[Rinalda]

Hei Sarasota!

Voi hitsi.. olet jaksanut lukea koko "romaanin"!
Enpä sitä aloittaessa arvannut, kuinka pitkästi tuota juttua riittää. Se tilannehan oli, että olin tosi väsynyt aloittaessani.. voin huonosti, enkä oikein ymmärtänyt minkä minua vaivaa. Masentuminen oli minulle outo käsite, mutta tajusin että jotain on vialla. Löysin Plinkin sattumalta ja aloin kirjoittaa.. toivoin löytäväni siitä apua. Ja niin totta vieköön olen löytänytkin! Aluksi en ymmärtänyt, että mieheni on alkoholisti ja paha oloni liittyi elämääni alkoholistin vierellä.. samoin kuin siihen alistavaan ja lyttäävään tapaan millä äitini minua (ja isää) oli kohdellut. Ne asiat, syyt ja seuraukset, ovat selvinneet minulle tässä matkan varrella kirjoittaessa, ja itsekseen pohtiessa.

Taas on mennyt pitkään kirjoittamatta.. olen ollut väsynyt. Mutta tällä kertaa tiedän, mistä on kysymys ja osaa käsitellä asiaa. En masennu, vaan työstän asioita ja "taistelen" eteenpäin. Kirjoittelen mieleen putkahtavia asioita lappusille ja pieneen vihkoon. Jonain päivänä palaan vielä tänne. Joka päivä käyn kyllä katsomassa mitä muille täällä kuuluu.

Kiitos kun kirjoitit, Sarasota. Olen huomannut nimesi parissa muussa ketjussa.. Kirjoitat hyvin ja vaikutat järkevältä nuorelta naiselta, jolla on jalat maassa ja sydän paikallaan! Onnea huumeriippuvuuden selättämisestä!

"Pidetään mieli kirkkaana ja paita puhtaana!" tapaa eräs (jonkin verran alkoholisoitunut miespuolinen) ystäväni sanoa. Sitä toivotan sinulle ja muillekin.. ja kirjoitan kyllä jossain välissä taas tänne enemmän.

Voikaa hyvin "lajitoverit"!

[liisa ihmemaassa]

Hei Liisa! Oletko sopeutunut hyvin omaan asuntoon?

Täällä minäkin olen, vaikka uskomattoman pitkä väli tullut kirjoittamisessa. Nyt kirjoitin jo pitkän pätkän, mutta yht´äkkiä se hävisi enkä löydä sitä millään. En jaksa aloittaa uudelleen, kirjoitan toiste.. taisi olla ilkeä tonttu liikkeellä, joka nappasi tekstini

Mitään hätää täällä ei ole, työuupumusta vain. Mies on nyt sairaalassa, nilkka kipeytyi kovasti, joutui verisuonileikkaukseen ja saivat pelastettua jalkaterän, ettei tarvinnut amputoida. Mutta, jatkan toisella kertaa, menen nyt nukkumaan.

Joulun jatkoja vaan kaikille

Jotenkin sitä ihminen sopeutuu. Olen mukana seurakunnan touhuissa, kokeilen nyt jos viesti menee perille,

[liisa ihmemaassa]

Hei Liisa! Oletko sopeutunut hyvin omaan asuntoon?

Täällä minäkin olen, vaikka uskomattoman pitkä väli tullut kirjoittamisessa. Nyt kirjoitin jo pitkän pätkän, mutta yht´äkkiä se hävisi enkä löydä sitä millään. En jaksa aloittaa uudelleen, kirjoitan toiste.. taisi olla ilkeä tonttu liikkeellä, joka nappasi tekstini

Mitään hätää täällä ei ole, työuupumusta vain. Mies on nyt sairaalassa, nilkka kipeytyi kovasti, joutui verisuonileikkaukseen ja saivat pelastettua jalkaterän, ettei tarvinnut amputoida. Mutta, jatkan toisella kertaa, menen nyt nukkumaan.

Joulun jatkoja vaan kaikille

Jotenkin sitä ihminen sopeutuu. Olen mukana seurakunnan touhuissa, kokeilen nyt jos viesti menee perille,

Ei tullu pitepi posti, olkoon

[Vieras]

Rinalda, olen jo kauemmin halunnut kysyä tätä, mutta en oikein ole osannut sitä muotoilla. Tai tuntuu, että niin helpsti käyttää ilmaisuja, jotka on käsitettävissä väärin tuomitsemiseksi tai arvosteluksi. Asia periaatteesa kiinnostaa muidekin kuin sinun kohdalla, joten yritän kysyä nyt kuitenkin:
Jos pääsisit vaikka 5 vuotta takaisinpäin, tekisitkö samat valinnat vielä? Vai jotain muuta?

