[Kesäkukkia]

En.

[Rakas hörhöni]

Uskon, kuin myös saatanan olemassaoloon

[_Aada_]

En usko, sekin vähäinen usko meni siinä kun näin äitini 5-vuoden taistelun sairautta vastaan jota ei voi voittaa. Oli oman mielensä vanki ja kärsi ja kitui. Silloin lakkasin uskomasta lopullisesti.

Se mihin uskon on jotain muuta kun jumala.
Uskon, että kun ihminen kuolee, että jonkinlaisena energiana siirrytään johonkin toiseen maailmaan ja elämä jatkuu, mutta jumalan valtakunta se ei ole.

[samaani]

En usko Jumalaan.
Mutta ken uskoo, en häntä tuomitse, kunhan ei kiihko tuputusta ala julistaa.

[Winston-84]

Minua on askarruttanut monien ihmisten tarve uskoa jonkinlaiseen kuoleman jälkeiseen elämään, oli se sitten kristittyjen taivas, hindujen uudelleen syntymä tai vaikka ihan itsekeksitty kuoleman jälkeinen jatkumo. HUOM!: Tarkoitukseni ei ole pilkata toisten uskoa, maailmankatsomusta ymv., vaan ihan mielenkiinnosta olen pohtinut, mistä em. tarve kumpuaa. Onko se kuolemanpelkoa vai mitä? Itselleni kun ajatus siitä, että elämä jatkuisi kuoleman jälkeen tavalla tahi toisella on lähinnä karmaiseva, ei tippaakaan lohdullinen. Vaikka ihan tykkäänkin elämästäni, eikä mulla ole mikään kiire täältä pois, niin kyllä tässä yhdessä kierroksessa on silti ihan riittävästi ja tämän jälkeen tahdon vain yksinkertaisesti lakata olemasta. Uskon ja hartaasti toivon, että niin kuoleman jälkeen tapahtuukin.

[vadelmamunkki]

^ Olen miettinyt samaa. Olenkin myös taipuvainen johtopäätökseen, että uskonnoissa ja uskossa kuoleman jälkeiseen elämään on loppujen lopuksi kyse kuolemanpelosta. Onhan monelle ymmärrettävästi ahdistava ajatus, että kuolema olisi oman elämän ja tietoisuuden absoluuttinen päätepiste, jonka jälkeen ei ole mitään: pelkkä tiedottomuus ja olemattomuus. Ajatus voi tuntua joistakin myös epäoikeudenmukaiselta, jos kaikkien lopullinen kohtalo on vain lakata olemasta, riippumatta siitä onko tehnyt elämässään hyvää vai pahaa tai onko uskonut johonkin jumaluuksiin vai ei.

Toki voi nähdä niinkin, että kuoleman lopullisuus onkin lohdullinen ajatus. Kuuluuhan se elämän luonnolliseen kiertokulkuun, jossa jokaisella elollisella olennolla on vain oma rajallinen aikansa. Uskonnollisessa hautajaistoimituksessa lausuttuun "Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman" -fraasiin voi yhtyä uskonnotonkin. Mutta viimeisenä, tai minään muunakaan päivänä, ei kukaan sinua ole herättävä.

Mutta jos palataan uskontojen lupauksiin kuoleman jälkeisestä elämästä, niin monelle uskovaisellekin tuntuu olevan vaikea kysymys, että mitä siellä Taivaassa sitten tehdään kun sinne on päästy? Siellä kuulemma iloitaan ja siellä on ihanaa, mutta kuka jaksaa iloita 24/7 ikuisesti?
Syödäänkö ja juodaanko taivaassa edes? Jos syödään niin miksi, koska ei kai ihmisellä tuonpuoleisessa ole enää fyysisiä elintoimintoja, jotka tarvitsevat ravintoa? Käydäänkö taivaassa vessassa? Entä onko taivaassa seksiä? Muslimien paratiisissa ainakin on, mutta onko kristittyjen taivaassa? Voiko taivaassa ryhtyä uuteen parisuhteeseen jonkun kanssa, jota ei maanpäällisessä elämässä ole kohdannutkaan, vai ollaanko taivaassa vain tutussa porukassa iänkaikkisuudesta iänkaikkisuuteen, aamen?

Näihin kysymyksiin uskovaiset eivät yleensä osaa vastata, vaikka he tuntuvat usein tietävän tarkkaan Jumalan tahdon ja mielipiteet joka asiaan. Taivaasta he loppujen lopuksi tietävät vähän, tai edes siitä miksi sinne kannattaa pyrkiä.

