[mää]

...Mää nään itteni nuissa sun juttuissa. Elä vaan tee sitä virhettä, että alakaisit holhuaan ja huolehtiin siitä äijästä. Mää en alakanu, on syyllinen olo, mutta kuollu mää olisin sun ikäsenä jos oisin alakanu.

Oo reipas.

-Mää

[Komplikaatio]

Aika monelle dokaaminen on keino ratkaista joku ongelma tai torjua ahdistusta, levottomuutta tms. Jos keksii, mikä se juttu on, voi yrittää keksiä muita keinoja sen ratkaisemiseksi. Jos kotoa on saanut mallin, että asiat ratkotaan viinalla niin sillä tavalla sitä helposti lähtee omiakin ongelmia "ratkomaan".

Siitä kai on näyttöä, että alkoholistien lapsilla on kasvanut riski alkoholisoitua itsekin, mutta mikään automaatti se ei ole. Ilmeisesti se, miten ympärillä kaverit yms. käyttää alkoholia ja millainen juomiskulttuuri yleisesti vallitsee vaikuttaa enemmän kuin kodin perintö.

[vieras1]

Elä tee niinkuin mää! kesti kauan selvitä omast juomisest.

[mää]

... Jooo, jostakin luin, että alkoholistien lapsilla on 4 kertanen mahollisuus alkkistua ittekki, verrattuna "selevien" lapsiin.

Jos alkkis ei juo surruun, se juo illoon. JOs ei kumapaankaan nuista, se juo muuten vaan.

Pelottava ja katala on tuo sairaus. Musta on jo paljon etteenpäin, että tavallaan ossaa pelätä sitä ja tietää omat riskinsä ja ossaa analysoija ommaa käyttäytymistään.

Palijo ilosia asioita kaikille,

-mää joka on melekosen hyvällä tuulella tänä yönä

[nopsasti]

Hei mää,
Oletko koskaa ajatellut mennä AAL:iin (www.al-anon.fi) ja/tai Al-Anoniin (www.al-anon.fi). Kummassakin alkoholistien aikuiset lapset voivat purkaa tuntojaan ja saada mielenrauha.
Sinulla on ollut vaikea elämä, mutta viestistäsi uhkuu rakkaus alkoholisti-isääsi kohtaan. Siksi uskon, että onnistut saamaan elämäsi kuntoon. Silti tarvitset siihen kaiken mahdollisen avun.

[wariethe]

olen huomannut, että olen alkkis..... jos juon viisi kertaa viikossa... (vähintään) saatan alottaa aamulla ja juoda koko päivän, mennä illalla nukkumaan ja herätä aamu viideltä juomaan.. surullista omasta mielestäni on se että iskäni kuoli alkoholiin ja äitini on ollu jo viisi vuotta raittiina... onneksi..

[alicefix]

Pitkästä aikaa taas tulin tänne.

Isä oli 2kk juomatta ja voi että olin iloinen. Mutta sitten se taas sortui. Mutta suoraansanottuna en uskonutkaan että se raitistuis, mutta en minä sitä hänelle itselleen sanonut vaan koitin olla kannustava.

Minulla itselläni tuo ryyppääminen on viikonloppuista. Taistelen itseni kanssa viikonloppuisin, että lähdenkö dokaamaan vai en. Yhden viikonlopun olin juomatta ja seuraavana taas perseet olalle. Sukulaisten kanssa on riitaa, he ovat huolissaan. Minulle aina sattuu kaikkea ikävää. Lähes joka kerta kolhin itseäni ja aika ajoin on pää tai jalka tai jokin paketissa. Liftailen moottoriteillä ja menen kaikkien epämääräisten kyytiin. Minun tulisi rajoittaa, mutta en enää voi. Olen ajatellut menemistä a-klinikalle. Mutta sitten taas toisaalta tuntuu että enhän minä juo kun kerran viikossa, ja juon n. 15-20 annosta kerralla.

En tiedä mitä tässä tekee

[alicefix]

Niin, ja lisäksi ystäväni kuoli syöpään 5.6. Hän oli 19v. Ja mummo sairastui vakavasti kesän aikana.

Jotenkin vain tuntuu ettei kestä tätä tämänhetkistä tilannetta. Onneksi tämä yksinolo loppuu pian, sillä muutan perjantaina takaisin kotipaikkakunnalleni, mummolle hänen omaishoitajakseen.

[saarsa7]

yleensähän sanotaan että se on joko tai.Joko absolutisti tai alkoholisti.Meitä oli vain kaksi ,veljestäni tuli alkkis ja hampun pössyttelijä Itse olen lähes raitis ,pari kertaa vuodessa jossain markkinoilla vähän otan ja saatan olla humalassakin.Minun kohtaloni oli mennä naimisiin alkoholistin kanssa. Lapseni ovat täysi-ikäisiä ja kaikki kolme käyttävät alkoholia nykynuorison tapaan .Ovatko he kohtuukäyttäjiä vai alkoholisoituvatko, sen aika näyttää.
Kyllä jonkinmoista jatkumoa on.Helposti lapsista tulee alkoholistien puolisoja jos eivät itse ryyppää.

