[Somebody]

Ymmärrän hyvin Winstonin pointin.
Kuitenkin anteeksianto itselle on hyvä ja luvallista.
Tapahtui mitä kautta tahansa jos se on aitoa muuttumista edesauttava.
Ymmärrän miten loukkaavaa julistaminen on ja voi olla, mutta heidän jota se loukkaa on itsensä tuo käsiteltävä.

Tuo 0132n kysymys taas on mielestäni mahdoton, ainakaan todistaa.
Pitäisi elää sama elämä erilaisin valinnoin jotta voisi mitään todistaa.
Tai sitten on kyse jostain sellaisesta, mitä en tajua tai mihin en usko.

[Vieraammaksi54]

Anteeksi anto. Itselle ja muille. On aika kauheaa jos minunkin pitäisi kaikki ne pahat teot ja joidenkin mielestä synnissä elämiset kantaa ja muistaa koko loppuelämä. Etten saisi antaa itselleni anteeksi että elin väärin, valitsin väärin. Tuotin tuskaa lähimmäisilleni juovuspäissäni, he saivat hävetä silloin. Ja minä aloin hävetä kun raitistuin. Tosin häpesin kyllä juodessanikin ja tehdessäni aivan hulluja juttuja joita kammoksuin selvänä, pelkäsin, koska siinä olisi voinut käydä huonosti.
Syyllisyystaakka oli niin kova jo juodessani että harkistin itsemurhaa. Toivoin pääseväni pois koska en vain osannut elää niin että voisin hyvillä mielin laittaa illalla nukkumaan. Unettomuus vaivasi kun syyllisyys painoi. Mihinkään sukujuhliin en kehdannut mennä.
Kun raitistuin, masennus ja ahdistus oli kova, ja se piti vain päivä kerrallaan kestää. Jos en siinä vaiheessa olisi löytänyt jumalaa ja jumalan armoa olisinko enää kirjoittamassa. Minun mieleni oli ihan pirstaleina. kävin psykoterapiassa ja he siellä yrittivät hoitaa mieltäni, muttei se onnistunut, koska en saanut tuntea sitä että sain anteeksi pahat tekoni, syntini ja yms. AA:ssa löysin Jumalan. Ja armon itselle, siellä oli muitakin yhtä särkyneitä. Tuettiin toisiamme. Jumala löytyi metsästä, meren rannalta tai jostain luonnosta. Siellä puhuin hänelle ja pyysin voimaa kestää järkyttävä olotila. Minulla määrättiin lääkkeitä, mutten uskaltanut niitä ottaa kun pelkäsin kaikkea joka voisi mieleeni vaikuttaa, olin ollut raittiina jonkin aikaa ja siitä ikikiitollinen enkä halunnut sekoittaa tai lamaannuttaa itseäni millään. Olisin päässyt helpommalla alkamalla syömään lääkkeitä, myönnän sen, mutta tehty mikä tehty.
Meni kauan ennenkuin lapset antoivat anteeksi. Meni kauan ennenkuin suku hyväksyi minut taas joukkoonsa. En olisi jaksanut ellen olisi sinä aikana saanut varmuutta, että olen saanut anteeksi, tehtyä ei saa tekemättömäksi, on vain mentävä eteenpäin hetki kerrallaan, uskoen että kaikki kääntyy vielä hyväksi.
Jos ei minulla olisi ollut uskoa johonkin korkeampaan niin olisinko jaksanut pysyä raittiina siinä vaiheessa, kun joku sukulainen naljaili menneistä? Herkkänä käperryin itkemään omaa surkeutta, mutta kun oli se jokin turvaköysi, niin silloin sai voimaa, että kyllä tämä ohi menee. Tulee päivä jolloin tuokin ihminen ehkä jo jättää menneet taakseen.
Anteeksi antoa ei ymmärrä sellainen, joka ei sitä tarvitse. minä tarvitsen. Yhä tänään. Teen pahoja juttuja ja olen ilkeä, loukkaan muita yhä tänään. Ei minusta tullut synnitöntä.
Ja jokainen seisoo oman Jumalansa edessä viimeisenä hetkenä. Minun Jumala on ääretön rakkaus ja sitä kohti menen. Ihan sama mitä muut puhuu ja kirjoittaa, pysyn tällä tiellä, haluan pysyä tällä tiellä, raittiina ihmisenä, mutten täydellisenä. yritän viedä raittiuden sanomaa yhä eteenpäin, omalla tavallani, joku tinen vie sitä omalla tavallaan, kummallakin meillä sama hyvä tahto.

