Olet täällä

Minun tarinani

Käyttääkö puolisosi, läheisesi tai vanhempasi alkoholia ongelmallisesti? Älä jää yksin. Kotikanavalla keskustellaan asioista ja ongelmista, joihin voi törmätä kotona alkoholin kanssa.

Valvoja: Päihdelinkin toimitus

Re: Minun tarinani

ViestiKirjoittaja Äitinen » 12.8.2008 21:30:34

Tossa lastensuojelun lausunnossa lukee vielä mm: "Kavereitaan isä tuo ajoittain perheen asuntoon baarien sulkeuduttua, mutta kokee, ettei se haittaa lasten nukkumista. Alkoholia isä käyttää lähes joka viikonloppu sekä lisäksi satunnaisesti viikolla. Isä ei näe tarvetta saada hoitoa perheväkivaltaan eikä päihteisiin eikä koe lastensuojelua perheessä tarpeellisena. Isää tavatessa työntekijöille jää käsitys, ettei isä ole kovin sitoutunut perheen lapsiin. Huolta herättää myös isän välinpitämätön suhtautuminen väkivaltaan ja sen vaikutuksiin suhteessa lapsiin." Että ehkä ne asiantuntijat näkee sen, mitä ite en näin läheltä kykene katsomaan.

Sitä mä tässä olen punninnut tosiaan, että mulla on vaan tää yksi elämä. Olen punninnut sitä varmaan viime syksystä lähtien. Että mitä mä elämältäni haluan. Haluanko tosiaan 20 vuoden päästä olla vitun katkera ämmä, joka märehtii sitä, kun elämä oli paskaa ja piti uskoa tyhjiin lupauksiin jne. Ja en tosiaan halua pilata lasteni lapsuutta, kun omani on jo pilattu. Tässä voi käydä joko niin, että ennen pitkää minäkin alan juoda, kun en kestä tota toista selvinpäin (kuten äitini teki) tai sitten mä vedän sen rajan tähän ja lähden menemään. 23 vuotta eläny tätä elämää, 23 vuotta elämästä tota samaa paskaa - ehkä on syytä jo ponnistaa siitä irti ja rakentaa itelleen oman näkönen elämänsä. Mä en halua elää näin, joten miksi eläisin enää. Nyt mä voin valita, lapsena en voinut.

Mallu: Ajattelin toistaiseksi jättää kertomatta, että olen asuntoa hakenut. Se on sen oma ongelma, jos ei ottanut mua eilen todesta, kun sanoin, että mä muutan sitten pois, kun se kerran haluaa jäädä tähän asumaan ja että hyvällä tsägällä saan kämpän muutamassa viikossa ja se pääsee eroon meistä. Ei se kommentoinut noita asioita ollenkaan. Mutta periaatteessa olen siis sanonut muuttavani pois, mutta en kertonut tehneeni asian eteen jotain. Mä kerron ehkä sitten siinä vaiheessa, kun tiedän muuttopäivän tai muuttoa edeltävänä päivänä, ettei sitten ihmettele jos täällä pyörii paljon porukkaa ja tavaroita katoaa. Kai sitä vielä siinäkin vaiheessa saa kyseltyä, että saanko jotain mukaani. Jään ainaski ilman pesukonetta, tiskikonetta, tietokonetta, telkkaria jne, kun mulla ei ole osaa eikä arpaa niiden hankintaan. Eikä mua kiinnosta tapella jostain tavarasta, vaikka naimisissa ollaan ja kaikki menis muka puoliksi. Pitäköön se omat tavaransa, mulle riittää, että saan omani ja lasten tavarat mukaani.

Parempi vaan olla kertomatta asiasta mitään, eipähän pääse puhumaan mulle mitään. Parempi lähteä, kun tiedän ettei nää asiat muutu ja tiedän etenkin sen, etten jaksa tämmöstä enää eikä mun tarvii jaksaakaan. Minä se tässä se vahvempi olen. Valmistelen siis tämän kaikessa hiljaisuudessa itekseni. Aina välillä tulee haikeita hetkiä ja tässä viidettä iltaa putkeen on itku herkässä. Mutta sittenku mietin niitä asioita, jotka on tuntunu paskalta, niin miks jäisin hakkaamaan päätäni seinään, kun se seinä on kuitenkin mua vahvempi.
Äitinen
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 9
Liittynyt: 30.7.2008 09:00:37
Paikkakunta: Pääkaupunki

