Olet täällä

Veljen alkoholismi

Käyttääkö puolisosi, läheisesi tai vanhempasi alkoholia ongelmallisesti? Älä jää yksin. Kotikanavalla keskustellaan asioista ja ongelmista, joihin voi törmätä kotona alkoholin kanssa.

Valvoja: Päihdelinkin toimitus

Veljen alkoholismi

ViestiKirjoittaja siruina » 24.8.2010 22:22:25

Hei! Olen tässä jokusen viikon ajan lueskellut tämän palstan keskusteluja, ja nyt uskaltaudun kantamaan oman 'taakkani' kekoon. En ole vielä löytänyt keskustelua, jossa käsiteltäisiin sisaruksen alkoholismia. Luulen kuitenkin, että monia tämä ongelma vaivaa, joskin se nyt ei ole ehkä niin raskasta kuin puolison tai vanhemman alkoholismi. En tiedä mitä teiltä - hyvät päihdelinkkiläiset - odotan, ehkä rohkaisevaa sanaa tai ehkä jotain "tuttu tunne" -lausahdusta. Tai ehkä en edes sitä, en tiedä enää itsekään. Nyt tuntuu vaan mielekkäältä jakaa tunteita jonkun kanssa, joka saattaa ymmärtää.

Vanhin veljeni, minua 10 vuotta vanhempi, on alkoholisti. En tiedä millon hänen ongelmansa ovat todella alkaneet, minä olen näitä sivusta kauhistellut muutaman vuoden. Nuorena ihailin hänen huolettomuuttaan. Hänellä oli vauhdikas elämä, kiinnostava koulu ja kaunis vaimo. Pian syntyi lapsi, ja muutaman vuoden kuluttua tuli ero. Luulen, että viina oli ongelma jo tässä vaiheessa. Nyt siitä on kulunut n. 6 vuotta.
Pian kuvioihin nousi muutama uusi nainen, tuntui että veljeni seuraelämä oli villiä. Monesti kuulin, kuinka viikonloppuisänä toimiva veljeni oli jättänyt pienen poikansa yksin nukkumaan, jotta itse pääsee baariin. Jossain vaiheessa löytyi uusi, vakituisempi nainen. Tämän kanssa kostea elämä jatkui muutaman vuoden, ja päättivät yllättäen ostaa omakotitalon. Lainaa oli veljelläni jo ennestään sen verran, ettei hänelle irronnut pankista mitään. Uusi laina siis kirjattiin naisen nimiin, ja omakotitalo ostettiin. Kaksi vuotta jatkui heidän yhteiselo, joka kerta kun tapasin heitä, olivat enemmän turvoksissa ja pöhöttyneitä.
Nyt nainen sai tarpeekseen veljestäni. Kovia ovat velipojan puheet uudesta työstä, tulevasta asunnosta ja paremmasta elämästä. Hänen puheissaan hän on voittamaton, mainio ja verraton. Todellisuudessa hän asuu milloin kenenkin nurkissa, eihän tuo luottotietojensa takia saa vuokra-asuntoa mistää - oman asunnon ostamisesta puhumattakaan. Töissä hän on "ekstraajana" jossakin firmassa, todennäköisesti pian ajaa maistissa työaikana autoa tai riitaantuu pomonsa kanssa.

Pelkään, että hän on puolessa vuodessa sillan alla, ellei ihmettä tapahdu. Olen neuvoton, en tiedä mitä tehdä. Vanhempani ovat yrittäneet auttaa häntä antamalla rahaa mm. lainan lyhennyksiin. Hän kuitenkin ryyppää rahat ja lyhennykset kasautuvat. Omasta mielestään hänellä ei tunnu olevan ongelmaa, hänen elämäntilanteensa on nyt tällainen "kun se ämmä jätti." Tuntuu, ettei tässä ole järkeä.
Voisin toki aloittaa puhelinhiljaisuuden ja jättää aikuisen miehen selviytymään omine nokkine. Omatunto vaan iskee vastaan. Onhan hän minun veljeni, vaikka häntä ihan pohjattomasti vihaisin jos emme sukua olisi.
siruina
 