[Vieraammaksi54]

Huomenta.
Mukava raitis aamu jälleen. On ihanaa kun painostava kurja olo on hiipunut pois. Ja jo odotan valoisaa tulevaisuutta jälleen. Tällainen arkinen tasapainoinen elämä sopii minulle, nautin kun on oma pikku koti, oma rauha ja oma määräysvalta mitä teen.
kaikki on taas hyvin. Hyvää isän päivää!

[vadelmamunkki]

Hyvää sunnuntaita ja hyvää isänpäivää.

Mielenkiintoista huomata, että kielikuvamme ovat hieman saman tyylisiä uskon suhteen, vaikka toinen uskoo ja toinen ei. Vieraammaksi54 puhuu "turvaköydestä", minä olen puhunut "henkisestä turvarievusta".
Monet muistanevat Jaska Jokusen kaverin Epun, joka saa rievustaan lohtua ja turvaa pahalta maailmalta.

Ihminen toki voi saada anteeksisaamisen kokemuksen ilman että se suuri taivaallinen anteeksiantaja todistettavasti olisi olemassa. Ihmisen psyyken voima on sen verran vahva, että se pystyy tuottamaan vahvoja psyykkisiä ja hengellisiä kokemuksia. Kaikki uskonnot ja vahvat uskomukset ovat oikeastaan tämän ihmisen henkisen voiman ilmentymiä.

Tunnen ilmiön omasta lähipiiristäni. Isoäitini oli totisesti vanhurskas helluntailainen, äitini puolestaan on löytänyt Jeesuksen vanhemmiten ja saanut Jeesukselta syntejään anteeksi.

Uskovaisilla ihmisillä tosin voi olla joskus erikoisia käsityksiä siitä mikä on synti ja mikä pitää saada anteeksi. Seksuaalisuus esimerkiksi on monelle uskovalle suuri synnintunnon ja häpeän aihe. Jotkut tyrkyttävät synnintuntoaan myös muille, ja tuomitsevat seksuaalivähemmistöt helvetin liekkeihin kärventymään ikuisiksi ajoiksi.

Eräs uskovainen työkaverini (nuorehko kaunis nainen) puolestaan kertoi häpeävänsä Jumalan edessä sitä että oli naimaton ja lapseton vielä 30 -vuotiaana.
Uskonnoton näkee moisen murehtimisen täysin älyttömänä, mutta työkaverini ahdistus asiasta oli konkreettinen.

Ja jokainen seisoo oman Jumalansa edessä viimeisenä hetkenä.

Tämä on mielenkiintoinen ajatus, josta haluaisinkin kysyä: onko jumalia siis oikeasti olemassa useita, jokaisella uskonnolla omansa? Kristityt seisovat oman Jumalansa edessä, muslimit Allahin edessä, juutalaiset Jahven edessä, hindut Vishnun edessä ja niin edelleen?

Entä kenen edessä me uskonnottomat ja ateistit seisomme viimeisenä hetkenämme? Itsensä vanhan kehnon, vihtahousun, Lusifeeruksen, Belsebuubin edessäkö?


Vakavasti puhuen: Richard Dawkins on pohtinut myös Jumalan kohtaamista.
"If I met God after death" https://www.youtube.com/watch?v=TLL8o01SXZQ

"Jos kohtaisin Jumalan, kysyisin kuka hän niistä lukuisista ihmiskunnan jumalista on? Ja miksi hän näki aina niin paljon vaivaa piilotellakseen itseään meiltä?"

[vadelmamunkki]

Just one more question....

Anteeksi antoa ei ymmärrä sellainen, joka ei sitä tarvitse. minä tarvitsen. Yhä tänään. Teen pahoja juttuja ja olen ilkeä, loukkaan muita yhä tänään. Ei minusta tullut synnitöntä.

Siis ymmärsinkö oikein, että olet ilkeä muita ihmisiä kohtaan ja loukkaat muita ihmisiä, ja sitten Jumala antaa sinulle tämän anteeksi?

