[Burre]

Nyt on vaan niin mahottoman ahdistava olo eikä oo kenelle asioita purkaisin niin päätin sen päivittää tänne. Oma tilanteeni saa mut vaan niin ahdistuneeks ja olon tukalaks. Toinen suunnittelee yhteistä tulevaisuutta, että ens keväänä sitä ja tätä kun samalla mä mietin, että miten saatais erottua "siististi". En vaan mukamas pysty sanoon ettei tästä vaan taida enään tulla mitään... Tukehdun kohta tähän oloon

[Hemmiina ei kirj.]

Voi Burre, miten tuo olotilasi kuulostaakaan tutulta :/ Toivottavasti tänään on jo vähän parempi olla. Itselleni tuli mieleen, että olisiko sinulla mahdollisuus tavata vaikka kerran viikossa jotakin ammattilaista, jolle kävisit juttelemassa kuulumisiasi. Itse kävin parisen vuotta viikottain psykoterapiassa ja joka ainoa kerta sieltä kotiin lähtiessäni minulla oli kevyt ja toiveikas olo. Terapiassa ei ruodittu mitenkään systemaattisesti elämääni, vaan kerroin lähinnä siitä, miten viikko oli kulunut töissä ja kotona. Pääasia itselleni tuntui olevan, että edes kerran viikossa joku toinen oli minua varten ja sain puhua asioistani "itsekkäästi". Minä kun olen arjessani ihminen, joka huolehtii aina ensisijaisesti toisen hyvinvoinnista...

Tänne kirjoittaminen helpottaa myös oloa, mutta eihän tämä korvaa inhimillistä vuorovaikutusta sellaisen ihmisen kanssa, joka jaksaa keskittyä kuuntelemaan, osaa tuoda uusia näkökulmia elämääsi jne. Tuollainen voi siis löytyä esim. työterveyshuollon tai julkisen terveysaseman kautta ja tietysti, kun näissä aihepiireissä (läheisen alkoholismi) pyöritään, niin Al Anon voisi myös olla tukena.

Tuohon uupumukseesi vielä yksi neuvo: Lopeta asioiden vatvominen ja ala elää elämääsi päivä kerrallaan. Yritä löytää jokaisesta päivästäsi hyviä asioita, yritä keskittyä itseesi. Ja muista, älä vaivaa mieltäsi menneellä äläkä myöskään pohdi tulevaa. Keskitä kaikki energiasi vain tähän päivään ja tähän hetkeen. Näin mieleesi vapautuu tilaa uudelle ja kenties huomaatkin, että niitä ratkaisuja alkaa syntymään ilman sen raskaampaa pohdiskelua. Voimia ja uskoa tulevaisuuteen!

[pimeä onni]

Hei!
Kyllä käytännön asiat eron jälkeen järjestyy ja aikuinen selväpäinen ihminen pärjää tässä maailmassa. Tärkeintä on päätöksen tekeminen.

Itse olin alkoholistin puoliso yli 20 vuotta. Vasta nyt näen selvästi, että hän oli jo riippuvainen tutustuessamme. Lähtemistä minäkin mietin usean vuoden ajan, mutta sitten sairastuin syöpään ja hoitojen aikana sietokykyni ylittyi ja pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja muutin pois. Ennen ratkaisua tein lupauksen itselleni, että kun lähden, takaisin en palaa. Enkä palannut, vaikka hän pyysi minua takaisin omassa pahassa olossaan. Lähdöstä on nyt vuosi ja neljä kuukautta.

Alku omilleen muuttamisessa meni kohtuullisen hyvin, kun piti tsempata hoitojen kanssa ja exä soitteli humalassa ja haukkui. Ei tullut mitään hyviä muistoja mieleen. Mutta tämä kesä on ollut aika tarpomista, koska exä ilmoitti löytäneensä toisen. Ja lopetti kaiken yhteydenpidon. Järjen tasolla ymmärrän kaiken, mutta tunteet eivät anna rauhaa, koska lähtiessäni sain todellisen lokaryöpyn niskaani. Vatvon yhä niitä loukkauksia. Järkevänä ihmisenä en tuolloin kommentoinut humalaisen haukkuja, koska halusin päästä ehjänä lähtemään.