Re: Minun tarinani

ViestiKirjoittaja minttumaaria » 13.8.2008 00:04:10

mulla ei ole tapana hypätä kuin omassa ketjussa, mutta sun kirjoitus jotenkin kosketti mua koska olit niin aito ja se on musta aina hienoa..et varmaan tiedä mutta olen alkoholisti ja kirjoittanut jo varmaan pian kolme vuotta vähentäjiin..mutta toivon sulle kaikkea että jaksat ja muuta mutta huomaan että olet olet niinkuin kaikki ei täällä plinkissä ole..kyllä sä selviit mäkin olen selvinnyt vaikka olen melkein 20v sua vanhempi
minttumaaria
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 1591
Liittynyt: 12.2.2005 13:29:29
Paikkakunta: TURKU

Re: Minun tarinani

ViestiKirjoittaja Heidukka » 18.9.2009 10:42:40

Moikka!
Sulla on ihan sama tarina kun mullakin.En voinut uskoa silmiäni kun luin ton tekstin. Itse lähden turvakotiin sunnuntaina, mut miks pitää olla niin saatanan tyhmä, että ottaa vastaan kaiken ton paskan ja väkivallan. Miehellä on puhelimessa sellasia numeroita joita en tunne, siis naisten. Ja jotenkin oli aavistus että sillä ei ole puhtaat paperit. Ja olinko tyhmä vai järkevä että luin ne viestit kun se oli sammuneena kotona. Mulla on mennyt työasiat ihan pieleen, kun en voi luottaa ton hoitotaitoihin. Lapset kärsii ja aina täällä riidellään. Mulla on kaksi lasta ja miehen omistama kämppä. Omani annettiin pois, kun hän halusi muuttaa muualle. Oli mulla uusi autokin, ja siitäkin piti luopua. Nyt ostin 2 viikkoa sitten uuden auton, että on edes joku menopeli millä mennä. Jos näet tai luet tän viestin niin vastaa...
Heidukka
 

Re: Minun tarinani

ViestiKirjoittaja Äitinen » 18.9.2009 12:13:15

Moikka kaikille!

Vähän on tilanne muuttunu vuoden takaisesta. Asuttiin kahteen otteeseen poikien kanssa turvakodissa, josta jälkimmäisellä kerralla muutettiin turvakodin avoyksikköön omaan asuntoon. Oltiin koko sen ajan miehen kanssa tekemisissä ja en osannut irrottautua en. Takaisin tultiin yhteiseen kotiin. Vaikka kyllähän me täällä oltiin aika paljon sillonkin, kun asuttiin erillämme. Puolisen vuotta ollaan nyt virallisesti asuttu täällä taas. Mutta mutta...nyt on sitten sellanen tilanne, että saatiin häätö tästä asunnosta maksamattomien vuokrien takia. Vuosi sitten oli myös häätöuhka päällä, mutta sillon saatiin kuitattua vuokravelat pankkilainalla, nyt ei saatu sitäkään. Maanantaina tuli häätöpäätös ja ensi viikon sunnuntaihin mennessä pitää tämä kämppä tyhjentää. Tällä hetkellä ei vielä tietoa, mihin ollaan menossa. Mutta sossusta ja lastensuojelusta oletettavasti jotain apua asiaan saa.

Mitäs muuta tässä on vuoden aikana tapahtunut...pojat alotti tarhassa ja minä keikkatyöt. Pääosin arkisin päivätöitä olen tehnyt, jonkun verran myös mies ollut lasten kanssa, kun olen töissä ollut välillä viikonloppuisin. Mutta ei sekään ihan ongelmatonta ole. Yhen kerran oli niin, että miehen piti olla lasten kanssa kotona mun töissä ollessa. Tämä edellisenä iltana oli "parilla kaljalla" ja vielä myöhään tosi humalaisen kuulosena vakuutteli puhelimessa tulevansa kyllä ajoissa kotiin. Olin vähän tyhmä ja luotin ja uskalsin mennä nukkumaan "ajoissa" klo 24-01 aikaan ja 6 herätys töihin. Heräsin ja katoin kämpän läpi, eipä näkyny miestä. Puhelimeen sentään vastasi ja kuulosti olevan tosi humalassa ja jollain kaverilla oli. Eipä auttanu muuta ku soitella töihin, etten pääse, kun lapset on kipeitä =S Toinen kerta sitten..mies oli illalla "muutamalla" ja puhuttiin puhelimessa ja muistutin, että tulee sitten ajoissa, että pääsen töihin. Koitin vielä myöhemmin illalla soittaa eikä mies vastannut. Aamulla oli kyllä kotona nukkumassa ja lähdin töihin, mutta menihän siinä työajasta 4 tuntia miettiessä, että missä kunnossa se mies on. Onko herätettävissä, kun lapset herää ja tappaako lapset toisensa tai tapahtuuko jotain, jos ei se herääkään. Ja molemmat puhelimet tietysti kiinni, etten voinu herättääkään. Sain sitten onneks myöhemmin kiinni ja oli ihan ok kunnossa.

