[aivopaahto]

Terve kaikille. Tuli tarve kirjoittaa asioita auki, kun reseptin uusimiset kosahti, olot on kohtalaisen oloisat ja joudun nyt hieman miettimään omaa tilannettani. Minulla ei siis ole varsinaisesti mitään kysyttävää, enkä välttämättä edes odota vastauksia. Mutta ehkä joku toinen samassa tilanteessa oleva voi saada tästä jotain irti?

Olin aikoinaan 7v Opamox-koukussa (päiväannos enimmillään 3x30mg), johon päädyin erittäin vaikean elämäntilanteen ja traumaattisen tapahtuman takia. Ajoin lääkityksen alas vuonna 2013 ja olin noin 1,5v ilman bentsoja. Sitten lopetin masennuslääkkeet ja aloin saada niin pahoja paniikkikohtauksia, että oli pakko mennä päivystykseen, koska pelkäsin että jotain sattuu. Sieltä lähdin Diapam-reseptin kanssa ja sen avulla selvisinkin masennuslääkkeiden vieroitusoireista hyvin.
Lupasin itselleni ja lääkärille että aikaisemman riippuvuuteni takia olen erittäin varovainen bentsojen kanssa. Oma sääntöni oli että 30x5mg paketin pitää kestää vähintään 3kk ja pakettien välissä pidän vähintään 1-2 viikon tauon. Lisäksi en ota lääkettä päiväsaikaan, vaan vasta illalla ennen nukkumaanmenoa, ellei sitten ole ihan pakottavaa tarvetta (esim. paniikkikohtaus, hammaslääkärikäynti tms. tavallista stressaavampi tilanne). Lääkärini on myös tietoinen taustastani ja asia on hänen kanssaan avoimesti puhuttu auki.

Olen ollut päihteetön juhannuksesta 2017. Bentsoja olen kuitenkin syönyt unettomuuteen ja sain pidettyä omista säännöistäni kiinni aina koronapandemian alkamiseen asti. Viimeiset 1,5v ovat olleet ihan yhtä helvettiä mielenterveydelle. 2020 alussa sairastuin työuupumukseen, toivuin siitä pari kuukautta, sitten alkoivat korona ja poikkeustoimet.
Mahdollinen sairastuminen pelotti alkuun ihan helvetisti, minulla oli paniikkikohtauksia ja pakkoajatuksia, joten tuli turvauduttua Diapamiin tavallista useammin. Lisäksi lähiomaisellani puheksi syksyllä muistisairaus, minkä takia olen joutunut hoitamaan hänen puolestaan kaiken maailman asioita sekä reissaamaan Helsingissä. Joka kerta Helsingissä käydessä olen pelännyt että saan tartunnan. Myös rakas kissani on sairastellut, mikä on myös tuonut lisästressiä ja ahdistusta.

Olen pitänyt parhaani mukaan kiinni 3kk uusimisvälistä, mutta välillä on kyllä tullut uusittua resepti 2kk väleinkin. Lisäksi pakettien väliset tauot jäivät pois.
Nyt olen selvästi fyysisesti riippuvainen ja tosiaan reseptin uusimisessa oli ilmeisesti jokin tekninen ongelma, eikä sitä uusittu 8 päivän sisällä. Soitin terveyskeskukseen torstaina, että mikä homma, ja hoitaja siellä lupasi että asia hoituu perjantai-iltaan mennessä. Mutta eipä hoitunut. Syytä en tiedä.

Mutta ei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin.
Tänä kesänä on ollut poikkeuksellisen paha siitepölyallergia, johon minulle määrättiin lääkkeeksi Atarax 25mg 1kpl iltaisin ja päivällä tarpeen mukaan. Kuurin aikana olen huomannut etten tarvitse bentsoja niin paljon, sillä Atarax tuntuisi hoitavan unettomuutta ja ahdistusta hieman kuin Ketipinor, mutta ilman Ketipinorin valtavia haittavaikutuksia.

