[Friddy]

Hoblaa!!
Mä haluaisin kertoa meidän tarinan...

Ja jos ihan alusta lähdetään. Mä olin vuosia yh-äitinä. Odotin kohdalle osuvaksi sitä jotakuta, sitä josta tarinat kertoo, sitä oikeaa. Ihan sattumalta mä sit törmäsinkin siihen, mun nykyiseen mieheen. Se tuntu alusta asti niin oikeelta, kuin palapelin palaset loksahtaa oikeille paikoille. Sydän oli kokonainen.

Alusta asti mä tiesin et hän pelaa rahapelejä, mut en osannut kuvitellakaan miten paljon. Ihan harmitonta kuvittelin sen olevan.

Muutettiin yhteen ja saatiin yhteinen ihana lapsi. Jokin oli kuitenkin vinossa, vähän kokoajan. Tuntui, että oli vähän väliä ihan turhia riitoja. Mies pakeni aika-ajoin alkoholiin pahaa oloaan ja monesti putsattiin pöytä. Keskusteltiin asiat halki, puhuttiin kaikki mitkä mieltä painoi. Niin mä luulin. Silti mies oli paljon poissaoleva ja usein huonontuulinen. Mä mietin monesti onko tässä mitään järkee. Puhuttiin onko tässä järkee, niin paljon kinaa ja pahaa mieltä kokoajan, et pitäiskö katsoa maailmaa sittenkin erillään, ei perheenä. Yhdessä on kuitenkin aina jatkettu.

Sitten se tapahtui! Kaikkien murheiden vyyhti aukes. Mä näin laskun. Luottolaskun, joka oli kaikkea muuta kun mukavaa katseltavaa. Rahaa siirretty firmaan, jota en tunnistanut. Ahdisti! Mikä tää on!?!? Kysyin mieheltä ja totuus oli julma ja satutti. Pelaamista, pelaamista, pelaamista!!! Ja mitä enemmän puhuttiin, sitä enemmän sattui. Paljastuksia ja lisää paljastuksia.

Ensimmäiset päivät "paljastumisesta" aika sumeita. Romahdin täysin! Lapset hoitoon ja sitte puhuttiin lisää... ja lisää... ja mä itkin... ja mä itkin. Pakkasin isännän tavaroita ja vietiin niitä "kesäasunnolle". Nyt riitti, mä ajattelin. Valheita, valheita. Kaikki tuntui niin valheelliselta. Päällimmäisenä tunteet viha, pelko, katkeruus, ahdistus, epätoivo. Täydellinen shokki!! Miehen oli kuitenkin jäätävä vielä kotiin, koska tästä ihmisrauniosta ei ollut arkea hoitamaan. Käynti vessassa tai kahvinkeitossa tuntui ylitsepääsemättömältä. Moneen päivään en syönyt, en nukkunut. Makasin ja itkin hysteerisesti. Luulin tulleeni hulluksi, menettäväni järjen kokonaan. En ymmärtänyt!!

Nyt puolitoista viikkoa myöhemmin elämä näyttää jo paljon valoisammalta. Omien voimien hiukan palauduttua, olen lukenut paljon peliriippuvuudesta sekä riippuvaisen, että läheisen näkökulmasta. Nyt ymmärrän paremmin. Ymmärrän omia ajatuksia, tunteita ja käytöstä, sekä yritän parhaani mukaan ymmärtää asiaa riippuvaisen näkökulmasta. Itsesyyttelyt, toisen syyttelyt, kysymykset miksi? Miksi en nähnyt mitään? Miksi luotin? Miksi? ovat mielestäni turhia.

Meillä on siinä mielessä asiat hyvin, ettei mies ole nyt velkaa kuin vähän luottokunnalle. Pelit on pääsääntöisesti maksettu aina omalla palkalla, veronpalautuksilla jne. kun minä olen sokeasti hoitanut suurimman osan arjen yhteisistä menoista. Rahallisesti siis saadaan hyvinkin pian asiat nollattua.

