[pipari8 (poistunut käyttäjä)]

Olen alkanut epäilemään, että saattaisin sairastaa kyseistä tautia. Suvussani sitä esiityy sekä äidin että isän puolelta, äidin sisko ja isän veli sairastavat. Olen ollut nyt raittiina kohta 4 vuotta, käyn psykoterapiaa ja silti tuntuu, että olo ei helpota. Minulla on diagnosoitu toistuva keskivaikea masennus ja tuntuu, että tutkimuksiin pääseminen on todella hankalaa/minua ei oteta tosissaan. Olen aina pysynyt toimintakykyisenä kaikesta huolimatta, ehkä siksi en ole prioriteettilistan ykkösenä tutkimuksiin pääsemisessä.
Haluaisin tiedustella, että miten olette päässeet tutkimuksiin?
Selkeää maniaa en koe sairastaneeni kertaakaan, ainakaan raittiina ollessani. Kiitos jos viitsitte vastata

[Winston-84]

Mulla diagnosoitiin bipo aikoinaan mielisairaalassa, kun olin 21(Nyt täytän pian 42). Silloin olin tosi huonossa hapessa henkisesti ja pidemmän aikaa pöpilässä. Ennen bipoa mulle oli lätkäisty diagnoosiksi skitsoaffektiivinen häiriö ja nyt bipo-diagnoosini on jälleen muutettu skitsoaffektiaksi. No, mulle ei ole niin väliksi nimestä(Tuon päädiagnoosin lisäksi hullunpapereissani on pitkä lista "vähäisempiä" F-koodeja). Tärkeintä on ollut, että mulla on nykyään psykiatri, joka on auttanut mua ihmisenä, ei diagnoosinumerona ja se, että sain työkyvyttömyyseläkkeen, koska ei musta tässä elämässä oikeisiin töihin ole.

Herää kysymys, miksi epäilet itselläsi bipoa, jos sulla on vain masennusjaksoja? Siksikö, että suvussa on kyseistä sairautta ja terapia ei auta? Ei sun mulle tarvitse näihin vastata, mutta ihan tykönäsi ehkä pohtia. Tuon vähän kertomasi perusteella ei nimittäin kuulosta lainkaan bipolta. Klassisessa bipossa mielialavaihtelujaksot kyllä huomaa selkeästi. Tietenkään kaikki bipot eivät ole suoraan oppikirjasta(En itsekään koskaan ollut), mutta kyllä siinä sairaudessa silti on muutakin oireilua, kuin masennuskaudet.

Tuntuu, että nykyään ihmiset haluavat hirveän herkästi itselleen jonkin diagnoosin, kun jokin mättää. En sitä sinänsä ihmettele tässä sangen medikalisoituneessa yhteiskunnassa ja saattaahan se jollekin selkeyttää asioita. Monissa tapauksissa vain tuntuu lopulta olevan kyse siitä, että elämässä on vinksallaan jotakin, jonka mahdollisesti voi korjata ja ehkä olisi parempi keskittyä siihen, kuin diagnoosin metsästykseen. En halua tässä vähätellä ongelmiasi. Uskon, että sulla on niitä ja tarvitset ja haluat apua kyllä. Sitä meinaan, että itselleni diagnoosi ei ole koskaan tuonut mitään ns. lisäarvoa. Tiedän kyllä olevani sairas muutoinkin ja haluan tulla kohdatuksi ihmisenä ja omana persoonanani. Se on auttanut kaikkein eniten, kuten yllä jo mainitsin.

Jos terapia ei auta, sulla saattaa olla väärä terapeutti ja/tai väärä terapiasuuntaus. Mua terapia auttoi tosi paljon, mutta se otti aikansa, että löysin sen terapeutin, jonka kanssa kemiat natsasivat niin, että oli oikeasti hyödyllistä käsitellä asioita. Näissä kupolipuolen asioissa on tosi tärkeää, että terapeutin kanssa synkkaa. Ei tarkoita, että terapeutti X tai terapiasuuntaus Y olisi jotenkin huono. Se ei vain ole itselle sopiva.

[Somebody]

No tuo kysyjän epäily 2suuntaisesta on väärä.
Jos ei ole maniaa, kyse on masennuksesta ja ei muuta diagnoosia kyllä kannata haluta.
2suuntaisen hoitoon käytettävät lääkkeet ovat käsittääkseni kovempia ja sivuvaikutukset yleisiä ja pahempia.
Mulle tuo diagnoosi annettu joskus aika heppoisesti.

Missä itse asun diagnoosin tekoon kai pääsisi nykyään aika helposti luulen ihan yleisen terveydenhuollon kautta eli terveyskeskuksen ja luulen ettö ko. tapauksessa hankala päästä koska moiseen ei katsota olevan tarvetta.

Masennuksen hoitokin saattaa olla hyvin vaikeaa ja aikaa vievää ja olisi tärkeä löytää terapeutti, jonka kanssa terapia luontevaa ja toimivaa.

Lääkkeet, jos selkaisia käytössä, eivät kaikille toimi ja ole avuksi.
Tuolloin olisi parempi olla käyttämättä vaikka psykiatrit niitä usein syöttää haluaisivat.
Tuon toimimattomuuden itselleni ensimmäisen kerran myönsi eräs yksityispuolen lääkäri ja hän jurosta ulkomuodosta huolimatta paras psykiatri jonka olen tavannut.

Myöhemmin huomasin olevan ihan professoritason ihminen ja laatimassa käypähoitosuosituksia ammattilaisren käyttöön.

Tyhjätaskuna en häntä monta kertaa tavannut vaan kuunteli minua eri tavalla kuin muut tapaamani, joilla tarve pilleriresepti ojentaa jo kätellessä.