Pointtini on tässä se, että vaikka päätös on tehty ja toteutettu, niin ero saattaa tehdä jossain vaiheessa tosi kipeää ja siihen kannattaa varautua etukäteen. Kaikki sanovat, että muutaman vuoden kuluttua kaikki näyttää hyvältä ja kaduttaa, että antoi niin pitkän ajan elämästään toisen alkoholismille. Uskon myös omalla kohdallani tähän, mutta se vie vain aikaa. Kukaan muu ei tee päätöstä puolestasi, mutta kipujen pelko ei saa olla esteenä matkalla parempaan elämään.

[Hemmiina ei kirj.]

Ero saattaa ja SAA tehdä kipeää. Huonokin pitkä liitto on varmasti pitänyt sisällään ns. hyviä aikoja ja kuten tapana on sanoa, aika kultaa muistot, jolloin saattaa miettiä sitäkin, että tulikohan sittenkään tehtyä oikea ratkaisu. Katumus, pettymys, katkeruus ym. tunteet ovat sallittuja, mutta niihin ei tarvitse eikä pidä jäädä kiinni. Mielestäni ei ainakaan pidä alkaa katumaan, että on vuodet tuhlannut juopon rinnalla. Mennyttä kun ei saa muutettua, vaikka minkä tekisi. Kannattaa ajatella, että olen yhtä - joskin turhan raskasta - kokemusta rikkaampi!

Aina kannattaa ajatella, että elämää on tässä ja nyt ja toivon mukaan myös edessä päin. Voin tehdä nykyisestä elämästäni juuri sen näköisen, kuin itse haluan. On minun oma päätökseni, jäänkö naama vääränä märehtimään menneitä vai nostanko nenän pystyyn ja hymyn huulille ja kuljen määrätietoisesti eteenpäin

[Rinalda]

Mielestäni ei ainakaan pidä alkaa katumaan, että on vuodet tuhlannut juopon rinnalla. Mennyttä kun ei saa muutettua, vaikka minkä tekisi. Kannattaa ajatella, että olen yhtä - joskin turhan raskasta - kokemusta rikkaampi!

Voi miten hyvä oivallus, Hemmiina! Kiitos tuosta ajatuksesta! Minulla kun on tuollaisia ajatuksia ollut, silloin kun on tuntunut, ettei enää jaksa jatkaa yhteiselämää. Olen tuntenut, että mitätöisin elämäni kuluneilta vuosilta, jos lähtisin. Mutta toden totta, eihän se entinen muutu elämättömäksi, vaikka sen jättäisi taakseen. Se vain siirtyy kokemusten pakkiin, ja on mukana muokkaamassa ihmistä siksi persoonaksi, joka nyt on. Sitten, kun surutyö on tehty, sitten on valmis nousemaan elämän estradeille vahvempana ja ehkä viisaampanakin.

Tsemppiä, Burre! Tuossakin komppaan Hemmiinaa, että elämää on jäljellä ja se on tässä ja nyt! Tartu elämäsi ruoriin, ja ohjaa laivasi siihen suuntaan, mihin itse haluat!

[Burre]

Kiitos tuhannesti kirjoituksista. Ne antaa hyvällä tavalla ajattelemisen aihetta, mutta ennen kaikkee auttaa jaksamaan arjessa. Kaikki se mitä tämä parisuhde on tuonu mukanaan on laajentanu mun maailmankuvaa sekä ajattelutapaa samalla kuitenkin välillä sitä murentaen. Kuitenkin ne asiat mitä matkalla on tapahtunu on tehny musta sen ihmisen joka olen tänä päivänä.. toki välillä on tullu mietittyä sitäkin vaihtoehtoo, että mitä jos olis tehny toisenlaisia valintoja, mut lopulta se on turhaa murehtia, jälkeenpäin kun on aina viisaampi (kun tietää lopputuloksen...) Näillä korteilla pelataan mitä on ja toivotaan parasta

Tänään pidettiin mykkäkoulua kun en suostunu tuomaan kaupasta sixpäkkiä - sain kuulla että kiusa se on pienikin kiusa, että on vaikeeta ku ei sellasta voi kaupasta tuoda. Mutta vaikka ilmapiiri onkin taas kiree niin olen ylpee itestäni, että pystyin pitään pääni... kaupastahan se oli ite kuitenkin hakenu jo sen mäyräkoiran.... :/

Mitä enemmän koetan keskittyä omiin juttuihin sitä varmemmin saan kuulla osakseni natinaa sitä että en oo kotona tai en vaan "oo käytettävissä" tarpeeks eli kuskaamassa kaljakauppaan. Pistää vaan niin vihaks. Mikään ei oo riittävän hyvä syy olla juomatta,ei niin mikään...