Sun kirjotuksissa ei käy katkeruutta, ei puolisosi halveksimista tai minkäänlaista vastuunpakoilua sen suhteen, että itsehän ihminen valintojaan tekee, joten jonkun muun syyttäminen omasta tilanteestaan olisikin aika hedelmätöntä. Toisekseen tuo oma asunto on mahdollistanut omaa rauhaa ja ilmeisesti teidän suhteessa ei ole ollut isompaa haukkumista puolin eikä toisin, ei pettämistä tai väkivaltaa. Ehkä näin netin välityksellä ne syyt, miksi olet jäänyt juovan puolison luo, on jotenkin aika ymmärrettäviä; suhteessa ei ole ollut aivan kamalia asioita, olet ottanut omaa tilaa ja jollain lailla lienee painanut myös se kesämökki ja muu yhteinen omaisuuskin. Hyvät puolet on olleet isommat kuin huonot. Näin oli mun omassakin suhteessani aika pitkään.

Alkoholiongelma kuitenkin rasittaa läheistä ja vaikuttaa terveyteen pitkällä aika välillä. Pelkäätkö ikinä, että omat voimat loppuu, saat sairauskohtauksen ja menetät terveyden, kenties liikuntakyvyn ja oman elämän? Mulle alkoi nimittäin tulla niin paha olo, ihan fyysisestikin. En nukkunut, oksentelin jopa ja koin jonkinlaisen burnoutin, niin silloin mietin, ettei tässä ole enää järkeä, etten kestä. Eikä niillä suhteen kenties koko ajan vähenevillä hyvillä puolilla tai jonkinasteisella taloudellisella hyödyllä ole merkitystä, jos kohta menetän oman terveyteni ja sitä kautta kenties ajokortin, itsenäisyyden ja liki kaiken. Eikä siinä vaiheessa juovasta exästäni kertakaikkiaan ole avuksi tai tueksi. Ei tuomaan ruokaa, ei hoitamaan lemmikkejä, ei mitään. En tietenkään voi tietää, vältyinkö aivoinfarktilta tai joltain muulta ratkaisuni ansiosta. Luule, ettei johonkin vakavampaan olisi kauaa mennyt, ei ihminen kestä loputonta stressiä. Ainakaan minä en löytänyt enää keinoja. Kaipaan silti entstä puolisoani välillä. En sitä humalassa sammuvaa ja ilkeilevää tyyppiä, vaan sitä huumorintajuista ja reilua miestä, joka katosi. Sitä hienoa ydintä hänestä joka liukeni viinaan ja hävisi.
Puolison voi menettää alkoholismin tapaa muillekin sairauksille. Muistisairaus vie toisen pois, masennus samoin. Tapaturmainen aivovamma voi muuttaa ihmisen aivan toiseksi, lempeä voi muuttua raivopääksi ja ilkeäksi.

Parempaa seuraavaa vuotta meille kaikille!

[Rinalda]

Liisa ihmemaassa, mukava kuulla sinusta! Harmi vain, ettei pitempi viestisi tullut perille.. Voimia sinulle!

Vieras! Olet tosi hyvin tulkinnut kirjoittamaani. En osaa siihen sen paremmin vastatakaan, ainakaan äkkiä. Luultavasti en valitsisi toisin nytkään. Oma asunto on ollut tärkeä... se on se tärkein valinta jonka olen tehnyt enkä siitä luovu mistään hinnasta. Toinen tärkeä asia on se, että olen aina toteuttanut asioita, jotka kiinnostavat minua. En ole elänyt toisen kautta. Tämä on tavallaan sellainen symbioosi, kuin vaikkapa koivu ja sen kantosieni.. Koivu ei kasva elättääkseen kantosientä eikä kantosieni kasva ilahduttaakseen koivua.. kuitenkin kummallekin on toisesta jonkinmoista hyötyä... Tuo mies olisi pahemmassa jamassa ilman minua, mutta itsekseni en toisaalta pystyisi niin hyvin toteuttamaan omia kiinnostuksen kohteitani.