Re: Veljen alkoholismi

ViestiKirjoittaja ohikulkijanainen » 25.8.2010 14:35:17

Hei, ja tervetuloa joukkoon.
Vaikka tämä paikka onkin pääosin alkoholistien puolisoiden käytössä, niin sitä samaa tunnetta ja riittämättömyyttä tuntee myös alkoholistin sisar.
Itse olen kokenut nämä molemmat puolet (lisäksi vielä alkoholistivanhemmat), mutta nykyään huolenani on veljeni, joka on elämänsä ja sielunsa kiinnittänyt vahvasti alkoholiin. En jaksa tänään kirjoittaa koko tarinaa, en ole nyt valmis käsittelemään koko asiaa (eikä aikakaan riittäisi, kun odottelen lasta koulusta), mutta teki mieleni kirjoittaa jokunen sana, koska kirjoituksesi kosketti minua ja on ollut itselleni kovin ajankohtainen.

Viimeinen lausahduksesi siitä, että voisit jättää veljesi selviytymään omin nokkineen, mutta sisaruussuhde jotenkin kuitenkin velvoittaa sinua huolenpitoon.. Itse olen opetellut nyt siitä pois, huolehtimisesta, murehtimisesta, auttamisesta, hänen elämänsä yllä pitämisestä, koska SE EI OLE MINUN TEHTÄVÄ, ENKÄ MINÄ HÄNEN ELÄMÄÄ VOI PARANTAA MILLÄÄN TAVALLA!

Minun veljeni on menettänyt elämässään paljon juomisensa takia. Hänen juomishistoriansa on alkanut niin varhain, ettei hän koskaan ole opiskellut, tehnyt "oikeita töitä", oppinut vastuulliseksi, hän on menettänyt terveytensä, naisensa, hänellä ei ole mitään muuta kuin se pullo. Mutta hänellä ei ole kuulemma mitään ongelmaa, eikä hän näe itsessään yhtään mitään muuttamisen arvoista. Hän ei kykene ottamaan itse vastuuta omista tekemisistään, ihan kaikki mikä hänellä menee pieleen, on jonkun toisen syy. Esimerkiksi se, että hän on sairaalassa hoidossa seottuaan ja hän karkaa sieltä, on jonkun toisen vika ja hänellä oli huono tuuri, kun hän sieltä lähti pois! Nyt hän on harmissaan, kun ei saa olla hoidossa, kun siellä oli niin hyvä olla! Tätä ajatuksenkulussa ilmenevää mieletöntä virhepäätelmää minä en voi hänen päässään korjata millään puhumisella, moralisoinnilla, neuvomisella, edes kiperiä kysymyksiä esittämällä. Eikä sitä voi korjata kukaan mukaan.
Minä en voi tuntea veljeni puolesta hätää, jota hänen itse pitäisi itsestään tuntea.

Minun on päästettävä irti ja annettava hänen päättää itse, vaikka hänellä tällä hetkellä menee huonommin kuin koskaan. Itse aloin oireilla jo univaikeuksilla ja ahdistuksella, kun yritän muka ottaa huolta häneltä pienemmäksi, itselleni kannettavaksi. Sepä ei tilannetta auta. Olen sanonut veljelleni, että minä autan kyllä, jos sinä itse apua haluat, mutta kuten käsität, minusta ainoa keino avun saamiseen hänen tilanteessaan on juomisen lopettaminen. Sitä ennen minulle on ihan turha soitella ja ruikuttaa, jos asiansa kännissä sotkee tai tuhlaa rahansa juomiseen. Se on hänen valinta ja minä kunnioitan sitä.
Veljeni uhkailee itsemurhalla, kun kaikki on niin päin helvettiä mennyt.
Annan hänelle myös mahdollisuuden valita se, jos se on hänen elämänsä paras ratkaisu.

Minä olen päättänyt, etten enää käytä yhtään omaa energiaani häneen.
Se on hänen elämänsä ja hänen on otettava siitä vastuu, tai vapaus olla sitä ottamatta.