[Vieraammaksi54]

No en todellakaan ole tahallani ilkeä, ymmärrät sen kyllä itsekin, mutta joskus on kertakaikkiaan niin henkisesti herkässä tilassa tai ruumiillisestikin väsynyt ettei jaksa olla aina niin mukava ja kiltti. Ihmisiltä pyydän anteeksi, tietenkin.
Muutama päivä sitten keskustelin erään ihmisen kanssa tästä anteeksi pyytämisestä, ihmisiltä ja Jumalalta. Hän väitti ettei tarvi pyydellä anteeksi, ei ole tehnyt mitään josta täytyisi anteeksi pyytää. Se kyllä kuulosti aika ihmeelliseltä?
On toki sairaalloinen syyllisyys, niinkuin oli minullakin raittiuden alussa kun tunsin niin kamalaa syyllisyyttä siitä että lapseni olivat kärsineet vanhempien juomisesta, menettäneet turvallisen lapsuuden. Pyysin kyllä anteeksi lapsilta ja läheisliltä. Mutta eihän pelkkä anteeksi pyytäminen riitä, siihen menee kauan aikaa että saa edes jotenkin hyvitettyä menneet. Nyt on välit lapsiin jo hyvät. En ole kysynyt olenko saanut anteeksi, niin typerä en ole sentään. Menneitä kun ei saa tekemättömäksi. Siinä kohtaa tule se että on vain annettava anteeksi itselle ja tunnettava armoa. Alussahan en uskonut muuhun kuin että Jumala oli antanut anteeksi, se riitti, sen turvin jaksoin eteenpäin.
Juoppoa inhotaan, väheksytään, pilkataan, ivaillaan,,, vielä kauan sen jälkeen kun korkki on kiinni. Siinä vaiheessa turvasatama oli ryhmä, ja on edelleen, mistä olen tosi kiitollinen että on se turvasatama.

[Vieraammaksi54]

Huomenet. Heräsin aamu neljältä ja mieleen tuli kaikenlaisia uhkakuvia. Herkkä kun olen. Nyt olis sukujuhla edessä ja joudun yksin menemään sinne. Se kauhistuttaa. Muistoissa on kiusaajat. Niitä oli lapsuudenperheessä, koulussa ja töissä. Viimeiset 12v olin aviossa ja mieheni oli kuin suojamuuri, kukaan ei uskaltanut kiusata minua kun hän oli paikalla. Ne nälvijät jotka aiemmin olivat nälvineet minulle milloin mistäkin asiasta (muka vitsinä) eivät enää nälvineet kun hän oli paikalla. Nyt hän ei enää ole ja joudun kohtaamaan jälleen kiusaajani. Mutta otan Jumalan suojakuvun ympärilleni enkä enää välitä heistä ja heidän "vitseistä".
Tuo herkkyyteni oli yksi syy miksi join. Kun olin jossain missä koin kiusaamista niin tulin kotiin ja join pääni täyteen kun en muuten jaksanut. Lapset sen minulle sanoivatkin että kun tulin niin sulkeuduin johonkin huoneeseen ja join ja itkin. Sellainen ressukka olin ja olen edelleen sisimmässäni.
Mutta kun tulin AA:n piiriin sain opetella uusia tapoja kestää ne tilanteet mitä en ennen kestänyt. Ja minun ei tarvinnut enää mennä sinne missä jouduin pelkäämään, voin jäädä pois. Ja töissä opettelin sen että tein työni ja annoin muut asiat olla, kiusatkoon tai nälviköön ihan miten haluaa, minulla on oikeus tienata oma elanto ja olla ihmisten parissa omana itsenäni.
Nyt kun olen jälleen yksin on minun taas opittava selviytymään yksin, otettava Jumalan suojamuuri ympärilleni, että jaksan, enkä retkahda itsesääliseen juomiseen.

[Somebody]

Ei kai jumalalta, jumalilta sentään tarvitse pyytää anteeksi?
Ellei ymmärrä jumaluuksia sisäiseksi voimaksi, jolloin pyytää itseltä anteeksi mikä on ihan ok minusta.
Muokk.
Onnea sukujuhliin, hyvin se menee. Ja jos jännittää niin saa jännittää. Ja jos se näkyy, saa näkyä.

[tabularasa (poistunut käyttäjä)]

Huomenet. Heräsin aamu neljältä ja mieleen tuli kaikenlaisia uhkakuvia. Herkkä kun olen. Nyt olis sukujuhla edessä ja joudun yksin menemään sinne. Se kauhistuttaa. Muistoissa on kiusaajat. Niitä oli lapsuudenperheessä, koulussa ja töissä.