Ja vielä yksi asia, tai kaksi.. Emme oikeastaan koskaan ole olleet kiihkeästi rakastuneita. Maailma ei kaadu siihen, jos toinen ei lirkuttele (itse asiassa inhoan lirkuttelua). Olemme molemmat sellaisia, että emme elä toista miellyttääksemme. Emme odota asioita toisiltamme, vaan toteutamme itse. Yhteistalous tuo tiettyjä etuja. Samalla erilliset asunnot tuovat itsenäisen ajattelun. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että toisen huonot tavat eivät ole maailman keskeisin asia. Tuossa käytävän puolellahan saattaisi asua kuka tahansa. Tuntematon naapuri, kiva tai paskamainen. Ei sen kummempaa. Joku jolle sanotaan vain rapussa "hei". Mutta kun nyt kerran olemme naimisissa, voi sinne mennä syömään ja yhteinen kissamme asuu siellä Asia olisi toki aivan toinen, jos meillä olisi kiihkeä rakkaussuhde, tai edes joskus olisi ollut. Asia myös muuttuisi, jos jompikumpi tai molemmat löytäisi toisen. Silloin pitäisi asiat järjestää toisin. Nyt ei kuitenkaan kumpikaan edes etsi mitään. Olemme siis luonteeltamme aika samanlaisia. Itsenäisiä, jonkin verran erakkojakin.

Ja vielä lisään, ettei avioliitto kuitenkaan ole meille mikään läpihuutojuttu. Olemme siihen sitoutuneita ja kunnioitamme toisiamme. Olemme tietoisia velvollisuuksista toista ihmistä kohtaan. Tämä vaan ei ollut se vuosisadan rakkaustarina. Mutta kylläkin hyvä ystävyys, toveruus. Ja tietysti nuorena oli vähän enemmän haaveita, mutta silti...

Kiitos Vieras, hyvästä keskustelunavauksesta. Mietin joskus myöhemmin asiaa lisää ja palaan tähän varmaan vielä..

Kaikille hyvää uutta vuotta! Muistakaa terve itsekkyys

[Vieras]

,

Ja vielä lisään, ettei avioliitto kuitenkaan ole meille mikään läpihuutojuttu. Olemme siihen sitoutuneita ja kunnioitamme toisiamme. Olemme tietoisia velvollisuuksista toista ihmistä kohtaan. Tämä vaan ei ollut se vuosisadan rakkaustarina. Mutta kylläkin hyvä ystävyys, toveruus. Ja tietysti nuorena oli vähän enemmän haaveita, mutta silti...

Kiitos kun vastasit. Luulen, että tuo molemminpuolinen kunnioitus on aika olellinen asia. Ehkä siinä oli omassa suhteessani puutteita; turhat lupaukset ja osan toiveistani ex-mieheni sivuutti. Ehkä joskus esiintyi minule tärkeiden asioiden väheksymistäkin. Voi olla, että odotin liikaa. Vaikeaa sanoa, mikä on kohtuullista. Tai vastavuoroista. Ainakaan aika totaalinen yksinjääminen omissa vaikeuksissani tai sairastaessani ei tuntunut reilulle, kun itse olin paljonkin häntä tukenut.
Luuletko, että teillä sinä saisit apua ja tukea vai olisiko mies kykenemätön siihen liian juomisen takia?

Minäkin olen aika erakoitunut ja nautin yksinolosta. Luultavasti kaipasin avioliitossa sen erakoitumisen jakamista enemmän, yhdessä erakoitumista, koska mieskin oli aika vetäytyvä alunperinkin, eikä meillä kummallakaan ollut laajaa ystäväpiiriä ja olimme suvuistamme etääntyneet tai jopa eronneet. Kaipasin kumppanuutta enemmän, mihin mieheni kykeni tai halusi. Ehkä hän pakeni rikkinäisyyttään ja pahaa oloaan humalaan, minä olisin kaivannut selvää juttukaveria ja arkisten asioiden tekemistä yhdessä. Elämän edetessä olisin ennemmin halunnut häneen lähentyä, hän taas vetäytyi pulloonsa.