Juhannusviikolla aloin hetken mielijohteesta kokeilla erilaisia meditointitekniikoita, sekä keskittymis- että rentoutusharjoituksia. Olen tehnyt meditoinnista itselleni päivittäisen rutiinin: 10min keskittymisharjoitusta joka päivä ja tarpeen mukaan rentouttava hengitysharjoitus. Jos oikein innostuu, niin illalla ennen nukkumaanmenoa vielä toiset 10 minuuttia keskittymisharjoitusta.

En ole vielä päätynyt mihinkään vakiotekniikkaan, mutta olen silti huomannut että kyllä noista vaan on oikeasti apua.
Eilen kärvistelin sohvalla alkavissa vieroitusoireissa, pulssi oli selvästi koholla, hikeä pukkasi ja pää tuntui kiristävän ahtaalta. Ajatukset sinkoilivat ja jopa hieman pelotti, että lähteekö mieli ns. laukalle.
Laitoin silmät kiinni ja keskityin hengittämiseen ja siihen, miltä syvä hengenveto tuntuu vatsanpohjassa. Jos päähän alkoi tulla ajatuksia, totesin mielessäni "nyt huomaan ajattelevani, joten keskityn vain hengittämiseen". Tuo kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on oikeasti tosi vaikeaa.. Siksi sitä pitää harjoitella joka päivä. Ja eilen harjoitus tuotti tulosta: yhtäkkiä en ajatellut mitään. En siis kertakaikkiaan yhtään mitään. Mieli oli kirkas ja hiljainen kuin pakkasaamu, aika tuntui hidastuvan ja kaikki hälinä päässä hiljeni. Sitten tietenkin aloin ajatella sitä, että en ajattele mitään, ja homma kosahti siihen. En enää päässyt takaisin samaan tilaan. Niinpä lopetin harjoituksen ja kun avasin silmät, huomasin että pulssi oli laskenut enkä enää hikoillut. Unikin tuli tämän jälkeen mukavasti.

Myös kävelylenkit ovat auttaneet vieroitusoireisiin. Lähteminen on aina vaikeaa, mutta joku 5km reipas kävelylenkki väsyttää sen verran, että olo helpottaa hetkeksi. Pyrin myös kulkemaan suurimman osan matkasta metsässä. Siellä mieli lepää.

Kaiken kaikkiaan olisin nyt todella motivoitunut lopettamaan bentsojen käytön. Mitä vähemmän minulla on pakottavia riippuvuuksia, sen parempi versio olen itsestäni. Riippuvaisen elämästä nimittäin puuttuu todellinen vapaus.

Aion kyllä silti maanantaina soittaa terveyskeskukseen ja sanoa että tarvitsen sen reseptin nyt. Edellisestä annoksesta on nyt 6 vuorokautta ja koska diatsepaamin puoliintumisaika on todella pitkä, luulen vähän ettei pahin ole vielä edes alkanut. Vaikka olen nyt Atarax-kuurin aikana ottanut vain 2,5mg 1-2 kertaa viikossa, niin en pysty lopettamaan kylmiltään, etenkin kun ensi viikolla pitäisi taas lähteä Helsinkiin.
Ajattelin kuitenkin myös varata lääkäriajan ja tehdä lääkärin kanssa suunnitelman lääkityksen purkamisesta. Kunhan olen saanut toisenkin koronarokoteannoksen ja voin lakata pelkäämästä vakavaa sairastumista, niin ehkä silloin olisi oikea aika vaihtaa resepti 2mg tabletteihin ja ruveta laskemaan annosta vähitellen. Myös Ataraxiin ajattelin pyytää 100kpl reseptin ja selittää miten se on helpottanut oloja ja vähentänyt bentsojen käyttöä.

Ja aion ilman muuta myös jatkaa päivittäistä meditointia.

Kiitos ja kaikkea hyvää kaikille, jotka jaksoivat lukea. Muistakaa, että riippuvuuksista irti pääseminen on mahdollista. Sitten joskus kun oikea hetki tulee, niin sen kyllä tunnistaa. Silloin rohkeasti kohti tuntematonta ja uutta elämää.

