Tervehdys vaan kaikille!
En ole lopettanut, vaikka olen ollut hiljaa. Olen kyllä Plinkissä käynyt katsomassakin usein, lukenut muiden ketjuja. Tässä omassa hommassa on vaan ollut tällainen aikalisä, johtuen miehen sairastumisesta. Tunnustan heti alkuun, että olen meinannut väsyä. Huoli toisesta, käytännön asiat, työ.. Energia ei ole riittänyt kunnolla kaikkeen. Ja omista tärkeistä jutuista sitä tietysti karsii (kuten kirjoittaminen, luonnossa kulkeminen), vaikka pitäisi kyllä tasan tarkkaan minunkin se jo tietää, että juuri omiin juttuihin pitäisi panostaa.
Lyhyt yhteenveto. Joulukuun puolivälissä miehen jalkaterä kipeytyi. Kolmen vuorokauden ajan hän makasi sängyssä.. alkuun sanoi, että on flunssainen olo, enkä minäkään ymmärtänyt, miten paha tilanne oli. Kävin omalla kämpälläni tekemässä töitäni, ja ekat pari yötä tavalliseen tapaan nukuin omalla asunnolla. Kuvittelin, että se on joku nyrjähdys tms, eikä mies kertonut miten kipeä oli. Sitten ei enää pystynyt astumaan jalan päälle, sängyn viereen piti laittaa ämpäri kun ei päässyt vessaan. Kyselin, pitäisikö mennä lääkäriin, mutta ei halunnut. Säännöstelin särkylääkkeitä, ettei söisi niitä liikaa.. Illalla olin lähdössä taas omalle asunnolle yöksi, mutta kysyin, haluaisiko hän että jään turvaksi. Ihme kyllä sanoi, että olisi hyvä jos jäisin. Yön aikana näin, ettei hän pystynyt nukkumaan ja oli tosissaan kipeä. Ei antanut minun soittaa ambolanssia yöllä, mutta heti aamulla suostui.
Siitä tämä ruljanssi alkoi. Paikallissairaalan ensiavusta soittivat keskussairaalaan ja hänet vietiin sinne heti, kun oli saatu tutkittua ja hankittua verta tiputtavaksi heti ja toinen pussi "matkaevääksi". Seuraavana yönä hätäleikkaus, suonia otettiin monesta paikasta ja rakennettiin uusi suoni vikaantuneen tilalle. Aamulla operoitu alue ollut hirveän turvonnut ja avattu uudelleen. Tilanne oli niin vakava, että jos olisi vielä viivytelty hoitoon hakeutumista vuorokausi, olisi jalka pitänyt amputoida.
Siitä selvittiin kuitenkin, ja nyt mies kävelee paremmin kuin ennen ruljanssia. Mutta tarinan opetus ennen kuin jatkan kirjoitusta: jos verenkierto-ongelmia on, riskiryhmään kuuluu, ja jalkaan tulee hirveä kipu, aikailla ei hoidon kanssa saa! Meille sanottiin, että aikaa toimia on pahimmillaan vain vuorokausi.
Minulla on huono näkö ja keskellä talvea kelit olivat liukkaat; en lähtenyt ajamaan keskussairaalaan, miestä katsomaan. Tietenkin myös kuviteltiin, että siellä menee vain muutama päivä. Loppujen lopuksi hän oli siellä 5 viikkoa (sai mm sairaalabakteerin) ja sen jälkeen vielä paikallissairaalassa viikon. Kotisairaanhoitajat käyvät hoitamassa haavaa vieläkin viikoittain. - Minä nukuin ensimmiset pari viikkoa omalla kämpälläni, mutta uudenvuoden yönä menin kissan turvaksi miehen asunnon sohvalle, ja siellä nyt toistaiseksi olen vieläkin. Kotiuduttuaan mies tarvitsi jonkin verran apua; nyt pärjää kyllä jo hyvin. Ihailtavan omatoiminen on kyllä ollut koko sairauden ajan.
Myönteistä tässä oli mm. tuo alun pakkoero, kun oltiin eri paikkakunnilla. Soitin hänelle joka ilta ja puhetta riitti vaikka kuinka paljon. Sain oikeastaan nyt sen "seurustelujakson", joka normaali-ihmisillä on alussa, kun tutustutaan. Meillähän silloin runsas 30 v sitten ei tällaista yhteydenpitoa ollut. Tavattuamme minä kirjoittelin hänelle kirjeitä melkein päivittäin; hän pari kertaa lähetti kortin. Puhelimessa ei puhuttu. Minä ajoin parin viikon välein häntä tapaamaan. Tavatessamme hän oli yleensä juovuksissa. - Mutta nyt siis puhuimme joka ilta ja olimme samalla aallonpituudella! Kun hän tuli paikallissairaalaan, kävin siellä päivittäin katsomassa. Siellä oli myös hyvä rauha jutella, ja juttua piisasi. Siis niin kuin seurustelua.. ensin puhuttiin puhelimessa, sitten tapailtiin, sitten muutettiin yhteen, eli hän tuli kotiin. Tämä kaamea tapahtumasarja oli siis myös myönteinen kokemus, josta olen iloinen. -Selvisimme myös sikäli hyvin, että minulla ei täällä kotona paniikki iskenyt, olin rauhallisilla mielin.. ja hoitajien mukaan mies oli reipas ja hyvä potilas.
Mutta aika kulkee kulkuaan ja virta jatkaa juoksuaan. Miehen tultua kotiin, pari kuukautta minä kävin yksin kaupassa, ja ostin tietenkin vain ruokaa. Sitten hän alkoi lähteä mukaan kauppaan, ostoskärry käy rullaattorista. Huhtikuun puolivälissä hän poimi kokeiksi mukaan 2 keskikaljaa. Sanoi, ettei palaa entiseen. Mutta sillä hetkellä tiesin..
Meni muutama päivä, otti 12 kaljan pakkauksen. Nyt mukaan lähteen joka kauppareissulla 24 keskikaljan pakki. Laihtui sairaalassa, mutta kilot ovat hiipimässä takaisin. Ja minä olen hiipimässä takaisin tänne omalle puolelleni. Nukun vielä miehen asunnon sohvalla, mutta en tiedä kauanko. Kissa nauttii tilanteesta, siitä että olemme kaikki koolla.. ilman kissaa olisin jo jäänyt omalle puolelleni nukkumaan.
Tässähän tätä tuli "lyhykäisyydessään", jatkan toiste, en enää ole näin pitkään vaiti.
Tiedän, että osa teistä ajattelee, että mahdollistan miehen juomisen. Hän ei kuitenkaan vielä pysty ajamaan autoa, ja pitäisi kuitenkin päästä esim. mökille liikkumaan. Samalla reissulla käydään ruokakaupassa ja hän myös maksaa ruokaostokset. Miten minä häntä määräisin pois kaljahyllyltä. Liikuntaa, ulkoilmaa, mökkitouhuja, niitä hän tarvitsee - ja apua siihen, että pääsee perille.. ja menenhän sinne minäkin. Kun hän ihmettelee painonnousua, kerron kyllä, että pakillisessa kolmoskaljaa on 3000 ylimääräistä kaloria. - Tätä pääsen kyllä kohta miettimästä, sillä nyt viime aikoina hän on kokeillut pari kertaa autolla-ajoa, ja juuri tänään kävi itsekseen autolla ruokakaupassa ("avuksi") ennen kuin lähdimme mökille. Ja osti sillä reissulla kaljansa.
No nyt lopetan tältä erää.. mutta palaan taas