Aika tuttua. "kiusaajia " on riittänyt. Varman jätti jotain vikaa päähän ja se vika sitten johti päihteiden käyttöön.
Olen nyttemmin huomannut sen että menemällä pää kirkkaana paikkoihin jotka ennen jännittäneet ja niistä koettelemuksista selviäminen on palkitsevaa ja voimaannuttavaa. On kiva huomata, että pärjää eikä tarvitse olla yhtään tämän kummempi. Olkoot muut sosiaalisempia. Minä tällaisena riitän itselleni ja se saa riittää muillekin.
Kerroin aiemmin rukoilleeni apua kesällä viimeiseen ponnistukseeni tässä raitistumisessa. Apua tuli jostakin, ainakin niin tunnen. Välillä vieläkin kun on paska olo, saatan pyytää voimia. Niitä voimia on riittänyt.
Yksinäisyys on paha. En joudu elämään yksin, ja vaikka tuo kumppani ei oikein mitään riippuvuuden problematiikasta ymmärräkään on hyvä että se tuossa on.
Huomenna on ensimmäinen adventti. Kirkoissa lauletaan Hoosiannaa.. Minuakin on kutsuttu mukaan. En tiedä miten kehtaisin olla menemättä. Kirkossa olen poissa mukavuusalueeltani, mutta yhden tunnin sitä seisoo vaikka päällään pystyssä jossakin jos sikseen tulee. Pelkään vaan, että minusta näkee sen etten viihdy ja negatiivinen fiilikseni pilaa vaimonkin oloa.

Onhan se juhlallista:
https://www.youtube.com/watch?v=nFWTIV11yt4

[vadelmamunkki]

Jos minä uskoisin vähänkin Jumalaan tai olisin edes agnostikko, istuisin varmaan kirkossa jatkuvasti. Siellä on ollut suht koht mukavaa istua silloin tällöin ihan ateistinakin. Olen tosin suhtautunut kirkossa istumiseen ikään kuin tarkkailijan tai tutkijan mentaliteetilla, siis hieman samaan tapaan kuin Richard Dawkins jossain dokkareissaan tai Kari Enqvist kirjassaan "Uskomaton matka uskovien maailmaan".

Tuota Enqvistin kirjaa suosittelen lämpimästi muuten kaikille; sekä uskoville, agnostikoille että uskomattomille. Siitä voi saada jotain ajatuksia jokainen, uskoi tai ei.


Ja jos uskoisin vähänkin Jumalaan tai olisin edes agnostikko, osallistuisin myös kirkon jäsenenä aktiivisesti kirkollisvaaleihin. Olisin jopa ehdokkaana ja pyrkisin kirkkovaltuustoon, osallistumaan päätöksentekoon kirkon asioista.

On muuten erikoista, että about yli 60 % suomalaisista kuuluu edelleen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja kirkon vuosibudjetti on muhkeat miljardi euroa, mutta kirkkovaalien äänestysprosentti on jotain 14 %.

[Vieraammaksi54]

Huomenta.
Juhlat meni hyvin, oli hauskaa. kaikenlaisia pelejä pelattiin ja pidettiin hauskaa. Toiset otti vähän mutta ei edes synttärisankari humaltunut. Turhaan pelkäsin. En tiedä mikä on muuttunut? Onko muutkin aikuistuneet? Muuttuneet? Vai minäkö muutuin? No, en aio olla liian rohkea enkä uskoa että aina kaikki menee hyvin, takapakkia ja yms. tulee ja ne on vain kestettävä.
Kirkossa olen käynyt joskus tiheäänkin, joskus harvoin, niinkuin nyt en ole käynyt. En oikein pidä jumalanpalveluksen menoista, ne on niin pitkästyttäviä, ikävä kyllä pitkästyn. Niinpä. ailahteleva, hermostunut, koko ajan liikkeessä olevana en oikein jaksa olla paikallaan. Mutta uskon että jumala ei siitä minua moiti. Eikä jumalan armoa ja rakkaus ole vain kirkossa, se on täällä ihmisten ympärillä eniten. En tiedä, en pidä vapaistakaan suunnista, enkä muissakaan kirkoissa käy. En ainakaan sen vuoksi että sitten olisin jotain oikeaa, kokisin jotain oikeaa uskoa. Sydämen usko on tärkein ja suora yhteys Korkeimpaan.
Tietenkin, vertaistuki muiden uskovien kanssa on tärkeää, siten voisi kasvaa uskossaan. Ja on tuki toisista jos on vaikeaa. Yksin ei kannata jäädä. Mutta onko minullakin jokin pelko että menetän jotain jos liityn kunnolla muiden uskovien joukkoon? Mikähän se olis? tai muutun joksikin miksi en halua muuttua?
En tiedä. Minulle riittää tämä usko mikä minulla on kun raitistuin ja sen haluan pitää.
Hyvää ja raitista lauantaita!

