[Janouschka]

Pettymys. Suru. Kurkkua kuristava hätä ja luopumisen tuska. Samaan aikaan koen kuitenkin olevani vahvempi kuin koskaan.

Nyt se tapahtui. Erosin Juoposta. Vaikka minuun sattuu nyt, tiedän selviäväni tästä. Minun on pakko. Meillä on Juopon kanssa yhteinen lapsi, joten valinta oli lopulta helppo: En tahdo lapsenikin joutuvan yhtään syvemmälle Juopon selitysten suohon ja syyllistämisen syövereihin. Haluan antaa lapsellemme turvallisen kodin ja se onnistuu ainoastaan asumalla eri osoitteissa Juopon kanssa. Unelmat yhteisestä tulevaisuudesta ja haavekuva ehjästä ydinperheestä on nyt kuopattu. Pelastan nyt itseni ja lapseni tästä helvetillisestä karusellista, jonka kyytiin jäimme pyörimään ihan liian kauaksi aikaa. Päätin, että jollei Juoppo onnistu hoidonkaan avulla lopettamaan juomista, niin silloin erotaan. Juoppo valitsi alkoholin, joten tässä sitä nyt ollaan. Suuntana uusi elämä, niin Juopolla, kuin minulla ja lapsellakin.

Mutta kuinka tämä voi siltikin sattua näin paljon? Miten helvetissä tästä selviää?

[MinervaOrvokki]

Oikean päätöksen olet tehnyt! Unelmien särkyminen ja rakkaasta ihmisestä luopuminen tekee uskomattoman kipeää, vaikka järkevää vaihtoehtoa ei olisikaan. Olet äitinä vastuullinen ja rohkea kun olet kyennyt tunnustamaan että elämä alkoholistin vaikutuspiirissä ei tee lapsellesi hyvää ja sinun tehtäväsi hänen äitinään on hoitaa teidät molemmat turvaan. Me aikuiset voimme kärsiä itse kukin valitsemallamme tavalla, mutta lapset eivät voi näitä valintoja tehdä ja meidän tehtävämme on suojella heitä joskus myös toiselta vanhemmalta, jopa meiltä itseltämme.

Ja kyllä tästä kaikesta voi myös selvitä, ainakin haluan uskoa niin. On vain pakko. Itse tein saman päätöksen viime syksynä ja nyt olen toista viikkoa omassa kodissa. Tie tänne on ollut kaikkea muuta kuin helppo, mutta täällä voi viimeinkin hengittää vapaasti ja vuosia kestänyt munankuorilla kävely on ohi. Nyt kotona ei ole enää ketään, jonka mielestä teen typeriä ja vääriä asioita, puhun vääristä asioista väärillä äänenpainoilla, vittuilen ja suurinpiirtein hengitänkin väärin. Olemme vain minä ja lapsi ja kaikki mitä täällä tapahtuu, on meistä itsestämme kiinni. Tunnelma on helpottunut ja monta pykälää rennompi, vaikka kipu ja sisäinen tyhjyys ovat myös totta. Niihin auttaa aika ja kipeimmätkin haavat kyllä umpeutuvat, vaikka kaikki koettu jättääkin jälkensä ihmiseen.

Minä olen huomannut olevani vahvempi kuin uskoinkaan. Sitä samaa toivon sinulle: voimaa, rohkeutta, sisäistä vahvuutta ja lopulta mielenrauhaa siitä, että tiedät toimivasi oikein ja peilistä katsoo takaisin ihminen, josta voit olla ylpeä.