Sitten se toinen puoli. Peleistä irtautuminen ja sen elämän taaksejättäminen. Sekin taitaa olla hyvällä alulla. Mies sanoi olevansa niin helpottunut, että sain tietää. Hän on odottanut kauan tätä hetkeä, kun ei itse häpeissään ole kehdannut kertoa. Ollaan puhuttu paljon ja paljon ja paljon. Hän näyttää olevan hyvin valmis nyt avautumaan kaikesta. Onkin sanonut, että on niin väärin, kun hänellä on nyt niin hyvä olla, kun mä tiedän ja niin pahaa tekee katsoa minun tuskaani sivusta, kun tietää olevan sen hänen aiheuttamaa. Tahto, toivo, usko pelaamattomasta elämästä on vahva! Hän on puhunut paljon siitä tuskasta ja ahdistuksesta ennen kun alkaa pelaamaan ja siitä ahdistuksesta pelaamisen jälkeen, kun on tajunnut, että sinne meni kaikki taas. Ollaan molemmat otettu yhteyttä eri auttaviin tahoihin. Hän on valmis kaikkeen! Vertaistukiryhmät, psykologit... kaikki mistä hiukankaan apua ja tukea voi saada. Hän on halukas tarttumaan niihin nyt! Ja mä tunnistan ja myönnän kyllä oman heikkouteni ja otan vastaan kaiken tuen ja avun, jotta voin myös miehelleni antaa tukea, johon täysin ei voimavarat vielä haluamallani tavalla riitä. Pelitilit ja sivut suljettu ja estetty. Mulla pankkitunnukset jne. Mikään ei ole salassa enää.

Kun mä katson aikaa taaksepäin, uskon tän taakan olleen monen meidän riidan takana. Tää on vaikuttanut niin moneen elämänalueeseen! Nyt kun mä käperryn tuon ukkelin kainaloon, mä niin haluan uskoa, et me selvitään tästä ja mikä parasta, et me selvitään tästä yhdessä!!!!! Elämä opettaa. Joskus vaan niin käsittämättömän rankalla kädellä, ettei sitä oikein tahdo ymmärtää! Ehkä pitkä ja kivinen on tie edessä, mut jos me pystytään olemaan rehellisiä tästä eteenpäin, mä uskon, että meillä on mahdollisuuksia. Häntä mä haluan tukea ja auttaa, nyt kun hän näyttää olevan valmis vastaanottamaan sen kaiken.
Häntä mä Rakastan, niin että oikeen sattuu!!

Ps. 10. pelaamaton päivä ja mies sanoo fiiliksen olevan upea. Ei ahdista ja pystyy nyt jo keskittymään muuhunkin kuin pelien ajattelemiseen. Tilillä on rahaa ja uus palkkapäiväkin on ovella. Hyvältä tuntuu!!

[Vieras]

Olethan sä ihmeellinen nainen, mutta älähän nyt innostu liian pian liian paljon.
Sun miehestäs itsestään ois halu parantumiseen pitänyt lähteä, eikä mistään paljastumisesta.
Peluri voi alkaa pelaamaan jonain päivänä nyt kun ajattelee että sinä kyllä hyväksyt.
Mutta onnea kuitenkin hyvästä alusta, ihmeitäkin tapahtuu.
Muista kuitenkin että teki hän miten tahansa se on hänen tahtonsa, ei sinun.

[Friddy]

Kiitos kirjoituksesta!