[aivopaahto]

Päivitetäänpä tilannetta.

Tänään oli Kantaan ilmestynyt kirjaus alkuviikolta. Siinä minulle tuntematon lääkäri kirjoitti, että jätetään resepti uusimatta, koska Ataraxia on aiemmin määrätty.

Sinänsä hän oli ihan oikeilla jäljillä, koska Ataraxin myötä olen voinut itsekin pienentää annosväliä. Mutta aika hullulta tuntuu, että potilaaseen ei oteta tällaisesta asiasta yhteyttä ja päätös on tehty potilasta kuulematta ja varoittamatta. Ja kun itse tiedustelin reseptin tilaa loppuviikosta, niin minulle kerrottiin, että kyseessä on tekninen virhe tietojärjestelmässä.
Ymmärrän kyllä sinänsä lääkärin motiivit. Varmasti on suuri kynnys uusia bentsoreseptiä tuntemattomalle ihmiselle pelkän potilaskertomuksen perusteella. En siis sinänsä syytä juuri häntä henkilökohtaisesti tästä. Systeemi toimii kuten se toimii, ja ehkä näiden asioiden osalta systeemin prosesseja tulisi parantaa?

Huomenna sitten hattu kourassa soittelemaan päivystykseen. Se on nöyryyttävää ja tuhlaa kaikkien osapuolten aikaa. Ja juuri tällaisten tilanteiden välttämiseksi potilaan itse pitäisi olla vastuussa vieroituksen aikataulusta, mikäli siis todellakin on lopettamiseen motivoitunut. Minun ehdotukseni heille tulee olemaan, että joko tulen päivystysajalle ja hötkyillään asia jotenkin läpi, tai sitten joku voisi vain uusia reseptin ja varataan pidempi aika omalääkärille asian perinpohjaista selvittelyä ja kunnollisen lopetusaikataulun tekemistä varten.

Tänään tulee 7 päivää edellisestä annoksesta. Eilen illalla sain vieroitusoireet kuriin kävelylenkillä korkean mäen päälle. Vasta yöllä alkoi olo huonontua: heräilin pitkin yötä, hikoilin melko paljon ja päätä tuntui kiristävän. Keskittymisharjoitukset eivät illalla eivätkä tänään aamulla oikein sujuneet. Varmasti vieroitusoireet vaikeuttavat niitä, sillä päässä käy välillä melkoinen hälinä ja kuhina. Pitää kuitenkin vain sitkeästi jatkaa harjoittelua.

Kaiken kaikkiaan olo on hiukan huonompi kuin eilen, mutta sinänsä ihan kestettävissä. Suurin ongelma tällä hetkellä on ensi viikon reissu Helsinkiin. Se on itsessään stressaava asia, joten mikäli sinne joudun lähtemään vieroitusoireissa, se tulee olemaan yhtä selviytymistaistelua. Toivotaan että näin ei käy.

[aivopaahto]

Ja tämän päivän tilannepäivitys.

Jätin aamulla soittopyynnön terveyskeskukseen kiireellisenä. Hoitaja minulle sieltä soitti noin tunnin kuluttua. Suhtautuminen oli kyllä äärimmäisen nihkeää ja jopa nöyryyttävää. Omalääkärini ei ole töissä ennen elokuuta, eikä asialle kuulemma voi tehdä mitään ennen sitä.

Yritin kyllä selittää, että olen harkinnut ja suunnitellut bentsojen lopettamista, mutta että haluaisin tehdä sen hallitusti ja varovasti, jotta samalla voisin elää normaalia elämää. Kaikki meni kuuroille korville. Kaksi lääkäriä (joista kumpaakaan en ole koskaan tavannut) oli päättänyt, että reseptiä ei uusita ja sillä selvä.

Ymmärrän kyllä edelleen asian heidän näkökulmastaan. Varmasti he työssään näkevät kaikenlaista ruinaajaa.

