[foofii (poistunut käyttäjä)]

-

[foofii (poistunut käyttäjä)]

-

[foofii (poistunut käyttäjä)]

-

[Winston-84]

Tuntuu tuo kaksisuuntainen olevan sellainen muotidiagnoosi, ihan mielenterveysammattilaisten puolelta siis. Ollut jo ainakin 20-30 vuotta. Jos ihmisellä on ihan tyypillistä tyypillisimmän masennuksen lisäksi jotakin epävakautta, impulsiivista käytöstä, elämänhallinnan ongelmia(Masennus toki aiheuttaa useimmiten ainakin jonkinasteista elämänhallinnan lipsumista) ja vaikkapa juuri päihteiden liikakäyttöä, ollaan heti lykkimässä bipoa selitykseksi, vaikkei mitään varsinaisesti siihen viittaavaa olisi koskaan ilmennytkään. Klassinen bipohan on oirekuvaltaan tosi selkeä ja nimenomaan todella kaksisuuntaista menoa. Vaikka kyseessä olisi epätyypillisempikin bipo(Eihän se minkään sairauden kanssa aina oppikirjan mukaan mene), niin kyllä siinäkin on havaittavissa nk. kausivaihtelua ja muitakin oireita, kuin masennus ja mahdollisesti tunne-elämän epävakaus.

Toinen nykyään kovin muodikas diagnoosi on ADHD. En tiedä sitten niinkään ammattilaisten puolelta, mutta ihmisten itse itselleen diagnosoimana kyllä. Siitä halutaan herkästi selitys sille, että elämässä on ollut sitä tai tätä vaikeutta ja on tullut sössittyä asioita. Joskus vain voi olla kyse ihan siitä, ettei ole syystä tai toisesta voinut elää omannäköistänsä elämää. Totta kai sellaisessa tilanteessa asiat menevät enemmän tai vähemmän pieleen ja vituttaa, vaikkei mistään sairaudesta/häiriöstä kärsisikään.

En tarkoita sanoa, etteikö sellaisia sairauksia/häiriöitä, kuin bipo tai ADHD olisi olemassa. Tietysti on joillakin ja jos niin todella on, ne tulee ottaa vakavasti. Kaikkeen tyytymättömyyteen ja kämmäilyyn ei kuitenkaan voi repiä syytä lääketieteellisestä diagnoosista X.

Itselläni oli pitkään diagnoosina bipo(Nykyään se on muutettu taas alkuperäiseksi skitsoaffektiaksi. Henk.koht. ajattelen, että mitä välii nimestä. Tärkeintä on, että saan sellaista apua, kuin yksilönä tarvitsen kulloisessakin elämäntilanteessa. Tämä onneksi toimii hyvin nykyisen kallonkutistajani kanssa. Kiitokset vain hänelle). Koskaan mulla ei ollut mitään klassiseen bipoon tyypillisesti liittyvää käytöstä. No, epävakautta ja impulsiivisuutta kyllä, enemmän tai vähemmän, mutta en koskaan esim. ole tuhlaillut rahaa ja sössinyt raha-asioitani täysin. Päinvastoin olen rahan kanssa tosi tarkka sentin venyttäjä. En ole muutenkaan ryhtynyt mihinkään totaalisen suuruudenhulluihin projekteihin, joiden jälkipyykkiä olisi sitten saanut pestä pitkään ja hartaasti. En ole koskaan pannut ympäri maan kaikkea mikä liikkuu. Nykyajan mittapuulla olen suorastaan siveyden sipuli jne., jne. Kyllä mulla nk. nousukausia on ollut, ts. huomattavaa mielialan kohoamista. Ajattelen kuitenkin, että tuo johtuu ihan siitä, että olen perusluonteeltani, iloinen, positiivinen ja aikaansaapa ihminen. Sitten kun ei masenna, se vain on niin hienoa, että hiphei .

Kiva kun tulit takaisin ja hyvää Tukholman reissua .