En mä uskallakaan innostua liikaa... ehkä siltä kuullosti Olen onnellinen totuudesta, tuli se sitten julki millä tavalla tahansa. Päivä kerrallanhan tässä on edettävä, enkä missään nimessä hyväksy miehen pelaamista!!! Ja niinhän se on, vain hän itse voi itsensä tästä pelastaa. Mut en aijo kääntää selkääni hänelle, en nyt kun hän tosissaan yrittää. En antaisi itselleni anteeksi, jos tietäisin, etten ole kaikkeni tehnyt auttaakseni. Mä en tosiaan sille mitään voi, jos hän tällä pilaa elämänsä, mut nyt kun tiedän mistä on kyse en anna hänen viedä meitä mukanaan siihen suohon. Onhan niitä mörköjä kokoajan kuiskimassa korvaan, mut just nyt mun tarvii jaksaa ajatella positiivisesti tulevasta! Päivä kerrallaan!!! Nyt pelataan erilaisilla panoksilla! Nyt pelataan perheenjäsenillä. Sille en tosiaan mitään voi, jos hän päättää pelata meidät elämästään!! Aina pelkkä rakkaus ei riitä!

[Friddy]

Pelottaa!!!
Vähän kokoajan tuntuu pelottavan. Meillä on isäntä ollut nyt pelaamatta, mut tää niin syö voimia. Tuntuu, et jokaisesta pelaajan huonosta hetkestä, väsymyksestä, kärttyisyydestä tms. arjessa epäilee heti pelaamista. Mä luen täällä näitä juttuja ja mietin koska meillä tulee se retkahdus. Ja vielä pahempaa, jos multa saadaan salattua se, eikä kerrota, vaikka sopimus on, et hiukankaan, ku tulee sellanen olo tai kun ees aattelee pelaamista millään tasolla, niin puhutaan siitä.
Halus tai ei, yks jos toinenkin ajatus myllää mielessä kokoajan. Ja se väsyttää ja kovin. Arjen pyöritys tuntuu raskaalta. Juuri, kun sitä kuvittelee jaksavansa paremmin, käy jouluostoksilla ja vie lasta puistoon, se iskee. Ihan tajuton uupumus ja sitä kautta ahdistus, kun tajuaa, et tää aihe vie näkymättömästi itseltä kaikki paukut. Siihen kylkeen vielä unettomuus, josta olen alkanut kärsimään. Kun osais antaa vielä itselle anteeks, ettei jaksa, ei kykene nyt olemaan sellainen äiti ja puoliso, millainen tavallisesti on, millanen haluais olla.
Väsyttää ja pelottaa niin vietävästi!!!!
Siinä lyhykäisyydessään tää tältä erää. Piste.

[Vieras]

Luitko Sinden kirjoituksen, Kun ei voi enää luottaa.
Ahdistus ja pelko, kaikki tuo mistä kirjoitit niin tuttuja minullekkin

[sama tilanne]

Niin on täälläkin Ei enää löydy voimia ja lapset, koti, työ täytyy hoitaa...olen niin väsynyt tähän huoleen ja suruun, että ei mitään jakoa!

[Friddy]

Kohta kaks vuotta!!!

En tiedä oikein millä fiiliksillä näitä omia tekstejä täällä luen. Onneks olen tänne kirjoittanut, koska missään muualla ei aiheesta ole mustaa valkoisella. Päässyt jo kovin haalistumaan nuo ankeat fiilikset.

Kauheeta, miten kaukaiselta tää kaikki tuntuu. Voinen siis kertoa, että tähän mennessä tää vaikuttais selviytymistarinalta. Uusi upea alku elämässä, ilman rahapelien tuomaa jännitystä, ahdistusta, pelkoa... negatiivista listaa vois jatkaa loputtomiin. Vaan ei jatketa. Me keskityttiin yhdessä hyviin asioihin ja käytettiin kaikki keinot peleistä irti pääsemiseen. Nyt tuntuu hyvältä!! Me taidettiin onnistua!! 

Tän vajaan kahden vuoden aikana mies on pelannut muutaman kolikon kauppojen peliautomaatilla ja kerran kympin panoksen laitto kavereiden kesken jalkapallon (olikosse ny mm) kisaan. Siinä ne ja multa on kysytty "lupa"/mielipide, ennen pelaamista.