[0132]

Muutama viikko sitten kirjoittelin tässä ketjussa:

Johansson kertoo jossain puheessaan saaneensa anteeksi tekonsa Jumalalta, ei ihmisiltä. Hänen kertomansa mukaan on ihmisiä jotka eivät ikinä anna hänelle anteeksi, ja heillä on siihen syynsäkin.

Annetaan Johanssonin itse kertoa muutoksesta.
https://youtu.be/dpHRU3LePh0

Jk.
Mitähän Johansson mahtaisi vastata kysymykseeni,
"Kuinka monta vuotta olisit istunut vankilassa jos et olisi käyttänyt mitään päihteitä?"

On yksi tapa saada vastaus...
----

Niin, minä sitten menin kysymään mieheltä itseltään.
Vastaus kysymykseen ketjussani Putka Häiriköille.

Putkis

[vadelmamunkki]

Mieleeni tuli muutama kysymys uskoville ihmisille, ja olisi mielenkiintoista lukea vastauksia jos joku sellaisia haluaa kirjoittaa.

Uskotteko kuolemanjälkeiseen helvettiin tai ns. kadotukseen?
Jos Jumala antaa anteeksi kaikkein pahimmatkin synnit kuten murhat, niin millä kriteereillä ihminen joutuu kuolemansa jälkeen helvettiin tai kadotukseen?

Entä uskotteko taivaaseen tai paratiisiin? Mitä siellä tehdään iänkaikkisesti?

[Vieraammaksi54]

Kun raitistuin ja muutuin toisenlaiseksi ihmiseksi. En enää örveltänyt kapakassa ja tehnyt mitä sattuu humalassa. yritin elää "ihmisiksi" ja olla kunnon kansalainen.... mutta mutta... eihän eräät ihmiset unohtaneet vaan edelleen pilkkasivat, nakkelivat asiattomia "vitsejä" minusta. Mutta sitten sanoa paukautin että jos rikollinenkin kärsii vankilatuomionsa, katuu tekoaan pyytää anteeksi, eikö hän saa uutta mahdollisuutta? Vankikin pääsee joskus vapauteen, eikö juoppo pääse koskaan? Sen jälkeen ei enää ole kuulunut ainakaan suoraan päin naamaa "vitsejä".
On näkyviä, julkisia pahoja tekoja, pahimpia ovat ne mitä ei näy, syvällä sydämessä on armottomuutta toista kohtaan, kovuutta, ahneutta yms. juoruilemista, toisen ihmisen häpäisemistä, ja toisen ihmisen lankeemukseen saattamista jne.
Joku viisas on sanonut että suurin synti on oman tai toisen kasvun estäminen. Voip olla tottakin. Paljonhan ihmiset puhuu ja kirjoittaa, kaikki ei ole kuitenkaan aina niin viisastakaan. Mutta se mikä auttaa pysymään raittiina on kait minulle tärkeintä. ja varmaan monelle muullekin, oli se usko johonkin millainen tahansa.
Kunhan edes tämän elämän voisin rauhassa elää läheisteni kanssa, ilman häpeää ja vihaa. Ylenkatsetta ja vähättelyä en enää kaipaa.

[Winston-84]

Jos Jumala antaa anteeksi kaikkein pahimmatkin synnit kuten murhat, niin millä kriteereillä ihminen joutuu kuolemansa jälkeen helvettiin tai kadotukseen?

En ole uskovainen, mutta järkeilen tuon asian niin, että helvettiin/kadotukseen joutuu, jos unohtaa pyytää jumalalta anteeksi syntejään, isompia tai pienempiä. Ei jumala anteeksiantoa pyytämättä jakele. Voi minua. Kadotukseen taitaa täten kulkuni johtaa .

Katolisella kirkolla oli se limbosysteemi. Jos pikkuvauva, jota ei oltu vielä ehditty kastaa ja joka ei muutenkaan osannut pyytää anteeksi syntejään, kuoli, se ei syntisenä päässyt taivaaseen, mutta sitä ei myöskään "syyntakeettomana" tuomittu helvetin lieskoihin. Siispä se päätyi limboon, eli johonkin ihme välitilaan. Luopuivat sitten tuosta ajatuksesta ja armeliaasti päättivät, että kastamaton vauva pääsee kuoltuaan taivaaseen, jos nyt yhtään oikein muistan katolisen kirkon hörhöilyjä.