[foofii (poistunut käyttäjä)]

-

[foofii (poistunut käyttäjä)]

-

[foofii (poistunut käyttäjä)]

-

[Winston-84]

^/^^^ En minäkään mitään yhteiskunnalle hyödyllistä tee, mutta käyn silti lomalla(No, vähän hiljaista on ollut sillä rintamalla tässä parin viimeisen vuoden aikana...). Ei se mun ei-minkään-tekemiseni kait siitä jalommaksi ja arvokkaammaksi muutu, jos istuisin vain kotona ja kävisin korkeintaan paikallisessa marketissa. Ja ainahan meitä käsketään kuluttamaan niin maan perkeleesti, jotta valtion talous pysyy pystyssä . Eiköhän se paremmin toteudu, kun menee sinne keikalle tai mihin meneekään, kuin kotona nyhjöttämällä. Sitä ei sentään vielä katsota, keneltä ne rahat palveluun X tulevat, jotta kelpaisivat.

Joo, se on tämä luterilainen mentaliteetti vähän sellaista, että tunteita ei sovi näyttää. Ei negatiivisia, eikä etenkään positiivisia. Jos itkee julkisesti on aika nolo, mutta auta armias, jos nauraa. Silloin on jo potentiaalisesti vaarallinen . No, on tämä parempaan suuntaan muuttunut nykyään, mutta aika sitkeässä tuo silti elää, että avoimesti tunteileva tyyppi on jotenkin outo tai hassu, jos ei nyt ihan hullunpapereita saakaan.

Ja joo, siksi bipo varmasti niin muodikas ja helppo diagnoosi onkin, koska ajatellaan, että sen voi lääkitä ja asia on sillä hoidettu. Jos kyse olisi esim. persoonallisuushäiriöstä ja tai ihan vaikka traumataustassa johtuvasta pahasta olosta ja sen oireilusta ilman mitään varsinaista sairautta, hoito onkin jo hitosti monimutkaisempaa kaikenlaisen terapiatahkoamisen kanssa. Ei noihin löydy näppäriä taikapillereitä, ainakaan sellaisia, jotka auttaisivat pidemmän päälle.

[foofii (poistunut käyttäjä)]

-

[Winston-84]

Kirjoitin tuossa ^^ bipon "helposta" lääkitsemisestä ja siitä tuli mieleen: Bipoja ja skitsofreenikkoja moititaan usein lääkevastaisuudesta, ts. sanotaan, että lääkevastaisuus kuuluu olennaisesti taudinkuvaan. Olen ajatellut, että kyse tuskin on siitä, että skitsot ja bipot ihan lääkevastaisuuden periaatteesta ja hoitotahoille vittuillakseen jättävät lääkkeensä ottamatta. Tunnen/tiedän useamman skitsofreenikon ja he kaikki ovat hyvin luovia ihmisiä. Yksi on muusikko, jota arvostetaan suuresti muuallakin, kuin joissakin marginaalipiireissä, toinen kirjoittaa muutenkin, kuin pöytälaatikkoon(Ihan kustannussopimuksen on saanut), kolmas tekee visuaalista taidetta, johon on onnistunut saamaan apurahankin jne., jne. Kaikki he sanovat, että lääkkeet auttavat kyllä sairauteen, mutta samalla tappavat tehokkaasti luovuuden. Jos ihmisellä on elämässään intohimo, asia, jossa on hyvä, josta tosissaan pitää ja joka tuo elämään sisällön, en yhtään ihmettele, jos hän ei halua käyttää lääkkeitä, jotka vievät tuon intohimon ja elämän sisällön. Totta kai homma menee sitten lopulta aina tyystin psykoottiseksi, joudutaan pöpilään ja sitä ennen ehtii mahdollisesti tapahtua kauheita, jos ei sentään muille, niin skitsolle itselleen. Ymmärrän toki, että lääkkeet ovat usein tarpeen vaikeissa psykoosisairauksissa, mutta ymmärrän myös hyvin, miksi niitä ei haluta pidemmän päälle käyttää.

Itse en ole lainkaan luova ihminen, mutta psykoosilääkkeiden haitoista mulla on kyllä roppakaupalla kokemusta. Usein niitä on määrätty mulle ihan hyvästä syystä, mutta ne kyllä passivoivat tehokkaasti, vievät kiinnostuksen suunnilleen kaikkeen+kaikki muut todella ikävät ja hankalat sivuvaikutukset. Eipä se oikein elämää ole sillä tavoin lääkittynä, jos ei ole psykoosikaan mitenkään kiva ja toivottava tila. Ei ole helppo valinta tuo. No, nykyään en onneksi ole enää tarvinnut neuroleptejä pitkään aikaan. Siitä ei voi tosin mennä takuuseen, ettenkö tulisi niitä vielä joskus tarvitsemaan tällä pääkopalla .