Olo on tänään ollut kohtalaisen paska. Puhelun jälkeen sain paniikkikohtauksen ja itkin myös hetken. En ole viime yönä nukkunut juuri ollenkaan, koska stressasin aamua ja päivystykseen soittamista. Ja stressasin juuri siksi, että pelkäsin tällaista reaktiota. Toivuttuani paniikista tein hengitysharjoituksen, joka helpotti oloa, vaikka pää käy edelleen ylikierroksilla. Nyt harkitsen yhteydenottoa potilasasiamieheen.

Helsinkiin en välttämättä pysty lähtemään. Saatan selviytyä vieroitusoireista, mikäli ne eivät mene tästä enää paljoa pahemmiksi ja voin vain olla kotona. Valitettavasti Helsingissä silti kaivattaisiin apuani, enkä haluaisi jättää menemättä. Mutta onko minusta siellä apua tässä kunnossa?

Suututtaa, että jouduin kokemaan nöyryytetyksi tulemista ja että järjestelmä ikään kuin kieltää minua toimimasta tavalla, joka on tutkitun tiedon pohjalta kuitenkin paras ja turvallisin.

[Winston-84]

Moi.

Tässä tapauksessa on myöhäistä enää rypistellä, mutta vastaavan varalle: Avoimuus ja rehellisyys lääkärille näissä lääkeriippuvuusasioissa ei aina kannata. Siitä tehdään herkästi näitä hysteerisiä tulkintoja, että potilaan itsensä ilmoittama riippuvuus, sen kokeminen ongelmaksi ja halu lopettaa lääkitys=hirveä väärin- ja sekakäyttöongelma. Sitten nämä sijaistavat tai muuten vain uudet lääkärit eivät uskalla uusia reseptejä. Kuten sanoit, se ei ole välttämättä lääkärin omasta vittumaisuudesta kiinni. Valvira valvoo näitä varsin tarkkaan ja lääkärillä voi pian olla oma pää pölkyllä, jos kovin hövelisti kirjoittelee PKV-lääkkeitä tuntematta/näkemättä potilasta ja vieläpä mahdolliselle väärinkäyttäjälle. Terveyskeskuslääkäreillä ei useinkaan ole aikaa ja resursseja soitella jokaisen reseptin uusijan perään ja henkilökohtaisesti ja perinpohjin selvittää, mikä tilanne on. Vaikka lääkäri olisikin ihan ymmärtäväinen, eikä katkaisisi lääkkeiden määräämistä seinään, niin silti voi pistää lopetusaikataulun aivan liian tiukaksi. Ominpäin kun hoitaa lääkkeiden alasajon, eikä hiisku hoitotahoille asiasta mitään, saa edetä rauhassa omassa tahdissaan. Ymmärrän, että joillekin voi olla apua siitä, että lääkäri on mukana prosessissa, mutta sitä varten pitäisi sitten löytyä lääkäri, joka ymmärtää, että näissä jutuissa ei päästä etenemään jotakin näppärää ohituskaistaa pitkin.

Itselläni on takana 23 vuotta säännöllistä benzojen käyttöä. Tähän sisältyy runsaasti väärin- ja sekakäyttöä. Ne lopetin jo vuosia sitten, kun tulin siihen tulokseen, että se on ehkä idioottimaisinta hommaa heti imppaamisen jälkeen ja kusen siinä ainoastaan omille kintuilleni. Useamman vuoden olen ajanut ihan lääkinnällisiäkin annoksia alas määrätietoisesti ja onnistunutkin siinä hyvin. Olen sen verran realisti, että omalla kohdallani en pidä täyttä benzoista luopumista kovin todennäköisenä. Jo MT-ongelmani ovat sen verran pahaa laatua, että niiden vuoksi pitää välillä pistää sordiinoa päälle(Jos ei muuten, niin unettomuuden vuoksi) ja benzot ovat vähähaittaisimmat ja toimivimmat lääkkeet siihen. Mitä pienemmät annokset ja mitä enemmän oireettomia välipäiviä on kuitenkin aina parempi. Mulla ei sikäli ole pelkoa, että reseptien kirjoittaminen stoppaisi yhteen lääkäriin tai lääkkeet muutenkaan pääsisivät loppumaan kesken, mutta silti en ole puhunut tästä projektistani mitään lääkärille. En vain kaipaa minkäänlaista niskaanhengittämistä tässä asiassa. Psykiatrini on kyllä loistotyyppi, ymmärtäisi varmasti ja muutoin voin olla hänelle hyvin avoin asioistani. Tämän kuitenkin haluan pitää omana asianani. On mulla tosin läheisiä, jotka tietävät ja tukevat. Suuret kiitokset heille <3.

