Kirjoittaja Hemmiina » 13.10.2014 07:51:22
Hinni, rukouksen voimaa täältäkin <3 !
Tuo viimeisin kertomuksesi kosketti erityisesti mieltäni, koska se(kin) liippaa niin läheltä omia kokemuksiani...
Juttelin eilen 20-vuotiaan esikoistyttäreni kanssa hänen kuulumisistaan. Tyttö opiskelee siis toista vuottaan yliopistolla, yli 200 km:n päästä kotikaupungistamme, oli kuitenkin käymässä kotonaan nyt viikonloppuna. Tyttö aloitti lukion lopulla tutkimuskäynnit kotikaupunkinsa nuorisopsykiatrian yksikössä ja sai sieltä lähetteen YTHS:ään ajatuksella, että jonkinlaiset terapiakäynnit jatkuisivat. Jo tuolloin palautteessa nousi esille, että tytöllä on ikäänkuin hymynaamio kasvoillaan, vaikka sisällä olisikin ristiriitainen ja surullinen/vihainen/paha olla. Silloinen psykologi kertoi, että tyttö ei osannut nimetä minkäänlaista negatiivista asiaa - tai siis tunteita - elämänsä varrelta.
No, käynnit jatkuivat yliopiston psykologilla, mutta loppuivat joskus vuoden vaihteessa, kun kemiat eivät oikein kohdanneet. Tyttö sai jatkaa psykiatrin luona ja tästä juttelimme siis eilen, kun kysyin tytöltä, että miten hän on kokenut nuo käynnit. Sanoin kyllä, että ei tarvitse mistään sisällöstä kertoa, jos ei halua, mutta noin yleisesti kiinnostaa, että puhuvatko siellä ihan arkisista asioista vai käyvätkö lapsuutta läpi tms. Tyttö kertoi, että psykiatri on yrittänyt erilaisin menetelmin saada häntä avautumaan, mutta hän ei jotenkin pysty siihen. Kertoi, että on muutama asia, joista hän tietää, että pitäisi puhua, mutta ei vaan kykene. Ei ole siis koskaan kenellekään kertonut joistakin asioistaan.
Tyttö viittasi siihen, että ehkä häneltä puuttuu jokin ominaisuus sen takia, että hänessä oli lapsena (alle kouluikäisenä) niin paljon Asperger-piirteitä. Oli esim. sosiaalisesti hyvin estoinen, viihtyi itsekseen ja oli kiinnostunut avaruudesta ja dinosauruksista niin, ettei aikuisetkaan tienneet asioista niin paljon, kuin noin 5-vuotias tyttö. Tytöllä oli myös aika erikoinen kehon kieli, mutta kaikki tuo alkoi sitten kouluiän myötä jäämään taka-alalle. On kyllä edelleenkin hyvin vetäytyvä ja itsekseen viihtyvä, ei oikein tykkää halailusta/koskettelusta, mutta mitään erityisiä, arkea haittaavia herkkyyksiä ei käsittääkseni tytöllä ole.
Itselläni on jo pitkään ollut sellainen "kutina", että isä on aiheuttanut tytölle ainakin kerran niin rajun pettymyksen, että tyttö isälleen lojaalina ei uskalla ääneen sanoa, että hän on katkera ja/tai äärettömän vihainen tapahtuneesta. Minäkin sain tässä muutaman vuoden sisällä kuulla, että kun jätin tytöt isän kanssa kotiin lähtiessäni itse jollekin reissulle, niin isä oli pääsääntöisesti käyttänyt tilanteen hyväkseen ja juonut sinä aikana. Pari vuotta sitten, kun kävin esikoisen kanssa ulkomailla, nuorempi tytär - silloin 15 v - jäi isänsä kanssa kotiin. Olimme neljä yötä pois kotoa ja kotiin jäänyt tyttö kertoi, ettei ollut sinä aikana isäänsä juurikaan nähnyt. Nyt, erottuamme, epäilen vahvasti, että mies ei tosiaankaan ole kotona öitään viettänyt...
Tuolla edellisellä halusin tuoda esille sen, että vaikka olenkin vahva ja kaikkea mahdollista tässä elämässäni kokenut/nähnyt, niin lasteni kokemukset ja kertomukset siitä, miten isänsä on heitä OIKEASTI kohdellut, saattaisivat olla asia, joita en pystyisi ilman omaa "taustatukea" (työelämässä puhutaan työnohjauksesta) kantamaan. Arvelen, että tytöillä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta ovat niin lojaaleja isälleen, että eivät niistä asioista kerro - enkä minä kysele.
Toisaalta, Hinni, sinä tiedät, että menneet ovat menneitä etkä voi tapahtuneita enää toiseksi muuttaa. Sen takia onkin tärkeää, että elätte tätä päivää ja tiedostatte, että NYT elämä on turvallista ja tasapainoista ja sinä rakastat lapsiasi kaikkine heidän vaillinaisuuksineenkin. Sinun ei tarvitse olla yhtään sen vahvempi, kuin oikeasti olet, selviätte noinkin.
Kiitos taas kerran siitä, että olet jakanut elämääsi täällä Plinkissä <3