Mä luotan siihen, että näillä mennään. Peluri on hyvin huomannut miten hyviä vaikutuksia pelaamattomuudella on koko elämään. Se on tuonut tän kahden vuoden aikana niin paljon hyvää hänelle itselle, meille parisuhteessa, koko perheelle. Kaikki voi niin paljon paremmin, niin henkisellä puolella, kuin sitte fyysiselläkin puolella. "Rahaa on ku roskaa" !!! Siltä se välillä tuntuu (vaikka ihan perus pienen palkan duunareita ollaan). On kai sitä nyt, jos joka kuukausi jää satoja euroja enemmän käytettävää, kun ei pelaa. Ollaan saatu paljon säästöön... ollaan reissattu... käyty ulkona syömässä ym. ihan perus arkisia juttuja, eikä ikinä tarvitse laskea viimeisiä hiluja ja miettiä, miten viimeinen viikko ennen palkkaa pärjätään.

Ja jottei tää olis ihan pelkkää hyvää hehkutusta, niin onhan vaikeampiakin hetkiä kahteen vuoteen sisältynyt. Ne taitaa olla luottamukseen liittyviä kiemuroita, joiden eteen vaan tarvii tehdä niin kovin paljon töitä. Töitä on tehty!! Ja töitä tullaan jatkossakin tekemään!! 

Emmätiä... on vaan niin HEMMETIN HYVÄ NÄIN!!!! Olen onnellinen!! Kaiken tän roskan jälkeen, olen niin onnellinen, että löysin jostain voimia rakentaa uutta. Tai oikeestaan kiitos ja kunniahan tästä kuuluu pelurille!!! Hän sen on muutoksellaan mahdollistanut!!

[Marsupilami87]

Apua miten hyvältä tuntu lukea tää ketju. Avomieheni peliongelma paljastui minulle juuri hiljattain. Pari vuotta sitä kestänyt. Lapsia meillä on kaksi. Tiesin että joitain vanhoja perintään menneitä velkoja on mutta koskaan en tiennyt niiden johtuvan pelaamisesta. Mies osasi hyvin piilottaa asian ja salaili. Lopulta sain häneltä kakistettua ulos mistä kyse. Olo oli paljastuksen jälkeen tosi epätodellinen. Luulin että mies keksi kaiken päästäkseen ns pälkähästä. Ei missään välissä käynyt mielessäkään että kyse voisi olla peliongelmasta. Itkin pari päivää vähän väliä. Oli hankala pitää i
itsensä kasassa mm. töissä ja lasten kanssa. Helpotti kun sai äidille ja parille läheiselle ystävälle puhuttua. Toki miehenikin hieman jo enempi avautunut vaikka tiedän että ei vielä ole siinä vaiheessa että täysin avoin minulle osaa olla. Mutta raha-asioiden selvittely aloitettiin jo ja mies suostui siihen että palkka siirretään minun tilille ja minä hoidan raha-asiat. Luulen että tässä on otettu nyt se tärkein askel kun mies on ongelman tunnustanut ja valmis tekemään työtä jotta ongelma selätettäisiin. Kerrotko vielä niistä vaikeimmista ajoista? Oliko sulla ketään kenelle avauduit ja millaiseksi koit vertaistukiryhmät?

[Marsupilami87]

Sori ku tuli kaikki pötköön. En hoksannu jaotella kappaleita. Jospa saat selvää

[Friddy]

Moi.
Onpa ihanaa, lohduttavaa lukea, että meitä on muitakin saman asian kanssa painivia. Samalla kuitenkin sanoin kuvaamattoman hirveää, koskaan en kenenkään toivoisi samojen asioiden läpi käymistä tämän asian suhteen.
Niin hirveetä, kun se todellisuudessa onkin ja miten koville se ottaakin, meille se kuitenkin opetti myös paljon.