Asenne ja motivaatio sulla ainakin on kohdillaan . Liikunta, ulkoilu ja nuo rauhoittumisharjoitukset ovat valitettavan aliarvostettuja. Tarkoitan muutenkin, kuin vain vieroitusoireiden hallinnassa. Itse olen saanut niistä paljon apua niin psyykkisiin, kuin fyysisiinkin ongelmiin.

Paljon tsemppiä .

[aivopaahto]

Terve. Kiitos vastauksesta.

Olen minäkin joskus miettinyt, että voinko ikinä elää lääkkeetöntä elämää. Tuntuu kuitenkin todella synkältä ajatukselta, että loppuelämänsä eläisi pakottavan addiktion ohjaamana. Vain kokeilemalla tietää, onnistuuko siitä irti pääseminen. Tämä on ollut asenteeni kaikenlaisten addiktioiden kanssa, kun niiden keskellä olen nuoruuteni ja aikuisuuteni kamppaillut.

Minä olen aina ollut avoin päihteiden ja lääkkeiden käytöstä minua hoitaville lääkäreille. Tiedän, että siinä on riskinsä, mutta ehkä olen persoonaltani sellainen, etten koe olevani rehellinen itselleni, jos en ole rehellinen muille. Omalääkärini, jonka kanssa lääkityksestä on aikoinaan sovittu, jopa kiitteli minua avoimuudestani. Niinpä koen että meillä on molemminpuolinen luottamus. Tämänhetkinen tilanne on syntynyt siitä, että asiaan on tunkenut nokkansa ikään kuin ulkopuolinen ihminen, joka ei minua tai asioitani tunne, ja hän on tehnyt hätiköidyn ratkaisun. Varmasti hänkin on tarkoittanut vain hyvää, mutta kuten sanoit, kaikki eivät ymmärrä tämän asian pitkäjänteisyyttä.

Eilen iltakävelyllä soitin valtakunnalliseen päihdeneuvontaan. Sieltä annettiin ihan hyvä vinkki, että kunnallisista päihdepalveluista voi pyytää apua myös lääkeriippuvuudesta selviämiseen, vaikka kyseessä ei olekaan varsinainen päihdekäyttö siinä mielessä kuin se perinteisesti ymmärretään. Mutta kehottivat he myös vielä kerran olemaan yhteydessä terveyskeskukseen, sillä lain mukaan jotain apua on tilanteeseeni tarjottava.

Nukuin viime yön hieman paremmin ja nyt aamullakin olo on paljon rauhallisempi. Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että koska tahansa vaikeat olot voivat taas ilmaantua ja vetää ns. syvään päätyyn. Tästä syntyy eräänlainen noidankehä: itse vieroitusoireiden lisäksi niiden arvaamattomuus ahdistaa ja pelottaa, mikä aiheuttaa stressiä, mikä taas pahentaa oireita. Juuri tämän takia tavoitteenani on laajempi elämäntaparemontti. Kun perusasiat - syöminen, liikunta, mielen tasapaino - ovat kunnossa, aivonsa on helpompi ohjelmoida uuteen normaaliin, jossa vieroitusoireet ovat vain yksi osa arkea, eivätkä kaikkea hallitseva mörkö.