Tarkoititko vertauksella sienijuurta; puun ja sienirihmaston symbioosia? Se on hyvä vertaus. Kumpikin on hyödyksi toiselle. Luultavasti meillä oli samaa ja se toimikin aikansa. Muutamat harmilliset lupaksien pettämiset, jolloin humalan takia jäin vaille kipeästi kaipaamaani käytännön apua, valehtelu ja kun juominen alkoi varastaa kaiken ajan, aloin kaivata tunneyhteyttä, selvää, tässä olevaa ihmistä. Viimeinen niitti oli fyysinen huono olo ja se, että sen oloni takia räjähdin koiralle ja näin sen pelkäävän. No, odotin jotain, mitä en saanut, en osannut etääntyä henkisesti puolison alkoholiongelmasta tarpeeksi. Suhde tai lähinnä sen loppupuoli vaurioitti aika paljon, vaikken sitä silloin tajunnut. Riippuvuuteen sairastuneen puolisoni toiminta alleviivasi lapsuudessa sieluuni juntattua arvottomuuden tunnetta; etten ansaitse mitään tukea, apua, en edes kunniotusta. Vaikka yksinollessani ja sisälläni tiedän oman arvoni ja ainutlaatuisuuteni; meistä jokainen on arvokas ja tärkeä, suhteeni muihin ihmisiin on vielä vaikeampi nyt kuin nuorena aikuisena, vaikka silloinkin olin jo lapsuudenkodin jäljiltä tunnevamainen ja ihmissuhteissa rampa.

Minä jos voisin valita, jättäisin ehkä väliin avioliittoni viimeiset 4 vuotta. Mutta elämä jatkuu ja kiinnostuneena katson, mitä edessä on. Ehkä vanhetessa tulee vapaampi olo, ikääntymisessä on kivojakin puolia. Esteet on enemmän omassa päässä. Inspiroivia naisia ovat vaikkapa Kyllikki Villa, Aira Samulin ja kaikki oman elämänsä haltuunottaneet naiset. Voi olla vähän anarkisti ja viisveisata ainakin osasta normeja ja (muita vahngoittamatta) elää haluamallaan tavalla ja tehdä hupsujakin asioita, jos siltä tuntuu.

[Vieras]

Lisäyksenä vielä, etten itsekään pystynyt enää käyttäytymään kunnioittavasti tai ajoittain edes asiallisesti, niin syvästi kipeään kohtaan monet jutut ja teot osui. En todellakaan pitänyt siitä ihmisestä, joksi muutuin. Traagista on se, että hyvissä aikeissa ja hyvää tahtoa täynnä solmittu suhde muuttuu kärsimykseksi ja umpisolmuksi, eikä entinen mieheni halunnut apua alkoholismiinsa, eikä siten pariterapia tai muu apu ollut oikein mahdollista.

[vieras]

Mitä sinulle Rinalda kuuluu?

[Hemmiina ei kirj.]

Hei pitkästä aikaa, Rinalda, ja toki muutkin tähän keskusteluketjuun kirjoittavat.
Toivottavasti siellä (Rinaldalla/miehellä) on kaikki ok. Tuntuu oudolta, kun mitään tekstiä ei joulukuun jälkeen löydy...
Minä eksyin tänne keskusteluun ihan vain aikani kuluksi. Oma elämä jatkuu edelleen sinkkuna, erosta alkaa olla jo kuusi vuotta!
Huomaan edelleen aika-ajoin ikävöiväni armasta ex-miestäni; onhan hän juomisestaan huolimatta ollut minulle (ja tyttärilleen) tuki ja turvakin. Tavallaan paras ystävä, jonka olen valitettavasti menettänyt. Ex on mennyt uusiin naimisiin ja nyt saa vaimonsa kanssa hengailla vaikka joka päivä heidän lähibaarissaan. Minusta ei olisi tuollaista baarikaveria saanut, ei millään.

Elämäni on aikalailla mallillaan nyt, itsekseni elellessäni (tytötkin on jo maailmalla).
Se on kyllä äärimmäisen suuri helpotus, kun ei tarvitse esim. näin perjantaisin pelätä kenenkään lähimmäisen juopumista tai "karkaamista" baariin... Muistan varmasti lopun elämääni, miten aloin jo töissä jännittämään tulevaa iltaa; onko mies tullut töistä kotiin vai jäänyt jo matkalla baariin, tai onko juovuksissa kotona vai livistänyt baariin, kun illalla tulemme tyttöjen kanssa tallilta... Jotenkin surullista, että miehellä tuli noita kausia, kun nuo asiat nousivat meidän tasapainoista ja lämminhenkistä perhe-elämäämme tärkeämmäksi.

Nyt ei kuitenkaan muuta, kuin aurinkoista kevättalven jatkoa ja saapuvaa kevättä!