Kolme vai neljä kertaa on viimesen vuoden sisällä poliisit käyny meillä yöllä soittelemassa ovikelloa. Kun on herra kuunnellut humalapäissään musiikkia sen verran kovalla, että joku naapuri on sitte soitellu poliisit paikalle. Meillä on kyllä omat lapset nukkunu, vaikka on musiikki soinu. On täällä ennenkin kuunneltu musiikkia eikä kukaan ole valittanut mihinkään. Tänne on pari uutta perhettä muuttanu samaan rappuun, että en tiedä sitten olisko jompi kumpi niistä tehnyt ilmoituksen. Viimesimmän musanhuudatuksen jälkeen tulikin sitten ihan ensimmäinen virallinen varoitus.

Hiljaa mielessäni oon määritelly jotain takarajaa itelleni, että jos vaikka viimestään sitten, kun olen 30 jotain tapahtuu. Siihen on nyt vähän yli 5 vuotta aikaa.

Mulla on ihan hyvin pää pysyny kasassa eikä kaadu seinät niskaan, kun on ollu töitä ja lapset tarhassa, on saanu rakennettua arjen. Mutta on niitä hetkiä ollut, jollon mä pyöritän hulluna päässäni asioita ja annan itelleni diagnooseja, millon olen skitsofreenikko ja millon mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vaikka ihan normaali kai mä olen kuitenkin. Paljon tässä sekoittuu oman lapsuuden asiat tähän päivään. Olin ite about 5-vuotias, kun musta ja mun broidista tehtiin ensimmäinen lastensuojeluilmotus. Ite muistan niiltä ajoilta ainaski sen, kun näin kännisen faijan tönäsevän mutsin lattialle niin, että mutsin päähän tuli joku haava, kun se osu johonkin. Ja kai samana iltana faija repi mutsia hiuksista kiinni pitämällä rapussa rappusia ylös. Viime vuonna itse asiassa sen turvakotijakson aikana broidin kanssa ekaa kertaa tutustuttiin sellasiin lastensuojelupapereihin, joiden olemassaolosta ei edes tiedetty aikasemmin. Se oli meille molemmille tosi kova tunnemyrskyn paikka. Ja mun ja miehen tilanteesta kun on joskus ollut puhetta, niin mun vanhemmatkin kehtaa väittää, ettei ne koskaan oo ollu väkivaltasia. Tai, ettei ne koskaan oo laiminlyöny lapsia. Kyllä siinä kohtaa näin punasta. Mitä muuta ku laiminlyömistä se on, että lapset hakee vanhempiaan illalla myöhään tai yöllä baarista kotiin. Tai, että uhataan vuorotellen kännipäissään lasten kuullen erota ja ollaan pakkaamassa tavaroita. Tai sanotaan reilusti alle 10v lapselle, että jos me joskus erotaan, niin te joudutte lastenkotiin.

Menee aika sekavaksi tää teksti taas, mutta niin se oli mun päänsisältökin tossa aika sekava vielä jokunen aika sitten.