Yhtä paljon - tai ehkä jopa enemmän - kuin minua harmittaa oma tilanteeni, minua harmittaa myös kaikkien muiden tilanne. Tämä on systeemisen tason ongelma ja lääkeriippuvaisten hoidossa on selkeitä puutteita. Ja esimerkiksi minun tilanteeni on kohtuuton paitsi minulle, myös läheisilleni ja esim. työkavereilleni. Kirjoitin eilen potilasasiamiehen ohjeistuksella muistutuksen, mutta en vielä lähettänyt sitä. Jos tänäänkin kohtelu on yhtä kylmää kuin eilen, niin sitten lähetän. Asiat eivät muutu, jos muutosta ei vaadita. Olen jopa visioinut, että hoitokulttuurin muutosta ja potilaiden oikeuksia ajamaan voisi perustaa jonkinlaisen yhdistyksen.

[aivopaahto]

Tämähän alkaa muodostua varsinaiseksi päiväkirjaksi. Tässä tämän päivän käänteet.

Soitin aamulla tuon viestin kirjoittamisen jälkeen päihdehoitajalle. Puhuttiin noin 40 minuuttia puhelimessa ja selviteltiin asiaa ja etenemisvaihtoehtoja. Puhelun aikana oli sitten tullut tekstiviesti, että resepti on uusittu. Tämä hämmensi, koska luulin että asia on loppuun käsitelty ja kiveen hakattu. Uusijana oli jälleen uusi lääkäri.

Päihdehoitajan vastaanotolle ei tarvitse ajanvarausta, joten päätin, että ennen apteekkiin marssimista menen vielä hoitajan luo henkilökohtaisesti vaihtamaan ajatuksia. Tulikin sitten selitettyä ummet ja lammet lapsuuden vaikeuksia ja päihdehistoriaa myöten. Pyysin myös kirjaamaan etenkin viime päivien tapahtumat omasta näkökulmastani tarkasti ylös. Näin aivan kaikki osapuolet tietävät missä mennään.
Lopuksi hoitaja ehdotti, ettei tehdä vielä lopettamisaikatualua, sillä olen nyt ollut kohta 9 päivää ilman lääkettä, joten aivan vasiten ei säännöllistä käyttöä kannata aloittaa uudestaan, ei edes aikataulutettua annoksen laskemista. Sovimme, että haen kuitenkin lääkkeen apteekista ja otan sitä sitten jos ja kun on aivan pakko. Ja jos käyttö menee rutiininomaiseksi napsimiseksi, niin sitten tehdään lopettamisaikataulu ja kokeillaan lopettamista uudestaan.
Tämä on sinänsä hyvä järjestely, että saan mielenrauhaa pelkästä lääkkeen läsnäolosta. Tämä lienee tyypillistä addikteille. Kovaa itsekuria kuitenkin vaatii, ettei ala ikään kuin keksiä itselleen syitä miksi ottaa sitä. Etenkin nukkumaan mennessä houkutus on suuri, koska huonot yöunet itsessään aiheuttavat monenlaisia ongelmia.

6kk sisällä olisi alkamassa toimintaterapiajakso arjenhallinnan parantamiseen aikuisiän ADHD-diagnoosin perusteella. Samalla aletaan selvittää, onko minulla Aspergerin syndrooma tai muu autismin spektrin häiriö.
Tavoitteena on, että toimintaterapian alkamisen aikaan kokisin voivani elää pääsääntöisesti ilman bentsoja tavalla tai toisella.

Näillä puheilla kohti huomista ja päivä kerrallaan.

[aivopaahto]

Kirjoitanpa vielä tälle illalle parista erikoisesta oireesta.

Eilen ja tänään on tuntunut, etten aisti värejä. Näen ne kyllä, eli en mitenkään kirjaimellisesti näe mustavalkoisena. Mutta vaikka voin nähdä ja järjellä sanoa että puu on vihreä tai taivas sininen, niin tuntuu etten _tunne_ sitä. Vähän kuin kaiken päälle olisi vedetty jokin haalea tai sumentava kalvo. Muistan kokeneeni samaa (ja paljon voimakkaampana ja ahdistavampana) kun lopetin masennuslääkkeet.