[Vieraammaksi54]

Hei. Tulin taas lukemaan ja kirjoittamaan tänne ajatuksiani.
Onneksi Raamatussakin sanotaan jossain kohtaa että "taivas on jo keskellänne". Uskon siihen että se miten elämme täällä ja kohtelemme muita on se taivas mihin pyrkiä.
Itselläni on nyt kova paikka edessä ja olen rukoillut kovasti voimia kestää se. Saan rukoilemisesta, mietiskelystä rauhaa, etten riehu vihaisena ja katkerana särkien ihmisten mielenrauhaa ympärilläni. Kerron asiat kyllä ja keskustelen, yritän olla syyttelemättä muita. No, en ole oikein hyvin onnistunut, kyllä viha ja kiukku aika ajoin nousee pintaan, mutta rauhoitun ja pyydän anteeksi vihaisia sanojani. Ne ei kuitenkaan auta ketään, ei minua eikä muita.
Uskohan on luottamista siihen mitä ei näe. Se on jonkun kauan sitten eläneen viisaan sanoja, ei minun.

[Winston-84]

Onhan monelle ymmärrettävästi ahdistava ajatus, että kuolema olisi oman elämän ja tietoisuuden absoluuttinen päätepiste, jonka jälkeen ei ole mitään: pelkkä tiedottomuus ja olemattomuus. Ajatus voi tuntua joistakin myös epäoikeudenmukaiselta, jos kaikkien lopullinen kohtalo on vain lakata olemasta, riippumatta siitä onko tehnyt elämässään hyvää vai pahaa tai onko uskonut johonkin jumaluuksiin vai ei.

Minulle on lohdullinen ajatus myös se, että elämälläni ei ole mitään merkitystä. Tämä ei tarkoita mitään nihilististä millään ei ole mitään väliä -murjottelua. Kyllä elämäni on mulle itselleni ja muutamalle läheiselleni merkityksellinen, yleensä ihan tykkään elämästäni ja pyrin tekemään asioita, jotka henkilökohtaisesti koen kivoina tai muutoin mielekkäinä ja elämään oman arvomaailmani mukaan. Tarkoitan, että elämälläni ja olemassaolollani ei ole universaalissa tai muussakaan laajemmassa mittakaavassa mitään merkitystä ja hyvä niin. Minusta olisi puistattava ajatus, että olisin osa jotakin suurta suunnitelmaa ja mun pitäisi pyrkiä ikään kuin elämään sen mukaan. Uskon, että olemme kaikki syntyneet tänne silkkaa sattuman kauppaa ja jos elämällä jokin tarkoitus onkin, niin se on lähinnä biologinen, eli jatkaa oman lajinsa elossapysymistä ihan siinä, kuin muillakin eliöillä. Ihmislajin kohdalla tosin ei olisi suurikaan tragedia, jos se kuolisi sukupuuttoon ja itse olenkin jättänyt lisääntymisen väliin .

[Vieraammaksi54]

Eihän tämän hetken maailman tilanne ( tai toisaalta ainahan se on ollut) ole kovin mairitteleva ihmisolennolle. Olemmeko ihan oikeasti tuollaisia kuin se näyttää pahimmillaan. Ja miksi? Mikä saa ihmisen olemaaan julma toiselle ihmisolennolle?
Vihaa, kaunaa , katkeruutta, petollisuutta, valhetta... Kaikkea pahaa tapahtuu. Mutta silti, yritän ainakin katsoa sinne missä on rakkautta, lempeyttä, ystävyyttä.

[vadelmamunkki]

Uskonnonvapaus on hyvä asia, ja jokaisella on oikeus uskoa mihin haluaa ja palvoa sellaisia henkiolentoja kuin haluaa. Mutta on niin kovin raivostuttavaa kuulla jatkuvasti huonoja uutisia siitä, mitä kaikkea näiden uskomisten varjolla tehdään.
Juuri äsken esim. Intiassa muslimit murhasivat hindun ja kostotoimia on tietysti luvassa. Norjassa jihadisti ammuskeli viattomia ihmisiä joiden arveli loukkaavan hänen sekopäistä Jumalaansa (sama Jumala kuin kristityillä ja juutalaisilla).
Jumalan nimessä alistetaan naisia mm. kieltämällä abortti ja vainotaan vähemmistöjä jne. jne.