[Rinalda]

Hei Hemmiina!
Onpa mukava kuulla sinusta! Sinä olet jollain tapaa sellainen sielunsisko.. On hyvä kuulla, että voit hyvin, elämä soljuu eteenpäin kuin joki uomassaan Minullakin on kaikki periaatteessa ok. Tämä kaveruus miehen kanssa on siedettävää.. kunhan tarvittaessa pystyn ottamaan omaa tilaa. Hän on jonkinmoinen elämäntoveri... joskaan tämä ei kiihkeä rakkaustarina olekaan.

Hän juo kaljaa liikaa, mutta ei mene siitä sekaisin. Väkeviä ei ole juonut pariin kolmeen vuoteen ollenkaan. Tupakoimattakin on ollut saman verran aikaa. Huomaan, etten enää tarkkaan muista kuinka pitkiä aikoja... pahimmat ongelmat ovat siis olleet takanapäin jo sen verran aikaa, ettei tarvitse "kytätä". Ei siis ole suurta draamaa, mutta ei kiihkeää rakkauttakaan. Siksi kai ei ole koko ajan pakottavaa tarvetta kirjoittaakaan.

Sen sijaan haluaisin jo päästä työelämästä pois, jotta voisin vapaasti paneutua luonnossa touhuamiseen ym. ym. Työhulluus on vaihtunut työuupumukseen.. Asiakaspalvelussa vuodesta -78.. Oma yhden hengen yritys vuodesta -92. Alkaa piisata, mutta eläkeikään olisi vielä jokunen vuosi. No, ei tästä sen enempää. Kiitos Hemmiina viestistäsi ja voi oikein hyvin.. ja käy täällä taas joskus Muille lukijoille myös voimia omilla poluillaan! toivoo Rinalda

[Hemmiina ei kirj.]

Piti tulla katsomaan, ootko, Rinalda vastannut, ja olithan sinä
Samoissa sielunsiskotunnelmissa täälläkin. Mahtava juttu, että mieheltäsi on jäänyt väkevät ja tupakka pois- edistystä kai sekin

Kuulumisiin taas jossakin käänteessä!

[vieras]

Mitä Rinaldalle kuuluu?

[Rinalda]

Hei kaikille!
Kylläpä on mennyt kauan kirjoittamatta. Kotirintamalla ei oikeastaan mitään uutta. Työuupumus meinaa vaivata, niin kuin näköjään viimeksikin mainitsin. Haluaisin pohtia täällä edelleenkin kaikenlaisia asioita, mutta työstä selviytyminen vie niin paljon energiaa, että yritän keskittyä vain siihen. Jos heittäydyn vatvomaan muita asioita, tiedän että kirjoittamista piisaisi.. ja työhön olisi vielä vaikeampi keskittyä. Vielä melkein 6 vuotta jäljellä eläkeikään.. se on liikaa. Vaihtoehtojakaan ei kuitenkaan oikein ole. Ei ole fataaleja sairauksia, enkä niitä tietysti toivokaan. Jos myisin asuntoni, pärjäisin taloudellisesti eläkkeeseen saakka, mutta sitä en tee. En todellakaan saata itseäni siihen jamaan, että olisi pakko olla koko ajan saman katon alla. Tämä oma paikka on oltava, se on elinehto. Ja sanomattakin on selvää, että kesämökistä en luovu missään olosuhteissa. Se on se paikka mistä saa ammentaa voimaa.

Olen nykyään nukkunut kyllä miehen asunnolla, sohvalla. Kissa on tasapainisempi ja on aktiivinen ja iloinen, kun olen siellä. Näinä vuosina, kun nukuin joka yö omalla asunnolla, kissa stressaantui ja oli suurimmaksi osaksi piilossa, tuli esiin vain syömään. Se siis kärsi poissaolostani. Miehen jalkaleikkauksen jälkeen (n. 1,5 vuotta sitten) palasin hänen asuntonsa sohvalle ja autoin häntä haavanhoidossa ym. Hän oli pienen ajan juomattakin, mutta sitten kun alkoi päästä itse kauppaan, ostaa nyt joka toinen pv 24 tölkin lavan keskikaljaa. Eipä sitä koskaan tähteeksi jää, mutta se on hänen asiansa. Olen siitä surullinen.. olisihan tuossa ollut hänellekin mahdollisuus kuntoutua hyvinkin.. en kuitenkaan vatvo sitä, yks hailee sikäli minun kannaltani, että kaljapäissään ei tee tyhmyyksiä eikä ilkeile, ei tuosta enää tule kunnolla juovuksiinkaan.. ei siis häiritse minua, ei ole agressiivinen, käyttää vain omia rahojaan jne. Väkevät juomat ja tupakka ovat kokonaan jääneet pois. -Minua siis stressaa suurimmaksi osaksi työ,,