Tällä hetkellä mun paatti tuntuu olevan karikolla, mutta uskon sen siitä joskus irtoovan (kun tarpeeks rimpuilee) ja sen jälkeen pidän ruorin itelläni...

Kiitos rakkaat kanssaeläjät <3

[Burre]

Aikaa kuluu, mutta asiat ne ei muutu. Eli en oo saanu aikaseks tehtyä mitään oman elämäni muuttamiseks. Tällä hetkellä voisin kuvailla omaa olooni sellaseks, että seison kallion jyrkänteellä ja mietin miten uskaltaisin hypätä tuntemattomaan... jokin on liimannu mut siihen reunalle. Kuitenkin salaa toivon, että joku "tuuppais" mut reunan yli.....

Oon viettäny joululomaa pari viikkoo, vaikka tuntuu etten ois lomalla ollukkaan. Ajatukset taas poukkoilee on vissiin ollu liikaa aikaa miettiä asioita. Kaikesta huolimatta tuskastuttavaa...

[sirpaleita]

Kuulostaa niin tutulta! on niin ihanaa kun saa täältä vertaistukea. Irrottautuminen on pirun vaikeata, kuinka monta kertaa olen päättänytkään olla piittaamatta toisen tekemisistä tai päättänyt vastaamasta puhelimeen kun hän kännissä soittaa, aina minä päätän että nyt loppuu! mutta hetken päästä taas ajattelen toisin, jos hän tällä kertaa tulisi järkiinsä. Läheisriippuvuus on pirullinen tauti, minulla on niin vahva tarve yrittää kontrolloida toista vaikka se ei kuitenkaan onnistu. Täytyy vaan sinnikkäästi yrittää irrottautua toisesta.

[Burre]

Sen tuhannen kertaa minäkin oon päättäny (kuten tänäänkin), että nyt tää touhu saa loppua. Jotenkin sitä kuitenkin aina mennään päivä kerrallaan eteenpäin ilman muutosta suuntaan taikka toiseen. Juominen on täysin omaa luokkaansa ja aina vaan useemmin iltasin sammuu sohvalle. Pahaolokin on jo kroonistunu, ettei sitä kohta enään huomaa. Eilen koin olevani pahin valehtelija pitkään aikaan... tuttava pyysi illalla kahville (oli kutsunu muitakin) niin kehitin valkosen valheen avokin lämmittämästä saunasta jne. Kun tosiasiassa en halunnu lähtee, ettei taas tulis sanomista ja mielipahaa. Illalla huvittuneena ajattelin, että oisin hyvin voinu mennä ku avokki sammu jo ennen kuutta... eikä todellakaan ollu sauna lämmitä. Välillä sitä hämmästyy oman toimintansa typeryyttä

[Hemmiina]

Eipä tuo oikein kivalta kuulosta, Burre, sinun elämäsi tätä nykyä :/ Minusta yksi ikävimmistä asioista on se, että juovan kumppanin touhu vaikuttaa omaankin elämään tuolla tavoin lamaannuttavasti, ettei kykene tapaamaan ystäviään saati lähtemään omiin harrastuksiin, kun pitää olla kotona ikäänkuin vahtimassa sitä, ettei kumppani vaan saisi lisää kimmoketta juomisiinsa ja sanomisiinsa. Siitä huolimatta, että jää itse kotiin, niin se juova kumppani tekeekin ihan mitä tykkää.

Burre; kokeilehan joku kerta, että yksinkertaisesti vain repäiset itsesi irti siitä kotoa ja lähdet tapaamaan ystäviäsi silläkin riskillä, että kotona asiat menevät pahempaan suuntaan. Ehkä huomaat, että ystävien tapaaminen on enemmin voimaannuttavaa, kuin kotiolot "lamaannuttavaa" eli jäät kuitenkin plussan puolelle.

