ei toimi, kroppa ei toimi, mikään ei toimi. Joka päivä ja hetki on selviytymistä. Sitten kun . tulen töistä koen että olen kotini ja sänkyni vanki, koska en vaan enää jaksa. Mä kaipaisin ihmisten seuraa, vuorovaikutusta, yhdessä luomista ja kasvamista. Mutta mä olen niin äärimmilleen täytetty, tai tyhjennetty, että en enää pysty siihen. Haluan vain olla yksin. Surettaa kieltäytyä monista kivoista menoista ja tapahtumista, hyvästä säästä ja ihmisistä. Koen jo melkein katkeruutta kun näen että moni elää nyt parhaita vuosiaan. Minäkin elän toivottavasti parhaita vuosiani, ehkä nämä ovat ne vuodet jotka määrittävät elämääni vielä pitkään.

Jos selviän tästä ihmisenä joka pystyy elämään ja rakastamaan. Sitten tää kaikki on ollut sen arvoista.

[Sagitta]

spoonman, kuulosti kuin minun kirjoitukseltani. Olen itsekin alalla, jossa joudun jatkuvasti olemaan vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Minulla on usein (lue: aina työpäivän jälkeen) ns. sosiaalinen ähky. Vetäydyn omiin oloihini, en jaksa ihmisiä. En jaksa mitään.. Olen ihan uuvuksissa. Tykkään joo työstäni, mutta huomaan, että se syö suunnattomasti mun voimavarojani. Haluaisin todella elää niin kuin "normaalit" ihmiset, elää muullekin kuin työlle. Minua harmittaa, koska en ikinä jaksa nähdä ketään ja toisaalta taas haluaisin. En pidä tästä yksinäisyydestä. Olen erityisherkkä, introvertti (en aivan ääri-intro, mutta kuitenkin), joten nämäkin vaikuttavat. Tuntuu, että elämäni lipuu ohitseni. Ikää "jo" 30v, en koe olevani mikään tyttönen enää. Olen miettinyt eri vaihtoehtoja, ja pyörittelen niitä päässäni jatkuvasti. Toisaalta pidän työstäni, välillä taas en. Juuri tuon sosiaalisen kuormittavuuden vuoksi, ja onhan niitä muitakin syitä. Ehkä vielä löytyy ratkaisu kaikkeen, haluaisin saada elämäni takaisin. Olla onnellinen.

Tsemppiä myös sulle. Koko ketjua en jaksanut lukea (viestejä niin monta ), mutta pari kirjoitustasi luin ja siksi ajattelin vastata, koska sisältö niin samaa mitä itse käyn läpi.