[meirami]

Minun isäni järjesti meille lasisen lapsuuden.Säretyt lasit, särkynyt perhe.Mieheni joi liikaa "minun takiani", koska en osannut hänen sanojensa mukaan "iloita ja riemuita" eli juoda.10-vuoden avioliiton ja kahden lapsen jälkeen erosin.

Lapseni ovat nyt aikuisia ja molemmat käyttävät liikaa alkoholia.He aloittivat ihan niinkuin muutkin kaverit muutamalla kaljalla silloin tällöin, mutta homma on vuosien myötä lipsahtanut käsistä ja juominen on nykyään lähes päivittäistä.

Olin monta vuotta hirveässä tuskassa itsesyytösten kanssa. Mietin miettimistäni missä olin tehnyt väärin. Mielestäni ja lastenkin mielestä meillä oli ihan hyvä perhe eron jälkeen. Me pystyttiin puhumaan ja rakastamaan.

Nyt tiedän jo kun lapseni ovat yli 40 vuotiaita, että he ovat itse vastuussa elämästään aivan samoin kuin minäkin olen vastuussa omastani.

Mutta onko joku sanonut, että elämän pitäisi olla helppoa?

Aina löytyy jotain iloitsemisen aihettakin. Minä olen löytänyt puutarha hommat kaikkien kipuilujeni kautta.

[saarsa7]

minun lasisen lapsuuteni järjesti äiti ja hänen lukuisat poikaystävänsä.Jatkoin tuttua kuviota menemällä nuorena naimisiin pojan kanssa ,joka mieheksi kasvettuaan alkoholisoitui aika pian.Kakskymmentä vuotta siinä sinnittelin myös "tylsänä ja ykstoikkoisena vaimona, joka ei myöskään osannut iloita".No hän sitten iloitsi minunkin puolestani.

Sitähän se on vanhemmuus,huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä.Itse myös yritän ajatella, että aikuistuttuaan lapset valitsevat itse omat elämäntapansa niinhän itsekin olen tehnyt heikoista eväistä huolimatta.Toki se varmaan tuottaisi suurta surua jos he valitsisivat päihteet elämänsä ykkösarvoiksi ja miettisin myös omaa osuuttani esim. olisiko pitänyt erota jo aikaisemmin...

[sigrid]

Minä alkoholistina kyllä haluaisin antaa synninpäästön vanhemmille. Ei ole vanhempien vika, jos lapsi juo. Lapsi saattaa kyllä käyttää sitä tekosyynä juomiseen. On paljon helpompaa syyttää muita, vanhempiaan, yhteiskuntaa ja kohtaloa, kun ei itse halua ottaa vastuuta itsestään. Höpömmällä siihen hupsahtaa koko elämä. Hedelmättömään syyttelyyn sen sijaan, että toimertuisi tekemään jotakin elämänsä puolesta.

Minä olen suvusta, jossa samoista perheistä tulee kohtuukäyttäjiä ja juoppoja ihan samasta kasvuympäristöstä. Geneettinen alttius on olemassa, mutta eivät geenitkään periydy kuin fifty-fifty. Kuka sitten kummankin puolen saa.

Selitystä ja syytä alkoholismille ei ole vieläkään löydetty. Ei tiedetä miksi jeppe juo. Se joka keksii, saa Nobelin palkinnon. Ja luultavasti vielä rauhanpalkinnon.

[alicefix]

Tulinpa tänne Päihdelinkkiin taas kun siltä tuntui. Kiitoksia teille mielipiteistänne!

Isäni on sitten ottanut ja mennyt naimisiin n. viikko sitten. Viime talvena hän jäi asunnottomaksi ja hengaili siellä sun täällä. Nyt hänellä on koti ja hyvin viehättävä ja mukava nainen vaimonaan, tulemme uuden "äitipuolen" kanssa hyvin juttuun. Pelkään kumminkin sitä päivää kun kaikki menee taas paskaksi isän ja uuden naisen välillä. Jonakin päivänä isä hermostuu kännipäissään ja lyö sitä naista tai tekee jotain. En haluaisi sen naisen kokevan sitä. Mutta mitäs tässä voin tehdä? Niin, en mitään.
Nyt kun isällä oli vuoden alussa vaikeaa aikaa taas, hän ei pitänyt minuunkaan yhteyttä enkä nähnyt häntä moneen kuukauteen. Nyt ollaan taas oltu tekemisissä. Olen ollut muutamana viikonloppuna hänen ja hänen vaimonsa luona, ja siellähän ryypätään. Kummatkin käy arkisin töissä, mutta pe-su menee juodessa.