Tuostakin voin jatkaa toisen kerran lisää, mutta kirjoitan vielä vähän siitä, miten tänne kauas kotoa juopon puolisoksi päädyin. Olen tainnut kaikki asiat jo kirjoittaa jossakin välissä, mutta tätä tekstiä on niin paljon, ettei itsekään muista. Mutta silloin kun tulin työkeikalle tänne nykyiselle asuinpaikalleni, satojen kilometrien päähän kotoa, halusin vain päästä kotoa pois, johtuen äidin julmasta käytöksestä. Hän oli erittäin ilkeä isälle ja minulle, huusi jatkuvasti, ja sanoi tosi pahoja asioita. -Olimme siis, asentaja ja minä (asentajana myöskin reissussa) samassa majapaikassa missä asui kyseisen tehtaan työntekijöitä, tuleva mieheni heistä yksi. Iltaisin istuimme yhteistiloissa katsomassa telkkaria, me työkeikkalaiset ja vakioasukkaat. Tuleva mieheni oli ujon oloinen, istui vaan ja joi kaljaa. Iskin häneen silmäni, koska hän vaikutti hiljaiselta eikä rellestänyt, eikä luonaan ravannut naisia ym. Juttelimme ja tutustuimme. Aloimme kirjoitella, ja loppu on historiaa, kuten tavataan sanoa. Ennen lähtöäni työkeikalta kotiin, hän sanoi, että on katsellut omaa asuntoa (oli asuntosäästäjä) ja että minäkin voisin muuttaa sinne. Kun pääsin kotiin, selvitin vain yhden asian. Hänen syntymäaikansa. Tiesin että hän on vanhempi, se että ikäero oli vain 9 v, tuumasin että se on ok, ei liian vanha. Rakastumista ei tapahtunut, mutta ajattelin, että tämä on tarpeeksi kaukana kotoa. Halusin päästä äidin huudon kantomatkan ulkopuolella oikein kunnolla. Ja näin tapahtuu. Mieheni oli minun pääsylippuni/ passini pois kotoa ja mahdollisimman kauas. Se että tulin tänne, sitä en ole katunut koskaan!

Sain sen mitä halusin. Pääsin pois äidin luota, pystyin täällä riittävän kaukana elämään omaa elämääni niin, ettei hän pystynyt enää minua satuttamaan. Tämän voi ehkä tajuta vain toinen sellainen, joka on kohdannut lapsuudenkodissaan pahaa. Tämän johdosta en pidä tuota muuta haittaa (miehen alkoholismi) omalla kohdallani niin pahana, se ei ole minun elämääni heilauttanut.

Nyt äitini on jo kuollut vuosia sitten, mutta joskus pääsee vielä iskemään. Katselin vanhoja valokuvia, albumin alussa oli valokuvataskuissa myös minun sinne laittamia kuvia ekalta tutustumisen jälkeiseltä reissulta miehen luo. Oli kuva hänestä ja muutamista kavereistakin. Normaaleja naamakuvia, normaaleista työläismiehistä. Nyt, n. 35 vuotta kuvien oton jälkeen, otin ne kuvataskusta ja kurkkasin taakse. Äimistyin. Jokaisessa kuvassa oli äidin käsialalla epäasiallinen törkeä teksti. Mieheni kuvan takana "Kuinkahan monta muuta naista ja lasta tämä on tuhonnut". Miehen kaveri "kyllä näkee mitä tämänkin kanssa on touhuttu". Kolmas "mikähän satamajätkä tämäkin on". Jne. Hetken toivoin, että äitini olisi vielä elossa. Olisin mennyt ja lyönyt niin kovaa kuin olisin pystynyt. Tiedoksi nyt vaan kaikille, että mitään ei ole touhuttu muiden kanssa, ja omankin miehen kanssa vasta melko monen kuukauden tapailun jälkeen. Millä oikeudella tuo nainen on sotkenut minun muistoni, ja tällä tavalla tulee loukkaamaan vielä haudan takaa!