Mutta vuosia ja vuosia meni minullakin tähän, etten ota itselleni toisten taakkoja kannettavaksi. Ja vuosi vuodelta vaan huomaan, että yhä huonommin ja huonommin voi veljelläni mennä, muttei hän ole vieläkään huomannut omaa osuuttaan lopputulokseen.


Tee rajat selväksi veljesi suhteen:
Millaista apua voit antaa? Milloin olet hänen kanssaan tekemisissä? (selvänä/humalassa/ ei ollenkaan)

Vaikka syyllisyys on meihin rakennettuna ja onneksi me ihmiset kannamme (yleensä, aina) vastuuta lähimmäisistämme, niin on myös niin, että välittämisen ja huolehtimisen on oltava vastavuoroista. Millaista tukea sinä saisit hädän hetkellä veljeltäsi, joka tällä hetkellä ei kykene huolehtimaan edes itsestään kunnollisesti. Muista, että jos yksi aina kantaa, hän väsyy, ja silloin on toisen vuoro ottaa kannettavaksi ja antaa tukea takaisin.

se kuvio ei päde alkoholismin kohdalla.
Voimia sinulle.
ohikulkijanainen
 

Re: Veljen alkoholismi

ViestiKirjoittaja Siruina » 26.8.2010 09:58:45

Suuri kiitos kirjoituksestasi Ohikulkijanainen! Lohduttavaa kuulla, että joku muukin painii näiden tunteiden kanssa!

Nyt kun rupesin miettimään tuota molemminpuolista tukemista, hän ei tosiaan ole käytännössä koskaan ollut läsnä kun minulla on ollut vaikeampaa. Hänen tapansa tukea on ollut tarjota pulloa. Aina pitäisi lähteä "bilettämään" kun elämä potkii. Joskus nuorempana se vaikuttikin järkeenkäyvältä elämänohjeelta (kuten nuorempana on moni muukin typerä asia vaikuttanut hyvin järkevältä), mutta nykyään huomaan juuri tämän elämänkatsomuksen ajaneen veljeni tähän suohon. Myönnettävä on, etten itsekään ole lähivuosina ollut kovin innokas tukemaan häntä vastamäessä, mutta minulla on kuitenkin ollut tarvittessa tarjolla muutakin kuin alkoholia. Olen kuitenkin kuunnellut hänen huoliaan ja auttanut vuokra-asunnon etsimisessä. Hoitanut lemmikkejä ja pakannut muuttolaatikoita.

Minusta tuntuu, että tällaisen itsekkäästi toimivan alkoholistin kanssa tekemisissä oleminen syö hirveästi energiaa. Tuntuu, että meillä on koko perhe aivan uuvuksissa kun veli on tullut kylään. Tuntuu kuin hän imisi muista ihmisistä energiaa ja elämänhalua. Vastalahjaksi saa ahdistusta ja pahaa oloa. Tai en tiedä olenko vain liian herkkis, ehkä pitäisi suhtautua hänen tekemisiinsä kylmemmin eikä niinkään tunteella.
Eniten käy sääliksi ehkä äitiäni, jolla tuntuu olevan (luonnollisesti) maailman suurin huoli pojastaan. Hän tuntuu jotenkin vähän kieltävän itseään tiedostamasta veljeni ongelmaa, vaikka varmasti hyvin tietää missä mennään. Mietinkin tässä, onkohan olemassa jotain vertaistukiryhmää tai muuta vastaavaa alkoholistien vanhemmille? Luulen kyllä, että häpeä on liian suurta, jotta hän voisi puhua avoimesti ryhmässä tunteistaan. Mutta ehkä jotain yksilöterapiaa tällaisiin ongelmiin erikoistuneelta terapeutilta... En tiedä.