Jokunen vuosi sitten eräs nuoruuteni ystävä tuli toiselta puolelta Suomea tänne kotikaupunkiini. Emme olleet tavanneet ehkä kymmeneen vuoteen ja tämä ystävä oli sitten kutsunut meitä tyttökavereitaan iltaa istumaan ihan keskellä viikkoa. Olin ilahtunut hänen näkemisestään, mutta ilahtunut olin myös siitä, että hän oli kutsunut toisenkin yhteisen ystävämme, jota en ollut nähnyt myöskään vuosiin muuta kuin ohimennen. Tällä ystävällä on alkoholisoitunut ja narsistinen puoliso ja kuinkas siinä alkuillan aikana kävikään... Säätiedoissa uhattiin ukonilmalla ja tämä juovan miehen puoliso perui oman tulemisensa vedoten siihen, että pelkää ukkosta! Tosiasiassa pelkää ukkoaan eli juurikin niitä alkoholistin ikäviä reaktioita siitä, jos tämä nainen lähtee tapaamaan ystäviään. Kuvitelkaa nyt, siis ystäviä, joiden kanssa ei ollut viettänyt aikaansa vuosikausiin! Olisin ehkä paremmin ymmärtänyt, jos olisi ollut kyse jostakin viikonlopun illasta, jolloin illanviettomme olisi voinut venähtää aamutunneille saakka, mutta ettei edes arki-iltana "saanut" lähteä mihinkään... Minua ystävänä sekä loukkasi että harmitti tosi paljon tuon naisen puolesta. Loukkasi myös tämän nuoruudenystävämme puolesta, ettei yhteinen ystävämme pitänyt häntä niin tärkeänä, että olisi kerrankin laiminlyönyt ukkonsa.

Voi Burre, miten toivonkaan, että kykenet irtautumaan tuosta epäterveestä suhteestasi joko ihan konkreettisesti tai edes henkisesti, jolloin pystyt elämään myös omaa elämää, vaikkakin olisitte saman katon alla...

[Vieras]

Omaa elämää saman katon alla alkoholistin kanssa? Näitä ajatuksia on täällä eri ihmisten kirjoituksissa paljon. Itse en pystynyt elämään omaa elämää, vaikka emme edes eläneet saman katon alla minun ex-miesystäväni kanssa, joka oli tai on alkoholisti.

Kun juominen kiihtyi ja syveni, hänen aikansa kului baareissa ja sairasloma piteni ja piteni... Olin koko ajan ajatuksissani asiaa vatvomassa ja ratkomassa, vaikka muka tapasin ystäviäni ja yritin elää. Irrottautuminen suhteesta kesti tuskastuttavasti kuukausia, vieläkään en ole henkisesti täysin irti, vaikka emme olekaan yhdessä Välillä hän ottaa yhteyttä ja siirtää ahdistustaan minuun. Mitä vähemmän kuulen ja tiedän hänestä, sitä paremmin voin. Olen siis toipumassa läheisriippuvuudesta.

Oman kokemukseni mukaan, ei voi elää "omaa elämää" irrottautumatta oikeasti alkoholistista. Toki voi valita elämän, jossa on omia hetkiä,jolloin unohtaa parisuhteen realiteetit. Puolisolle on ykkösenä alkoholi. Jokainen tekee valintansa, ehkä muut kykenevät elämään suhteessa ja henkisesti irrallaan alkoholistista . Mitä järkeä sellaisessa on ?

[Hemmiina ei kirj.]

Kirjoitin viime viikolla näin: "Voi Burre, miten toivonkaan, että kykenet irtautumaan tuosta epäterveestä suhteestasi joko ihan konkreettisesti tai edes henkisesti, jolloin pystyt elämään myös omaa elämää, vaikkakin olisitte saman katon alla..."

Vieras kommentoi mm. näin: "Oman kokemukseni mukaan, ei voi elää "omaa elämää" irrottautumatta oikeasti alkoholistista"

Olen tosiasiassa aivan samaa mieltä vieraan kanssa, mutta en halua kenellekään täällä mennä sanomaan, että "eroa!". Voin vain toivoa, että ihminen ITSE tekisi sellaisen ratkaisun, joka tuo hänen tuskaana ennenpitkää pysyvän helpotuksen.

Tuohon käyttämääni myös-sanaan sisältyy se ajatus, että jäämällä asumaan alkoholistin kanssa voi kuitenkin samalla tehdä omia valintoja ja ratkaisuja, joissa ensisijassa ja terveellä tavalla ilman sen ihmeempää uhmakkuutta ottaa omat tarpeensa huomioon. Ajan takaa päätöstä siitä, että ei suostu ALISTUMAAN, vaikka voi joissakin asioissa joustaa. Varmasti helpommin sanottu, kuin tehty ja aika harva teistä taitaa tuota ajattelutapaani ymmärtää, mutta se ei haittaa.