Ja niin...on sitä yritystäkin tolla miehellä vähän ollut. Jossain vaiheessa tossa kävi uimassa ja salilla muutamia kertoja vähän aikaa, mutta se jäi. Lasten kanssa on nyt ollut enemmän niin, että oon saanut mennä omia menojani. Mutta silti. Tää on niin kovin epävarmaa ja ailahtelevaa kaikki. Miehellä on haaveena omakotitalossa asuminen. Sais laittaa ja rakentaa eri tavalla kuin vuokra-asunnossa. Se on satuillut, että sitten on helpompi olla juomatta ja että sitten se rauhoittuis. Okei, tiedän mä sen, että se voi olla ihan höpöhöpöä. Ettei mikään muutu mihinkään. Mutta tiedän mä myös senkin, että joillekin se voi olla se keino, joka rauhottaa. Katotaan nyt kuinka tässä käy. Kunhan sais nyt ensin jonkun vuokra-asunnon tässä, kun tuli se häätö. Sitten vois havitella sitä omakotitaloa ja katsoa kuinka se elämä asettuu jos asettuu. Sitten mä voin sanoa, että oon nähny kaikki ja antanu mahdollisuudet ja uskonu selityksiin.

Mutta mulla on nyt ihan hyvä olo, häädöstä huolimatta. Uskon, että me johonkin päästään ja toi asuminen järjestyy. Taloudellisesti ehkä olis ollut kannattavampaa olla vielä kotihoidontuella lasten kanssa kotona, mutta mun pää ei olis sitä kestänyt varmaan. Taloudellisesti se olis ehkä ollut kannattavampaa, koska mun töihinmeno vaikuttaa myös tohon häätöön. Ennen saatiin asumistukea enemmän ja sossu avusti lopuissa, kun mies on työtön. Nyt sitten mulla ei ole riittäny töitä aina niin paljon, että olisi saanut tarpeeksi rahaa mm. vuokranmaksuun. Keikkatöitä se on kai jatkettava, vaikka sekin välillä ahdistaa juosta paikasta toiseen ja olla ulkopuolinen. Mutta vakituinen työ on pelkkää vuorotyötä tällä alalla ja aika huonot mahdollisuudet löytää pelkkää päivätyötä. Vuorotyötä en voi miehen takia ottaa. Ensinnäkään se ei halua, koska pienemmällä lapsella on vielä vaipparalli jonkun aikaa. Mutta mä en myöskään tiedä voinko luottaa aina siihen, että lastenhoito järjestyy. Ja toi lasten tarhassa olo on tehnyt sen, että voin myös pitää arkivapaita ja tavata pitkästä pitkästä aikaa kavereitani ilman lapsia. Se oma aika on mulle henkireikä.

Sori vaan, että hyppäsi vähän asiasta toiseen, mutta kaipa tästä selvän saa ja tulipahan kuulumisia =)

Mukavaa syksyä!
Äitinen
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 9
Liittynyt: 30.7.2008 09:00:37
Paikkakunta: Pääkaupunki

Re: Minun tarinani

ViestiKirjoittaja Äitinen » 5.12.2010 16:29:09

Enpä oo aikoihin kirjottanu tänne. Mutta mutta...mulla on nyt sellanen tilanne, että paljon on tässä tapahtunu kahen vuoden aikana asioita..tai sen jälkeen, kun turvakodissa olin poikien kanssa. En nyt jaksa plarata mitä oon tänne kirjottanu, mut turvakodistahan menin takasin yhteiseen kotiin. Sitten saatiin sieltä häätö vuokravelkojen ja miehen yöllisen musan kuuntelun takia. Muutettiin vuokralle omakotitaloon, jossa puolisen vuotta kärvistelin, jonka jälkeen ollaan taas siinä tilanteessa, että on avioero vireillä ja oon nyt puolisen vuotta kohta asunu poikien kanssa omassa kodissa. Tällä kertaa tosiaan ajattelin laittaa myöskin avioeron toisen vaiheen vireille. Tää on niin nähty.

Aloin tossa jokunen aika sitten kirjotella blogia: ethuomaa.ajatukseni.net johon puran itteäni vanhojen päiväkirjojen sisällöllä, ehkä joskus jos sais jopa kirjan jollain tavalla aiheesta aikaseks.

Mukavaa joulun odotusta kaikille! =)
Äitinen
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 9
Liittynyt: 30.7.2008 09:00:37
Paikkakunta: Pääkaupunki

Re: Minun tarinani

ViestiKirjoittaja tumati » 5.12.2010 20:25:30

Onnea uuteen kotiin ja elämään ja etenkin siitä, että katkaisit sukupolvelta toiselle menevän kierteen :)
tumati
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 142
Liittynyt: 21.9.2010 15:58:55

Edellinen

Paluu Kotikanava

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 8 vierailijaa