Mitä enemmän olen veljeni kanssa ollut tekemisissä, olen vahvistanut käsitystäni siitä, että hänellä täytyy olla jokin vakava tunne-elämän häiriö. Tuntuu, ettei hänellä ole kovinkaan vahvaa käsitystä siitä, mitä toisen ihmisen tunne-elämässä voi liikkua. Välillä mietin, onko hänen minäkuvan kehitys jäänyt jonnekkin alle 10-vuotiaan tasolle. Tietynlainen sympatian puute ja oman kaikkivoipaisuuden korostaminen on aina läsnä. Vika ei ole hänessä, aina jossain muualla, kuten Ohikulkija jo kirjoititkin. En sitten tiedä, onko nämä luonteenoikut alkoholismin syytä vai seurausta. Toivottavasti seurausta.

Nykyään, kun näen kaupungilla tällaisia suht nuoria kadunmiehiä, näen heissä veljeni. Surullista katsoa, kun joku alta 40-vuotias on saanut elämänsä siihen kuntoon, ettei ole muuta onnea kuin viinapullo. Onneksi asumme veljeni kanssa eri kaupungeissa, niin tuo ei konttaa ensimmäisessä kadunkulmassa vastaan, jos tai kun sinne kadunmieheksi päätyy....

Toisaalta olen jossain määrin kiitollinen veljelleni hänen alkoholisekoilustaan. Se on saanut minut nousemaan varpailleni oman pulloon tarttumiseni suhteen. Isoisämme oli myös alkoholisti, joten meillä tämä taipumus taitaa olla geeneissä. Niimpä veljeni käytös on nyt saanut minut pelkäämään, että oma elämänpolkuni johtaa samaan pisteeseen kuin hänen, joka on sitten saanut minut panostamaan kaksinverroin omaan elämääni. :) Mielummin haen lohtuni lenkkipolulta kuin pullosta, olenhan nähnyt minne se pullo johtaa!
Siruina
 

Re: Veljen alkoholismi

ViestiKirjoittaja nopsasti » 26.8.2010 10:30:22

Hei Siruina,
Al-Anon tarjoaa vertaistukea kaikille alkoholistien läheisille - sisarille, veljille, vanhemmille ja isovanhemmille, lapsille jopa työkavereille. Käypä katsomassa kotisivujamme www.al-anon.fi . Ryhmiä on noin sadalla paikkakunnalla.
nopsasti
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 582
Liittynyt: 30.12.2005 19:04:35
Paikkakunta: Helsinki

Re: Veljen alkoholismi

ViestiKirjoittaja risukasa » 28.8.2010 23:37:20

Minuakin vaivaa veljeni alkoholismi. Myös mieheni (tuleva ex) on päihderiippuvainen.
Veljeni on juonut yli viisi vuotta. Alkoi juomaan, kun yrityksellä meni huonosti. Veljeni on minua kaksi vuotta vanhempi ja olimme lapsina todella läheiset. Vieläkin olemme läheiset, vaikkemme enää niin paljon tekemisissä olekaan. Suruni hänen kohtalostaan on suunnaton. Olen vähitellen alkanut uskomaan, etten mitään asialle mahda. Kerron usein veljelleni, että olen apunasi sitten kun haluat oikeasti eroon viinasta.

Veljeni on käyttäytynyt todella itsekkäästi juoppo-vuosien aikaan. Tiedän kuitenkin, että se on nimenomaan riippuvuuden aiheuttamaa käytöstä. Veljeni on tavallista herkempi ja haavoittuvaisempi ihminen. Lapsuuden ikävät asiat haavoittivat häntä enemmän kuin minua. Vähän niin kuin Skavabölen pojissa (elokuva). Veljeni on kuitenkin ainut ihminen, joka on elänyt jotakuinkin saman lapsuuden kuin minäkin. Minulla on muitakin sisaruksia, mutta ikäero heihin on suurempi. Eikä toiset sisarukset osaa ruotia lapsuudenkodin asioita samalla tavalla kuin veljeni. Pelkään, että hän kuolee.