Niitä alkoholisteja tai "pelkkiä" viikonloppujuoppojakin on monenlaisia. Jotkut juovat kerran viikossa itsensä juovuksiin ja se riittää. Muu aika panostetaan perheen yhteiseen elämään tasa-arvoisesti ilman sen ihmeempiä kipuiluja. Toiset juovat perjantain alkuillasta sunnuntaihin ja viikko sitten hyvitellään puolisoa ja lapsia, lupaillaan ettei seuraavan juoda, mutta juodaan kumminkin jne. Jotkut juovat joka päivä, käyttävät perheen elämiseen tarkoitetut rahat kaljaan ja tupakkaan, käyttäytyvät uhkaavasti jne jne. Toiset juovat joka ilta ja viikonloppu muutaman annoksen, käyvät päivisin töissä ja osallistuvat perheen elämään omalla panoksellaan. Näitä variaatioita on kymmenittäin, mutta se, mikä näitä yhdistää, on/voi olla kärsivä kumppani, joka itse ei tuossa määrin alkoholia tarvitse, jolloin ei voi ollenkaan ymmärtää, että miksi se kumppani juo...Ja pikkuhiljaa uupuu, kun se toinen ei muutu mihinkään, vaan jatkaa tapojaan.

Se,mitä tuossa voi tehdä, on omien asenteiden tarkastelu, mahdollinen muutos itsessään, mutta toki siihen suuntaan, joka tuntuu itselle ominaiselta ja luontevalta. Jos senkään jälkeen ei pysty kärsimättä ja uupumatta elämään juovan kanssa yhteistä elämää, niin konkreettinen ero lienee se ainoa mahdollinen ratkaisu.

[Vieras]

Niinpä. En minäkään kehota ketään eroamaan tai jäämään, jokainen tekee omat valintansa.
Kerroin omasta kokemuksestani, ei minusta ollut elämään omaa elämää alkoholistin rinnalla, edes hetkittäin. Yritin kyllä huolehtia itsestäni Ajattelen, että vertaistuki on omien kokemusten jakamista, ei neuvoja.
Jos vaikka huomaakin, että toisen kokemuksissa on jotain samankaltaista ja se helpottaa tunnistamaan omia olojaan, rajojaan ja tekemään päätöksiä. Olemme erilaisia, koemme eri tavoin ja ratkomme elämäämme eri tavoin.
Olen pahoillani, jos kokemukseni jakaminen vaikutti kehoitukselta. Ei ollut tarkoitus, edes neuvoa

[Rinalda]

Vieras, en ainakaan minä kokenut tekstiäsi kehotukseski tai neuvoksi, vaan juurikin arvokkaaksi kokemuksen jakamiseksi. Ja se on juuri sellaista, mitä minäkin koen hyödylliseksi. Käskystä en tee mitään, mutta kun luen toisten kokemuksia, huomaan että ne muistuttavat omiani ja huomaan, että olisin tuolle toiselle sanomassa: ei tuollaista tarvitse katsella. Sitä kautta syntyy ajatus, että eihän minunkaan tarvitsisi katsella. Näin se ajatus kehittyy itsellä, toisten kokemuksiin peilaten

Me kai kukin tahollamme "työstämme" omia tilanteitamme, ja ainakin alitajuisesti yritämme löytää ulospääsyä. Toisen tilanteeseen peilaten näkee selvemmin, sisäänpäin omaan tilanteeseen katsoessaan ei "näe metsää puilta".