Noi kuukaudet asian paljastumisen jälkeen on melko sumeita. Mähän shokkipäissäni pakkasin miehen kamat ja näytin ulko-ovea. Onneks sitä ovea ei avattu, ei suljettu.
Mä en häpeillyt kertoa meidän elämästä ulkopuolelle. Se oli täydellinen rehellisyys tai ei mitään. Pistin miehen kertomaan omille vanhemmilleen, sisaruksilleen, lähimmille ystäville. Samoin tein minä! Kaikki meille tärkeät ihmiset saivat tietää muutaman päivän sisällä asiasta. Kaikki otti sen todella hyvin vastaan! Siitä alkoi kannustus, tsemppaus, tukeminen. Ennen kun mä itse sain riittävästi voimia, ajattelin usein miten väärin peluuria kohdeltiin. Tuettiin, autettiin, ei osoitettu syyttävällä sormella ja katsottiin eteenpäin. Osa musta halus kostaa, saada se ihminen voimaan vielä huonommin, niin huonosti se oli meitä kohdellut. Nyt oli hänen vuoro kärsiä. Onneks noi hetket oli vain pieniä piipahduksia ajatusmaailmassa. Olisinhan mä voinut katkeroitua iäksi. Onneks mä sain sanottua ulos silloin myös kaikki mörön ajatukset mitä mulla oli. Ne oli ihan "normaaleja" ajatuksia tuossa tilanteessa. Milloin mä syytin itseäni, milloin miestäni. Syyllinen piti löytää ja laittaa pää poikki!!! Kaikki noi ikävät ajatukset mielessä kuitenkin selveni, mitä tarkemmin mä luin peliriippuvaisen käyttäytymisestä ja läheisen reaktioista ja tunteista. Kaikki se info riippuvuuteen liittyvistä asioista niin pelaajan kuin itsenikin kohdalla, kaikki lukemani tuntui siltä, kuin joku olisi kirjoittanut juuri meistä.
Mä tajusin, että kaikki ne pahat ajatukset kuului siihen sen asian läpi käymiseen, enkä ole hullu, kun sellasia ajattelen. Ja tää olikin yks iso apu selviämiseen, kun luin aiheesta joka puolelta mistä vaan osasin etsiä.

Meillä rahavirta hoidettiin kuten ennenkin, mutta mulla oli kaikki tunnukset pelaajan pankkitileille. Ja niillähän mä sitte itteetäni kiusasinkin. Kävin vähän väliä kattomassa mitä tilitapahtumia oli. Ja kun ei mitään hälyyttävää ollut, laskin taas uudestaan ja uudestaan kuukausia, vuosia taaksepäin paljonko rahaa oli peleihin menny. Joulukuu, tuo ihana veronpalautusten ja joulun, antamisen juhla, muuttui mun silmissä hetkeks möröksi sekin. Mä tajusin miks lahjat oli niin "vaatimattomat", kerrassaan olemattomat, kun palautuksiakin tuli yli tonni... peleihin joulun alla oli mennyt se 1500. Ja taas mun sydän itki. Ja mun päänsisäiset möröt mietti, mitä mä laitan sen maksamaan, ostamaan... hoitakoon kaikki laskut seuraavat vuodet, kun niin monta vuotta olen itse sen "joutunut" tekemään. Taas mä tunsin itseni maailman heiveröisemmäksi. Miksen mä nähnyt?! Miks en mä sitä ja miks en mä tätä! Taas piti etsiä syyllistä!!! Ja kostaa!!

Kun mies oli väsynyt, kiukkuinen, omissa maailmoissaan tms. mua kouras ja kovin. Joka kerta!! Se toi niin elävästi sen tunteen pintaan, mikä oli kun sain tietää, sen kun mä tajusin, et ne mökötykset, riidat ja muut juonsi juurensa pelaamisesta. Se tunne piti kauan otteessaan. Aina se sama vihlaisu, nytkö se salaa taas jotain.

Kiitän luojaani, etten antanut katkeruudelle tilaa. En kuunnellut niitä mörköjä mun pään sisällä, jotka halus antaa potut pottuina takasin. Pääsin mielessäni tilanteeseen, jossa oikeesti pitää aloittaa puhtaalta pöydältä. Koittaa unohtaa menneet tai ainakin muistella niitä jonkinlaisena perheen/parisuhteen koetinkivenä, josta me selvittiin!!