Minä näen veljeni sinä pienenä poikana, jota isä ei huomioinut. Voi jospa toiselle voisi antaa sellaisen lahjan, että näkisi itsensä arvokkaana. Joku on sanonut, että "Millään muulla ei ole mitään väliä kuin että lapsia rakastetaan. Ei yhtään mitään." Voi jospa minä osaisin rakastaa omaa lastani.

Veljeni on niitä harvoja ihmisiä, jotka välittävät minusta oikeasti. Me rakastamme toisiamme, olemme olleet ja olemme vieläkin toisillemme parhaat ystävät.. minua satuttaa aina, kun alkoholisteista puhutaan ei kunnioittavaan sävyyn, aivan kuin he itse haluaisivat olla alkoholisteja. Tavallaan he haluavatkin, mutta terve ihminen ei halua olla alkoholisti.

Olen iloinen, että veljeni persoonallisuus ei ole täysin muuttunut (silloin, kun on selvä). Melkein vuoden hän oli antabuksella. Muutamia kertoja retkahteli ja nyttemmin viimeisin retkahdus oli rankemmasta päästä. Oli saanut deliriumin ja ollut sairaalassakin. Kyllä ahdisti, kun kuulin siitä. Ihan itse hän minulle soitti ja kertoi.

En ole menettänyt toivoani, vaikka olenkin hiukan tehnyt surutyötä siitä, että ehkei hän koskaan irrottaudu alkon pauloista. Mutta sen ajatteleminen on niin tuskaisaa, että mieluummin elättelen toiveita paremmasta.
risukasa
 

Re: Veljen alkoholismi

ViestiKirjoittaja enkelinsiipi » 1.9.2010 14:56:11

Hei! Luettuani kirjoituksen [i]veljen alkoholismista tuli tunne kuin olisin lukenut oman poikani tarinaa.Hän on vähän yli 20 vuotias, täysin alkoholista ja varmaan myös huumaavista lääkkeistä riippuvainen. Kaikki raha jonka sattuu saamaan menee niihin. Ei ole asuntoa,kavereiden nurkissa pyörii. Minulla ongelmana äitini joka edesauttaa poikani kierteen jatkumista rahoittamalla häntä. Äitini on konkun verran dementoitunut, muutoinkin ei oikeasti halua ymmärtää mitä hänen rahan lähettäminen saa aikaan. Pojan välit isään ja veljeensä menneet poikki tappouhkausten takia,siskoonsa ja minuun pitää yhteyttä.
Asia on minulle raskas,olen masentunut ja sen vuoksi itse mielenterveyshoitajan asiakas. Kirjoittelen tooiste asiasta lisää, nyt en jaksa.
Onko muita vanhempia joilla vastaava tilanne?
enkelinsiipi
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 42
Liittynyt: 1.9.2010 14:34:25

Re: Veljen alkoholismi

ViestiKirjoittaja ohikulkijanainen » 4.9.2010 14:13:58

Olenkohan minä edistynyt omassa parantumisessani, joka pitää sisällään oman itseni kasvattamista, omien rajojen löytymistä ja luopumista toisten asioiden kannattelusta, kun en ole aivan poissatolaltani tai mitään muutakaan paitsi hieman surullinen, kun veljeni on tänään aikonut vetää itseltään ranteet auki.

Sain puhelinsoiton sukulaiseltani, jolle veljeni oli aikeistaan (kännissä) kertonut. No, näissä uhkailuissa ei ole oikeastaan yhtään mitään uutta. Itsemurhayrityksiäkin on takana vaikka kuinka monia, niissä ei kuitenkaan ole koskaan onnistunut, kaikenmaailman humalaisia kohelluksia ja tapaturmia on sattunut niin, että ihme, että ylipäänsä on vielä hengissä. Itsetuhoisuusden vimma on valtava tällä veljelläni, joka kai vaan olisi kaivannut sitä syliä, jossa hänet olisi hyväksytty. Sitä meidän perheessä ei meille lapsille ollut tarjolla. Minä olen selvinnyt siitä myrskystä ruhjeilla, mutta vahvistuneena, vaikka edelleen kannankin kipupaikkoja rinnassani. Veljeni ei ole ollut niin vahva. Tarina on surullinen.