Lääketiede on kehittynyt hirveän paljon, mutta eipä se kehitys psykoosilääkkeissä ole pahemmin näkynyt. Johtunee siitä, että ajatellaan, ettei niillä hulluilla mitään väliä ole, olisivat vain hiljaa .

Edit: Selvennän vielä, että moni jostakin somaattisesta sairaudesta kärsivä kieltäytyy myös lääkkeistä haittavaikutusten vuoksi. Tunnen yhden reumaan sairastavan ja tunsin(On kuollut nykyään) yhden Crohnin tautia sairastavan, jotka kieltäytyivät ehdottomasti kortisoneista, joita lääkärit innolla tuputtivat ja jotka kyllä auttoivatkin itse vaivaan. Sivuvaikutukset oli vain jo koettu ja ne olivat sen verran ikävät, että ei kiitos, mieluummin kestetään vähän sairauden oireitakin. Ja monia, jotka tavalla tai toisella laiminlyövät jonkin somaattisen sairauden hoitoa. Varmasti lekurit voivat tällaisia yksittäisiä ihmisiä moittiakin, mutta ei missään yleisesti julisteta, että reuman tai Crohnin taudin kuvaan kuuluu olennaisesti lääkekielteisyys. Ei se tuon kummempaa lääkekielteisyyttä yleensä ole skitsoilla tai bipoillakaan. Sen verran perun nyt puheitani, että eipä se lääketiede muidenkaan lääkkeiden kohdalla niin huiman kehittynyttä ole. Kyllä niillä somaattisten sairauksien hoitoon tarkoitetuilla lääkkeillä myös on usein aika pahoja sivareita, kun nyt aloin miettiä.

Tietysti on erikseen tätä lääkekielteistä porukkaa, jotka eivät ihan periaatteen tai jonkin isommankin ideologian vuoksi suostu käyttämään mitään lääkkeitä, mutta näillä tuskin on taustalla mitään tiettyä lääketieteellistä diagnoosia, joka tuota aiheuttaa.

[lp1 (poistunut käyttäjä)]

Ajatus karkaa helposti seuraavaan hetkeen, aamuun, päivään tai iltaan. Ellei nyt kauemmas.
Kuitenkin olo on paras , jos osaan keskittyä käsilläolevaan hetkeen ja vain siihen enimmäkseen.

Tuohon auttaisi meditaatio tai ehkä lähinnä meditatiivinen elämäntapa.
Jotain on siis pahasti vielä vaiheessa, vaikka mieli tekisi levätä laakereillaan ja tyytyä jo saavutettuun.
Lepo mielijuttujen kanssa on tietty myös erittäin tärkeää ja se se vasta vaikeaa tahtoo ollakkin.

Syytkin kai ilmeisiä, ainakin jotkut: kun on saanut tuloksia, jää helposti vauhti tuossakin päälle.
Itsensä tuntien: vieläkin aika mustaa ja valkoista näkevänä, on tunne, ettei voi hellittää tai käy kuten ennenkin eli ei tee enää mitään asian kanssa ja laiskistuu henkisessä mielessä täysin ja makaa kohta kuin suolasärki peiton alla imien peukkua ja tuntien olon hirveäksi. Tietty särjellä ei ole peukkua vaan imeköön se ihan mitä haluaa, en minä sen mielestä ja haluista tiedä.

Elämä osaa olla ihan mukavaa, ainakin siedettävää, toisinaan jopa mahtavaa. Töitähän tuossa on joutunut, tai paremminkin saanut tehdä. Pakko olla itseensä aika tyytyväinen, etten ole antanut periksi ja jättänyt kaikkea kesken taas. Mieli on monta kertaa tehnyt.

Eipä niitä pahoja, ainakaan pahimpia, oloja tarvitse enempää koettaa mielessä pitää. Ne ovat jo mieleen syöpyneet sen verran hyvin..Ei ne koko ajan mielessä ole mutta muistuvat aina hetkellä, jolloin ei jaksaisi
tehdä hommia mielen parissa tiettyjen porukoiden ja etenkin ihmisten tukemana.

Helpompaa on tarjolla, ja siihen paljon tukea. Hölmö minä jos en sitä viimein käytä hyväksi kaikin tavoin.