Mutta niinkuin aluksi sanoin, kaikki tiesi!! Siitä lähdettiin!! Täydellinen avoimuus, jossa kaikki tunteet oli sallittuja. Pelaaja käväs A-klinikalla ja sai sieltä ammattiapua ajatusten avaamiseen. Mä kävin psykologilla itse juttelemassa omia tuntojani ja helpottaahan se, kun saa ihan vieraalle jutella. Vieras osaa avata niin hyvin sellasia solmuja, joita et osaisi omasta mielensopukoista etsiäkään. Ekat kerrat oli yhtä itkua ja viimeisellä kerralla jäi parhaiten mieleen ne sen tädin sanat: ihanaa nähdä miten hyvin sä voit. Heti kun astut huoneeseen, koko huoneen valtaa hymy! Käynnit ja aika oli lähtenyt korjaamaan murtunutta!!! Sitte me käytiin yhdessä vielä kriisikeskuksessa juttelemassa useampia kertoja. Tää oli kyllä vasta kuukausia paljastumisen jälkeen, siinä vaiheessa, kun huomattiin, että kaiken sen sotkun jälkeen se tärkein, luottamus, tarvitsee ulkopuolisen apua ja tukea noustakseen taas omalle paikalleen. Siitä meinas tulla todella iso ongelma, kun mä itkin vuolaasti jokaisesta pikku unohduksesta tai arjen tekemättömästä tehtävästä. Tyyliin roskat oli viemättä vaikka mies ne lupas viedä, ei vienyt. Ja sitten alkoi se ei suhun voi luottaa, ei missään, ei koskaan. Pikkuasiatkin tuntui sydäntä raastavan suurilta, kun oli kyse luottamuksesta.

Niin joo... ja (anteeks kielenkäyttöni) ne ekat viikot toi mukanaan myös äärimmäisen hirveen vitutuksen. Mä olin niin vittuuntunut ja kiukkunen siitä, et mä itse vajosin täydelliseen surukuoppaan ja mies oli "rallatteli" hyvillä mielin. Se otti niin paljon aivoon ettei mikään, olisin halunnu kuristaa sen hyvän mielen sen kasvoilta. Hänen vaan oli niin hyvä olla, kun vihdoin vyyhti aukes ja hän pystyi sydämensä tyhjentää siitä paskasta. Yes!!! Mun harteille!!

Ja sitte... mitähän sä mahdoit kysyä... saitkohan vastauksia... oikein syvennyin muistelemaan.
Tuntuu kyllä hyvältä, kun ei jokainen muisto tästä satu enää niin paljon. Kyllä se välillä tuntuu, välillä kourasee... työtä on siis vielä vähän. Ehkä joku päivä niitä voi muistella ilman, että se sama tai edes vähän samankaltainen tunne valtaa kehon.
Teille kauheesti tsemppiä!!!
Toivon kaikkea hyvää ja olis kiva kuulla miten teillä menee.

[Kyynel]

Hei,
Kävikö/ käykö miehesi terapiassa tms? Löytänyt syyn pelaamiseen? Juurisyy, Täysi rehellisyys itselle ja avun sallimisen ja uudet keinot kohdata ongelmat on avain.
Meillä yhteiset tilit näyttivät hyviltä ja oikeilta. Mutta miehellä erillinen S-tili jonka kautta pyöritti kaksoiselämäänsä. Voi sitä kaikkivoipaisuudevn tunnetta, hallitsen tämän. Sairaus. Pikavippifirmoja sitten tähän maailmaan riittää!
Kai mä tästä toivun.

[Friddy]

Mitäs mä nyt sanon.
Olitte oikeesta. Innostuin liikaa, liian varhain. Kaks ja puoli vuotta sitä "hyvää" elämää kesti. Nyt ollaan pohjalla.