Nyt tässä kuitenkaan minä en osaa tehdä mitään. Enkä aio tehdä mitään. Mitä minä tekisiinkään, kun matkaakin on puolisuomea välissä. Saatte ajatella mitä vain, mutta minä jopa ajattelen, että jokohan veljeni tuska päättyisi. Olisiko asiat niin paremmin? Meille kaikille. Toki minä toivoisin hänelle hyvää elämää, mutta minun tekoni eivät sitä voi hänelle antaa, joten tässä vaan katsotaan kuinka jepen käy. Hänen elämänsä on mennyt viimeisen puolen vuoden aikana huippujyrkkään alaspäin, en voi edes kertoa kuinka kovasti. Mutta niin kovasti, että luulisi, että se henkilökohtainen pohja olisi saavutettu jo miljoonaan kertaan vaikka minkälaisella juopolla. mutta ei. hän on uhri, mitä tietenkin onkin siinä määrin, että on viattomuuttaan syntynyt huonoon perheeseen, mutta hän on myös avainhahmo, jota hän ei itsessään tunnista. hän on vain ja ainoastaan uhri. Oikeastaan tiesin jo puolisen vuotta sitten, että veljeni loppulaskenta on alkanut ja siitä lähtien olen odotellut viimeistä sotaa, siksi tämä tilanne tänään ei yllätä, eikä hämmennä, ei saa minua kovasti ahdistumaan.
Olen oikeastaan SUUTTUNUT että taas minut vedetään mukaan tähän. Minun odotetaan olevan auttaja/kuuntelija/neuvonanataja asiassa, johon minulla ei ole mitään todellista valtaa, vaikka niin haluaisinkin. Toivoisin, että minut jätettäisiin näiden asioiden suhteen aivan rauhaan, koska olen lopen kyllästynyt siihen sirkukseen, mikä alkoholistin ympärillä läheisten toimesta pyörii jatkuvasti (erilaiset hengenpelastusyritykset, säälittelyt, taloudellinen tuki, kannustavat iskulauseet juopolle) ja itse asianosainen ei joudu vastuuseen tekemisistään ollenkaan.

Helvetti.
Näin pitkällä minä olen.

Vai miten minun pitäisi reagoida? Olisiko aiheellista edes soittaa poliisi? Kun toisaalta sekin vaan venyttää tätä helvetin samaa hommaa,joka pyörii ja pyörii vaan....
Kutsutteko tätä edistykseksi?
ohikulkijanainen
 

Re: Veljen alkoholismi

ViestiKirjoittaja ohikulkijanainen » 4.9.2010 21:39:55

Tulin nyt jälkeenpäin lisäämään vielä, että ehkä itsetuntemuksenikin pettää, mutta en minä asian kanssa ole kai edes niin tyyni kuin koitan olla ja ymmärrän, että olisi tarpeen olla.
Yritin sitten velipojalle soitella iltasella pariin kertaan ja se ei siellä vastannut, joten tietenkin ajattelin, että nyt uhkaus on toteutunut ja kärsimys päättynyt.
Aloin siinä jo maalailemaan mielenmaisemiini kuvaa nuorena poisnukkuneesta veljestäni, tuntui surulliselta, kun olen hänestä tavallaan jo luopunut enkä anatanut hänelle omissa aatoksissani juurikaan toivoa.

Sittenhän se kohta, muutama tunti minun soittojeni jälkeen, soittelee.
Minä siis hairahdun tähän peliin edelleen, vaikka olenkin sen luullut viheltäneeni omalta kohdaltani poikki (aika hyvin kyllä siinä mielestäni onnistuneena). Olin toki helpottunut, että jeppe on vielä hengissä ja olosuhteisiin nähden aivan hyvältä vaikutti juttujensa perusteella.
Kuulemma on juomisenkin lopettanut (tämä meriitti on mainittava minulle, koska olen ainoa ihminen maailmassa, joka tunnustaa hänen alkoholiongelmansa, jota ei siis ole!), eikä ole viikkoon juonut mitään. Oli täyden olut laatikkonsa antanut jollekin toiselle, koska hän ei sitä enää tarvitse. Aamulla kun sukulaishenkilö minulle soitti, kertoi aivan muuta: oli ollut pienessä humalassa siinä kertomassa tätä elämänsä päätöstapahtumaa ja lähtenyt kaljakaupan kautta kotiin. En viitsinyt tästä tiedosta mainita veljelleni, koska vihan ja suuttumuksen sijasta olin siis iloinen, että herra on hengissä kuitenkin.