Itseni pitäisi kai kirjoittaa tuonne vähentäjät-puolelle, on sellainen tarve kirjoittaa koska tiedän vallan hyvin että oma viinan käyttöni on liiallista mutten voi tehdä sille mitään. Plääh.

[aloittaja]

Heipä hei jälleen. Löysin tämän vanhan ketjun jonka olen aloittanut 2007.

Isä on edelleen naimisissa, pääosin heillä menee kai ihan hyvin. Viinaa virtaa edelleen runsaasti mutta työssä isä on yhä. Täytti juuri 51 vuotta. Joskus uskoin ettei hän elä viiskymppiseksi. Enää minulla ei ole niin kauhea huoli kun joskus muutama vuosi sitten. En ole enää ainoa isän läheinen, nyt kun hänellä on vaimokin.

Itsestäni olen enemmän huolissani. Tunnen oloni kovin ahdistuneeksi. Pelkään monia asioita, uusien ihmisten kohtaaminen pelottaa. Olen lykännyt terapiakeskukseen soittamista monta viikkoa, kun en vain uskalla soittaa. Juon edelleen joka viikonloppu, isoja määriä. Joisin varmaan muutenkin mutta kun on töitä niin se estää. Uutena kuvioon on tullut tämä lääkkeitten väärinkäyttö. Inhottaa oikein kirjottaakin näistä ja vihaan itseäni. Juopottelu on muuttunut sillä tavalla tylsäksi, että olen hakenut uutta jännitystä ja sisältöä rauhoittavista lääkkeistä ja unilääkkeistä. En voi vielä sanoa olevani koukussa, mutta hyvää vauhtia tämä siihen menee. Miksi olen niin idiootti että pilaan elämäni. Tuntuu etten tunne enää mitään muuta kuin turhautuneisuutta, vihaa, katkeruutta ja inhoa itseäni kohtaan. Lääkkeitä saan narkkaritutuilta, miten hemmetissä heihinkin olen tutustunut.. : (

Haluaisin hakea apua, mutta pelkään ettei minua oteta tosissaan ja vien ajan joltain jolla on oikeasti ongelmia. Tarvitsisin ihan oikeasti jotain rauhoittavia lääkkeitä etten tuntisi oloani niin ahdistuneeksi muiden seurassa ja sosiaalisissa kontakteissa. Terapiaa tarvitsisin myös.

Näennäisesti minulla on kaikki hyvin. On työtä, ystäviä.. harrastukset ovat jääneet jonnekin. Perhe on myös. Hyvät mahdollisuudet olisi edetä elämässä. Mutta itse pilaan kaiken..

On helpompaa hukuttaa tunteensa ja todellisuus päihteisiin kun kohdata ne. Tämä kaikki on auttanut minua jollain tasolla ymmärtämään isääni, mutta en siis missään nimessä hyväksy tätä tai yritä puolustella.

Ahdistaa oma heikkous. Luulin että olin masennuksesta jo päässyt, kun pari vuotta sitten uskalsin jättää masennuslääkkeen pois. Mutta ei, näin se tulee yhä aina vaan seuraksi. Onneksi minulla on edes työ, viimeinen oljenkorsi, että tunnen olevani edes yhteiskuntakelpoinen ja jotenkin elämässä kiinni. Plussana sekin että pidän työstäni.

Olipas mukava purkaa tätä pahaa oloa jonnekin. Kellekään kun en ole puhunut.

[aloittaja]

Lisäystä vielä, että en syytä vanhempiani. Jokainen on loppupeleissä itse oman onnensa seppä. Tiedä sitten onko se totta että alkoholismitaipumus menee geeneissä?!

Olen tottunut selviytymään yksin. Lapsena/teininä en kertonut kenellekään isän juomisesta. Kukaan ei tiennyt, sisaruksia ei ollut, olin ihan yksin ja kestin sen kaiken. Siitä minä syytän isää, kun olin hänen luonaan joka toinen viikonloppu ja hän joi pe-su, miksei voinut sitä aikaa olla selvinpäin?? Jo lapsena ajattelin että isä rakastaa viinaa enemmän kuin minua. Se ajatus on piinannut ja painanut läpi vuosien jossain takaraivossa. Silloin lapsena minussa ei ollut vikaa, nyt sen käsitän, vika oli isässä kun joi, tai oikeastaan hänen sairaudessaan, alkoholismissa. Mutta isää en voi enää syyttää omasta juomisestani.

Äitini ei juo. Hän on tukenut minua vaikeuksissani, niissä mistä olen hänelle kertonut. Hän jaksaa aina vaan kannustaa ja luottaa vaikka en aina olekaan ollut mallikelpoinen. Suuri kiitos siis äidille.. Kyllähän hänkin joi kun olin vielä lapsi, nyt ei ole kahdeksaan vuoteen juonut. Mutta hänen juomisensa ei ennenkään ollut läheskään niin holtitonta kuin isän.