Kyse onneksi (uskoakseni) melko pienistä rahoista ja tilihistorian perusteella lyhyestä kolmen kuukauden ajasta. En mä ees halua tietää onko muuta. Sen vertaa kuitenkin on vaikuttanut, et luotot mukavasti miinuksella ja mä hoidan talouden aika pitkälti. Vaikuttanut pelurin mielialaan voimakkaasti ja sen kautta koko perheeseen. Hän on masennuksen takia nyt sairaslomalla. Se on loppu nyt. Mun osalta tää loppuu nyt.

Nyt mä keskityn itseeni. Niin vaikeeta kun se onkin. Minä ja mun lapset. Meillä on oikeus parempaan. Taas jatkuvaa valehtelua ja peittelyä ja mikä pahinta, ei hän kuulemma koskaan olis halunnutkaan lopettaa ja koittaa nyt syyllistää mua asiassa. Et ei olis tullu tällaista, jos ei olis tarvinnut koskaan lopettaakaan. Me on lukemattomia kertoja käyty läpi miten olis hyvä toimia, jos hän haluu pelata. Valheita valheita valheita.

Rakkautta toista kohtaan on silti niin valtavasti. Mut ei se riitä korjaamaan tätä. Ja mikä pahinta. Hän itse ei myönnän edes että mitään korjattavaa olisi. Ei olis kuulemma lähtenyt panokset kasvamaan ja pelaaminen olis pysynyt järkevissä summissa, jos olis ollu mulle niistä avoin. Siis mun vika, ettei hän ole niistä pystynyt puhumaan, ei kellekään. Aikoo jatkaa pelaamista jatkossakin. Näin mulle sanoi. Sitä hän ei edes halua lopettaa.

Tuntuu pahalta ihan hänen itsensä vuoksi. Ei tunnusta ongelmaa, vaan etsii syyllisiä muualta. Hän kuitenkin on ne päätökset tehnyt.

Pahimpana kiemurana tilanteessa katson kuitenkin yhteisen asuntolainan, joka on valtava. Lisäksi talo ei ole terve. Oonko mä nyt ihan liian itsekäs, jos mä koitan sovussa tässä elellä ja selvittää nää talo-ongelmat ensin ja lähden vasta sitten? Hän ei näe sitä todellisuutta, et mä lähtisin lasten kanssa ja talo myytäisiin. Syyllisti siinäkin. Sit mä teen hänelle paskat ja hänelle ei jää mitään, ei syytä elää. En siis oikeestaan edes uskalla erosta enää puhua, koska mä pelkään, et se oikeesti jättää mut kuseen tän talon kaa. Aika sekavia ajatuksia itselläkin. Nyt en jaksa enempää kirjoitella. Lukisko siellä kukaan meijän tarinaa? Sanokaa jotain positiivista!

Siinä osin helpottunut olo, et mä tiedän kaikkeni tehneeni. Ei ole korttia jota en olis kääntänyt. Tää ei vaan menny mun unelmien mukaan ja sen alan hyväksyä. Hyväksyn vihdoin sen, etten voi auttaa, jos ei toinen itse halua/koe tarvitsevansa apua.

[Vieras]

Olet kirjoittanut heinäkuulla puolisosi uudelleen pelaamisen aloittamisesta. Löysin nämä sivut vasta nyt, joten siksi kommentoin myöhässä. Mikähän teidän tilanne on nyt?

Syyllistämisen taito on pelaajalla valtavan hyvä. Minä sanon useinkin puolisolleni ihan ääneen, että en ota tästä syytä itselleni, sillä minä en pelaa. Älä jää yksin tän tilanteen kanssa. Ota yhteyttä esim. kunnan velkaneuvontaan ja selvitä sitä kautta kuinka sun olis järkevintä toimia lainojen kanssa.

Puheet siitä, että ei ole syytä elää on uhkailua, kiristystä, syyllistämistä. Jätä ne omaan arvoonsa. Ne on epätoivoisen ihmisen puhetta kipeän totuuden edessä. Jos ihminen päättää tehdä itselleen jotakin hän löytää sen hetken jäit sinä siihen tai muutit pois. Sinä et ole vastuussa miehesi päätöksestä omaa elämää koskevissa asioissa.