Tietenkään kaikkien maailman pahuuksien taustalla ei ole usko johonkin jumaluuteen, ja uskonnon nimissä tehdään myös hyvää. Uskominen jumaluuksiin ei kuitenkaan ole edellytys hyvän tekemiselle, ja esim. monet auttamisjärjestöt ovatkin uskonnollisesti sitoutumattomia.

On tietysti hyvä asia, jos joku saa jumalaan uskomisesta apua vaikkapa päihderiippuvuudesta toipumiseen tai rukoilemisesta jotain meditatiivista mielihyvää.
Kuitenkin; jos minä uskoisin Jumalaan ja haluaisin pyytää häneltä jotain, pyytäisin häntä kyllä ensin auttamaan sodissa ja nälässä kärsiviä lapsia, ennen kuin ryhtyy auttelemaan minua jossain korkin kiinni pitämisessä.

[lillemor]

En taida uskoa ainakaan sillä tavalla mitä kirkkomme opettaa.
Aika moni näyttäisi kuitenkin uskovan päätellen tuosta mitä tv juuri nyt näyttää.
Lestadiolaiset ovat taas viettämässä suviseurojaan. Liki 100000 osallistujaa on jälleen kokoontunut nelipäiväisille kesäjuhlilleen. Hyvä heille.

Uskonnon opetus koulussa on jotain mitä en oikein ole koskaan sisäistänyt.
Muistan kun lapseni luki uskonnon kokeeseen ja sitten kokeesta ei tullut ihan kymppiä. Mitä väliä, hyvin hän on pärjännyt.
Jälkeenpäin oli vanhempain tapaaminen ja tulin kysyneeksi opettajalta miten tärkeää on tietää ja mitä auttaa lasta elämässä tieto siitä, miten monta kertaa juutalaiset kiersivät Jerikon muureja että ne luhistuuvat, ja kierrettiinkö vasta- vai myötäpäivään?Ja kuka se löysikään Mooses-vauvan kaislaveneestä? Tärkeitä tietoja lapselle...

Ovatko ne niin tärkeää tietoa, että niillä pistetään pieniä lapsia paremmuusjärjestykseen 2000 -luvulla koulussa? Lapseni ei ollut kokeessa noita muistanut
Opettaja, nuori nainen, mutkutteli että mutta kun on se opetussuunnitelma.
Sanoin, että olisi tärkempää opettaa näille pienille, ettei kiusata kavereita, ja yritetään muutenkin olla kilttejä lähimmäisille.
Sen kun kaikki sisäistäisi maailma voisi olla hiukan mukavampi paikka.
Eikös se Jeesuskin näillä linjoilla ollut?
Viisas kaveri J, mutta hänen jumalallisesta taustastaan voidaan olla montaa mieltä.
Ja ollaankin.

Tuo raamattu on ihmisten kirjoittama ja se kädessä ja siihen vedoten on tehty paljon pahaa ja sodittu monta sotaa. Sama koskee koraania ja muita uskonnollisia teoksia.

Mutta uskokoot, ne jotka haluavat ja uskostaan mielelleen rauhaa saavat.

[Dave2]

En usko. Uskominen on vastuun siirtoa itseltä.

Tietenkin on asioita, joita emme vielä ymmärrä esim kvanttifysiikan alueella.

[lp1 (poistunut käyttäjä)]

En

[Winston-84]

En usko. Uskominen on vastuun siirtoa itseltä.

Mitähän mahdat tarkemmin tällä tarkoittaa? Se kun ei oikein käynyt selväksi tuosta one-lineristasi. Minusta on vähän erikoinen ajatus, että kaikki jumalaan uskovat olisivat vastuunpakoilijoita... Ööh, siis missä kaikissa asioissa? Totta kai uskiksissa riittää sitäkin jengiä, jotka ajattelevat, että herran haltuun ja mitä vain voi tehdä, koska jumala antaa kyllä anteeksi, mutta ei tämä läheskään kaikkia uskovaisia koske. Itse tunnen uskovaisia, jotka eivät ole mitenkään vastuuttomia ihmisiä, päinvastoin. Sitten puolestaan tunnen ateisteja, jotka kyllä ovat varsin lahjakkaita siirtämään vastuun asioistaan ja mokailuistaan muille. Foorumin aihepiiriä sivuten; monelle se Jessen posse on parempi ja nimenomaan vastuullisempi vaihtoehto, kuin entinen elämänsä pahasti päihdeongelmaisena ja esim. rikoskierteessä elävänä linnakundina. Toki muutoksen voi tehdä ilman uskoontuloakin ja moni on tehnytkin, mutta joillakin se onnistuu parhaiten Jeesukseen turvaamalla.