Tuohon "alkoholistin rinnalla omaa elämää", minä olen kuvitellut oppineeni sitä elämään. Mutta täytyy myöntää, että se toimii niin kauan kuin minulla on mahdollisuus olla äänen kantamattomissa. Tulee kuitenkin tilanteita, jolloin en voikaan olla oman asuntoni puolella, esimerkiksi kun yksi kissoista oli sairas ja toinen kissa oli silloin koko ajan ahdistelemassa sitä. En uskaltanut jättää niitä esim. yöksi keskenään, kun mies oli ympäripäissään eikä hänestä ollut katsomaan kissojen perään. En voinut ottaa niitä omalle puolellekaan, koska sairaalla oli virtsatietulehdus ja sille sattui vahinkoja, ja minulla työruuhkan takia kämppä papereita levällään, ei voi antaa kissojen sotkea asiakkaiden papereita Voi vitsi että oli ahdistavaa, kun oli jumissa miehen asunnolla ja mies pölisi ja sössötti koko ajan ja oli ikkunassa tupakalla jolloin kylmää ilmaa tulvi sisään ja syödä mässytti keittiössä niin että ruokaa tippui koko ajan lattialle, ja oli kaatumaisillaan tämän tästä. Omalla puolella nukkuessani voin unohtaa tällaiset asiat ja nukkua hyvät syvät yöunet. Miehen kanssa saman katon alla tuntuu, että saa jonkinlaisen paniikkihäiriökohtauksen, kun ällöttää niin. Jokainen elekin ällöttää, esim. se miten hän besserwisserinä selittää jotain molempien käsien etusormi pystyssä. Jopa jos näen hänen sormensa varjon seinästä, oksettaa! Tämä yhtenä esimerkkinä siitä, ettei se oman elämän eläminen saman katon alla ja toisen olemassaolon unohtaminen minultakaan aina onnistu oikein mitenkään, vaan kyllä siinä on edellytyksenä, että pääsee pois siitä samasta tilasta.

Mutta sitten kyllä, kun en häntä näe enkä kuule, voin hänet myöskin unohtaa. Silloin hän voi mainiosti kuulua elämääni, en minä häntä juurikaan mieti silloin, kun en joudu havainnoimaan Niin, mitä järkeä tässä sitten on? Hyvä kysymys.

[Burre]

Itse tiedostan hyvinkin sen, että (valitettavasti) minun on tehtävä omat päätökset aivan itse vaikka se kuinka tuskasta välillä onkin. Otan mielelläni vastaan eri näkemyksiä ja kokemuksia, koska todellakin ne pistää pohtiin omaa elämää ja toimintaa. Sinänsä niin hullua kuin se onkin, että tavallaan teoriassa tiedän jo mitä pitäisi tehdä, mutta sen siirtäminen käytäntöön onkin vaikeaa. Ymmärrän Hemmiina hyvin sun ajatusta oman itsensä asettamisesta etusijalle vaikka asuisikin alkkiksen kanssa. Tosin olen miettiny tän suhteen järkevyyttäkin todella paljon.. miksi olen onnettomassa suhteessa tai siis sellaisessa suhteessa jossa mun ei ole hyvä olla ja uskoakseni ei toisellakaan niin hyvä olo ole. Jatkuvasti on ajatus päässä, että erotaan erotaan erotaan - ääneen en sitä vaan ole pystyny sanomaan. Ja tietysti alkkikselta on ihan turha toivoo mitään pysyvää päätöstä. Jossain kohtaa se saattaa sanoo, että joo mä muutan täältä pois, mutta ei kuitenkaan tee sen asian eteen mitään. Mistään ei voida jutella realistisesti, kun tuntuu, että meidän ajatuksenjuoksu kulkee aivan eri sfääreissä.

Koettanu oon elää "omaa elämää" mutta silti alituinen huoli on päällä. Muutamia reissuja oon tehny kaveriporukan kanssa ja hetkellisesti pystyn unohtaan alkkiksen, mutta kuitenkin se ajatus "mitä kotona tapahtuu" kalvaa alitajuntaa ja todellakin vaikuttaa omaan mielialaan. Tää elämä osaa olla tuskallista. Välillä todellakin herään miettiin sitä miten paljon ihmismieli kestää ja jaksaa kantaa (kertomatta muille). Olisko asiat toisin jos olisin puhunu "ongelmistani" jollekin, mene ja tiedä, kun ei ole puhunu. Lähipiirillä ei oo ajatustakaan mun todellisesta elämästä, eikä ne vois varmaan ees ymmärtää Koetan eriyttää ajatuksiani kattelemalla vuokra-asuntoja sekä työpaikkoja aivan muualta...

Todellakin alkkiksia on monen laatusia ja tuntuu, että tää meillä asuva on sieltä karskimmasta päästä. Ennen riitti mäyräkoira illassa nyt menee pääasiallisesti se 18 tölkkiä per/pv (koska on slomalla ). Kotona tissuttelee, mutta yhtä kaikki -> juo kaikki rahat. Toisella kun ei ole moraalia rahankäytöstä tai laskujen maksamisesta ajallaan. Pääasiallisesti puhun kuuroille korville, mikään ei tavota tai mene perille. Että mitä järkee tässä sitten on...???