[Eveliina]

Moikka Friddy ja muut!

Voi että, kunpa kovasti toivoin että teillä olisi kaikki mennyt loppujen lopuksi hyvin eikä tuota pelaamista yli kahden vuoden jälkeen olisi tullut.
Mitä teille kuuluu nyt?

Itsekin voin tunnistaa ne itsesyytökset ja ankaruuden itseä kohtaan: miten olin niin tyhmä etten huomannut mitään? Vaikka todellisuudessa kyse on vain siitä, että peluri pyrkii kaikin keinoin salaamaan pelaamisen ja keksii selityksiä.
Kyllä varmasti moni läheinen on huomannut jonkin olevan pielessä, mutta ei pysty tunnistamaan, että mistä tarkalleen on kyse.

Myös tuo pelaajan syyllistäminen läheistä kohtaan...aivan hirveää. Mutta niin se riippuvuus ihmiselle helposti tekee, muuttaa käytöstä ja tuntuu että se oma rakas ihminen on jossain kuoren alla piilossa.
Meilläkin tuota syyllistystä jossain vaiheessa alussa tapahtui ja myös useampi tuollainen muutaman kuukauden pelikierre. Syyllistämisestäkin on myöhemmin puhuttu ja sitä puolisoni ei enää tee, kun on päässyt toipumisessa eteenpäin ja kokonaan lopettanut pelaamisen.
Aina sitä toivoisi, että toipuminen olisi helpompaa ja kerran kiinni jääminen riittäisi. Oman kokemuksen ja monen muun tuntemani peliriippuvaisen kohdalla se ei valitettavasti ole mennyt niin.
Toisaalta repsahdukset voivat kuulua toipumiseen, mutta jokaisen polku on yksilöllinen.
Ja ei meidän läheisten tarvitse todellakaan kaikkea sietää.
Tärkeintä on se, niin kuin Friddy sanoi, että tietää itse että kaikki kivet on käännetty ja kortit katsottu. Tietää silloin, ettei luovuttanut ”liian helpolla”.

Tsemppiä kaikille alkavaan viikkoon!

-Eveliina

[Friddy]

Oivoi!
5 vuotta! Tosiaan meidän elämä pelaajan kanssa lähti eri suuntiin. Kaksi vuotta siinä kuta kuinkin meni, että saatiin elämät täysin erilleen. Tai niin erilleen, kun ne nyt voi saada. Yhteinen lapsi kuitenkin on, joka sitoo meidät jollakin tavalla toistemme elämään.

Yhteinen vanhemmuus toimii verrattaen hyvin, tästä olen kiitollinen. Peluri pelaa ja juo melko paljon edelleen, mutta tuntuu hyvältä, kun se ei pääse enää tunne puolella minun ihoni alle. Hänen elämä, hänen valinta.
Ja itse olen saanut rakennettua elämäni uudelleen ja olen onnellinen.

Ihanan toiveikkaana ja luottavaisena muutokseen sitä onkin tuolla kirjoitusten alussa ollut. Mutta tuntuu hyvältä, kun hyväksyi, ettei elämä tältä osin meidän kohdalla muutu ja että olen itse vastuussa omasta elämästäni ja onnellisuudestani. Jossittelulle ei jäänyt tilaa, koska tiedän omalta osaltani tehneeni kaiken minkä voin. Katkeruuteen en myöskään lähtenyt, koska siinä tiedän satuttavani vain itseäni ja läheisiäni. Irti päästäminen oli vaikeaa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna kaiken sen tuskan arvoista. Enää ei kurkkua kurista, ei ahdista, ei pelota.

Jos tänään ei ole voimia muutokseen, koita huomenna uudelleen. Pyydä apua, ota vastaan apua. Ole oikealla tavalla itsekäs!