Toinen outo juttu on, että sisäinen kelloni on ikään kuin pysähtynyt. Tuntuu että jokainen vuorokaudenaika on sama. Vaikka voin järjellä ajatella, että kävin pitkällä kävelyllä, söin iltapalaa ja kävin suihkussa ja muutenkin päivällä on ollut hyvin selkeä kulku, niin keho ei tunnista onko ilta, päivä vai aamu. Eikä tähänkään tunteeseen vaikuta se, että ymmärrykseni kellonajoista ei ole kyllä hävinnyt mihinkään, ja voin nytkin katsoa ja ymmärtää mitä kello on. Normaalisti olen tälle asialle kuitenkin hyvin herkkä.
Lieneekö niin, että kun olo on kohtalaisen nihkeä koko ajan, niin se valtaa kaikki ajatukset ja koko olemisen, jolloin tavallaan on ihan sama mitä kello on? Tai sitten ongelmalla on fysiologiset juuret. Kun keskushermosto on jatkuvassa ylivireystilassa, niin aivot eivät osaa tulkita, mitä aikaa päivästä eletään.

Nukuin myös minulle epätavallisseti päiväunet. Otin iltapäivällä Ataraxia ja söin melko tuhdisti, jolloin rupesi väsyttämään. Muistan nähneeni painajaisia ja heräsin sekavana sekä hiestä märkänä. Herätessä luulin, että on aamu. Kello oli puoli viisi iltapäivällä.

Diapam-paketti on toistaiseksi säilynyt avaamattomana.

[aivopaahto]

Eilen oli ihmeellisen normaali olo. Jo aamulla herätessä huomasin, että lähes kaikki oireet olivat tiessään. En koennut aamulla tarvitsevani edes Ataraxia, koska ei ahdistanut.
Kokemuksesta kuitenkin tiesin, että ei kannata tuudittautua hyvään oloon, vaan olla valppaana. Kävin illalla pitkällä, yli 7 kilometrin kävelyllä. Kotiin pääsin vasta puoli yhdentoista jälkeen, joten sekä ilta-annos Ataraxia että nukkumaanmeno vähän venähtivät. Nyt tänään on ollut huomattavasti vaikeampi olo. Samaan aikaan ahdistaa ja väsyttää. Ylipäätään tuntuu, että tämä koko homma on fyysisesti ja psyykkisesti niin raskasta, että hieman paradoksaalisesti olen koko ajan väsynyt, vaikka pää kävisikin kierroksilla. Ja väsymyksestä huolimatta joko en saa unta tai sitten uni ei ole palauttavaa painajaisten ja heräilyn takia.

Unissa on kummallisesti alkanut pyöriä kannabis. Lähes joka yö unissani imen jointtia tai kurlutan savuja bongista. Tämä varmasti liittyy siihen, että aikaisemmalla vieroituskerralla olin vielä päivittäinen polttaja ja itselääkitsin myös vieroitusoireita paljon pilvellä. Onneksi hereillä ollessa ajatus on lähinnä vastenmielinen. Mutta alitajuisesti selvästi kaipaan tuollaista helpotusta.

Helsinkiin lähtemistä pitäisi alkaa ihan konkreettisesti miettiä. Koronatartunnan riski ahdistaa tosi paljon. En kuitenkaan kehtaa olla menemättä, koska olen luvannut meneväni. Olen yrittänyt järjellä selittää itselleni, että olen kuitenkin saanut jo yhden rokoteannoksen, joten tilastollisesti minulla on melko pieni todennäköisyys sairastua vakavasti. Valitettavasti nämä eivät vaan tunnu olevan järjen asioita, vaan jostain syvältä liskoaivoista kumpuavaa kulkutaudin pelkoa.

Olemme puolison kanssa pitkään miettineet muuttamista. Sopivaa asuntoa ei vain ole vielä löytynyt. Inhoan muuttamista ja siihen liittyvä valtava työmäärä stressaa. Mutta toisaalta pieni ympäristönvaihdos voi elämäntapamuutosten yhteydessä olla hyvä juttu. Vanhat tavat voivat ikään kuin jäädä vanhaan asuinpaikkaan.

[Winston-84]

Miten sulla nyt menee?