Että näin sitä mennään.
Veli vaikuttaa vakuuttavalta puhelimessa. Ihan saa minutkin uskomaan, että ihan hyvin nyt menee ja ongelmat on selätetty, vaikka hänen alkoholiongelmansa on sitä plaatua, että ulos asunnosta ei ilman kaljapulloa/tölkkiä ole asiaa, ja aamusta asti pitää kaljaa olla.

Mutta miten vain.
Olemme selvinneet tämän päivän hengissä.
ohikulkijanainen
 

Re: Veljen alkoholismi

ViestiKirjoittaja särkynyt sydän » 6.9.2010 23:08:17

risukasa on nyt särkynyt sydän, koska jostain syystä risukasa ei enää kelvannut.

Ohikulkijanainen - kirjoituksesi kuulostaa monilta osin tutulta. Minäkin olen usein erittäin vihainen, kun kuulen huonoja uutisia veljestäni. Aiempina vuosina äitini soitteli minulle usein, että se on niin masentunut, tule apuun.. Olin silloin vähän päälle parikymppinen, omia ongelmiakin oli ja sitten joku päivä elämä olikin ihan mukavaa kunnes sai taas tällaisen puhelun.. Tuntui, että helpompaa olisi, jos se vaan kuolis pois, niin ei tarviis vähän väliä jännittää milloin kuulee suru-uutisen tai ei tarviis miettiä, että miten vois auttaa, kun se auttaminen on niin vaikeeta ja omaa elämääkin olis syytä miettiä ja elää... Muistelen, että äitini ei ole vuosiin soitellut minua hätiin (veljeltä kyllä itsari-uhkauksia olen kuullut), mutta vieläkin, joka kerta kun nään, että äitini soittaa, minä pelkään, mitä saan kuulla..

Ja minäkin olen luullut, että tämän asian ylitse on päästy, mutta kyllä vaan veljen elämä heilauttaa minun tunneskaalaani ääripäistä toiseen. Nyt olenkin ajatellut, että tunteita ei tarvitsekaan yrittää liikaa kontrolloida. On ok, jos olen vihainen, surullinen tai iloinen sen mukaan mitä veljelle kuuluu. Enhän kuitenkaan kyttää mitä veljeni milloinkin tekee, minulla on myös oma elämä, joka pitää parhaiten pään kylmänä tämän asian suhteen. Kunhan en vaan liian kauan viivy näissä tunteissa, varsinkaan negatiivisissa, niin antaa tunteiden tulla ja mennä.

Näin on helppo sanoa, koska kuulin viimeksi hyviä uutisia. Äänet päässä oli kaikonneet ja veljeni oli toden teolla säikähtänyt ja pysynee erossa alkosta suhteellisen pitkän tovin. Onhan meillä skitsofreniaan sairastunut sisarus, jonka esimerkki on sen verran pelottava, että alkoholistikaan ei sellaiseksi halua.
särkynyt sydän
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 4
Liittynyt: 28.8.2010 22:53:26

Re: Veljen alkoholismi

ViestiKirjoittaja särkynyt sydän » 6.9.2010 23:17:27

Jaahas. Huomasinpa tässä selailtuani, että jollakin toisella on myös SärkynytSydän nimimerkki. Pitää yrittää vaihtaa takasin risukasaan tai laittaa uusi.
särkynyt sydän
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 4
Liittynyt: 28.8.2010 22:53:26


Paluu Kotikanava

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 11 vierailijaa