Edit: Tuosta lillemorin maininnasta Jeesuksen jumalallisesta alkuperästä: Jos minulta kysytään uskonko Jeesukseen(Harvoin tosin kysytään), vastaan kyllä. Tarkoitan sillä, että uskon kyseisen historiallisen henkilön eläneen ja vaikuttaneen aikoinaan siellä Lähi-idän aavikolla. Ihan samalla tavalla, kuin uskon, että esim. Stalin, Sokrates, Napoleon, Martti Luther jne., jne. olivat olemassa, vaikkeivat minun elinaikanani olekaan eläneet. Oman aikansa anarkisti ja kansankiihottaja Jessekin oli ja varmaan sai ihan hyvääkin aikaan heikompien puolustajana. Tosin olen saanut hänestä myös hieman narsistisen kuvan, mutta sellaisiahan karismaattiset johtajat usein tuppaavat olemaan. Niihin stooreihin en kuitenkaan usko sekuntiakaan, että Jeesus olisi ollut jumalan poika, kävellyt vetten päällä, muuttanut veden viiniksi, ruokkinut ne 5000(Vai montako niitä oli?) ihmistä viidellä leivällä ja kahdella kalalla, noussut kuolleista ym. En myöskään usko, että Jeesus antaa syntini anteeksi ja pelastaa minut iänkaikkiseen elämään.

[Vieraammaksi54]

Usko Jumalaan on ihan eri juttu kuin uskonnot, uskomukset yms. Kun tajusin, että erotan sanat usko ja uskonto. Niin valitsen uskon. Uskonnoista on ikävä kyllä aika ikäviä kokemuksia, pitää olla tietynlainen että kelpaa, ei saa tehdä sitä eikä tätä... En jaksais elää uskossa jos kokoajan pitäisi miettiä teinkö taas väärin, kelpaanko. Useat uskovaiset ovat kyllä ihmeellisiä ihmisiä, ja en varmaan ikinä heidänlaisiksiin tulisikaan.
Me ihmiset ollaan niin erilaisia, ja on erilaiset traumat, kokemukset, ympäristö yms. joka muokkaa meitä, tahdoimmepa sitä tai emme. Siksipä en tuomitse, enkä moiti heitä, jotka eivät usko samalla tavalla kuin minä. He saavat uskoa mihin uskovat tai olla uskomatta, jokainen seisoo sen oman jumalansa edessä kuollessaan. Minä haluan uskoa rakastavaan, ymmärtävään Jumalaan joka ei sorra eikä vihaa, Ihmisessä on myös pahuus, ihminen sortaa ja vihaa. Eli erotan myös sen että ihmisen tekemiset eivät ole Jumalasta, ainakaan aina, vaan ihmisen oma pahuus, kauna, katkeruus paljastuu siinä, kun viha tulee esille.
muttei ketään siltikään saa vihata. Tuo vihainenkin ihminen on jossain vaiheessa joutunut vihan kierteeseen jostain syystä, mikä trauma siellä takana onkin.
Keron vain kokemuksesta miten itse olin vihainen, katkera, kaunainen, aina kaikki oli muiden syytä. Join koska ... jne. Ja mitä se kenellekään kuuluu jos juon. No, kyllähän se kuului ja kauas välillä. Ja ympärillä olevat joutuivat häpeämään ja sietämään paljon. Kun muutin suunnan, en enää juonut enkä polttanut, ympräristö oli huojentunut. Mutta meni kauan ennekuin luottamus tuli takaisin, ennenkuin sain anteeksi. Piti hyvittää, pyytää anteeksi ja silti olematta kynnysmatto missään.
Omat valinnat, omat himot, halut, omat väärät valinnat johti usein siihen että jouduin kärsimään. Halusin ehkä liikaa töitä, liikaa urheilua, liikaa jotain nautintoa, niistä ne vaikeudet tulee kun en pysy kohtuudessa, olen liian innokas, liikaa haluan jotain välittämättä varoituksista tai muista ihmisistä.
Opetteleminen elämään toisten ihmisten keskellä ihmisenä, samanlaisena kuin muut ihmiset, ilman erityiskohtelua, tavallista elämää onkin ihan mukavaa ja rauhallista.
Tuli pitkä kirjoitus, mutta tänään piti hieman rauhoittaa mieltä kirjoittamalla, etten tee hätiköityjä päätöksiä jotka ehkä vain saattavat minut pulaan, väärään seuraan, vääriin paikkoihin, joudun vain kärsimään.
Hyvää päivän jatkoa kaikille!