Meni ehkä vähän ohi palstan aiheen, mutta tämä on samalla yksi selviytymiskeinoni. Kun olen selvinnyt elämästä mielisairaan äidin kanssa, en sen jälkeen anna minkään enää murtaa minua. Pitää löytää voima sisältään.

Kas, tämä purkaus virkisti Voikaa hyvin te jotka luette! Meillä on sisällämme voimaa, kun sen vain löydämme!

[Hemmiina ei kirj.]

Ei voi olla totta, Rinalda, että kävit täällä samana päivänä, kuin minä - aivan sattumalta ja hetken mielijohteesta (siis minä) !
Kävinkin eilen kurkkaamassa, oletko päivittänyt kuulumisiasi, mutta siinä vaiheessa et ollut.

Hyvähän se on joskus palata noiden elämän tosiasioiden äärelle, niin vaikeita kuin ne ovatkin. Viittaan siis edesmenneeseen äitiisi, josta olet tosiaan aiemminkin kertoillut. Onnea on se, ettei sinun enää tarvitse hänestä välittää, onpahan vaan jotain - ikäviä - todisteita hänen mielenviastaan..

Täällä tosiaan elämä kulkee suht tasaisia polkuja. Ei tarvi miettiä kenenkään päihdeasioita, jollei sitten yhden läheisen ystäväpariskunnan, jossa aamusta iltaan tissutteleva viiskymppinen mies toipuu puolen vuoden takaisesta syöpäleikkauksestaan, ja kirjanpitotöitä (kuten muistaakseni sinäkin) tekevä vaimo hoitaa raskaan asiantuntijatyönsä lisäksi kaiken kotityön selkeästi jo uupuneena, selkäkin reistailee jne, mutta silti myös itse juo vapaa-ajat. Eipä tuossa näin ystävänä voi kuin seurata vierestä ja kannustaa näkemään arjen positiivisia asioita, juomisesta huolimatta.

Tänä kesänä on onnea se, että molemmat tyttäret ovat täällä kotona. Nuorempi tuli kevättalvella ulkomailta koronaa karkuun, lähtee varmaankin syksyllä taas jonnekin päin maailmaa, jos vaan tuo ikävä virus hellittää otteensa. Vanhempi on täällä omalla alallaan kesätöissä, ehkä jatkaa vielä äitiysloman sijaisuutta syksyllä ja pitää taukoa maisteriopinnoistaan. Saa nähdä. Mutta siis; ihania tyttöjä ovat, joten mikäpä se on heidän kanssaan elämää jakaa, suht isossa talossa kun ei tarvi koko ajan toisiinsa törmäillä.

Ihanaa kesää, Rinalda, ja pidä nyt/edelleenkin huolta jaksamisestasi! Olet tuota työuupumusta valitellut melkein sen 10 vuotta, mitä ollaan täällä "tunnettu".

[Rinalda]

Heipparallaa, Hemmiina!

Todella mukava kuulla sinusta, ja hienoa että elämäsi on järjestynyt noin hyvin.
Minä huomasin kyllä jo eilen kirjoituksesi toisaalla, ja ajattelinkin palata tänään ja kirjoittaa.. mietin vain kirjoittaisinko Viikonloppujuoppo-sivulle.. no tässä tämä tervehdys nyt tulee.

Hyvä huomio sinulta, en ole itse ajatellutkaan että olen valittanut työuupumusta niin kauan.. mutta totta se on, silloin kun löysin tämän Plinkin, etsin juurikin apua väsymykseen ja pahaan oloon. Sitten ymmärsin, että olen näköjään alkoholistin puoliso, ja tämä kuvio on ahdistuksessani ollut ainakin yhtenä tekijänä.

Päätin selviytyä, haastoin itseni tällä otsikolla, ja huomasin, että minulla on kyllä työkalujakin: kirjoittaminen, luonto, kyky ottaa omaa tilaa, vahva tahto ja usko selviytymiseen.

Periksi en aio antaa, ja olen päättänyt löytää keinot, miten saan itselleni lisää omaa aikaa. Ja tämä vertaistuki on suureksi avuksi, en niinkään ole kykeneväinen ottamaan neuvoja vastaan , mutta toisten kokemuksista lukeminen auttaa ja sen näkeminen, että on tästä muutkin selviytyneet. Sinäkin, Hemmiina

Eilen illalla päähäni pätkähti tällainen ahaa-elämys:
Puolet elämästä menee asioiden kokemiseen, ja toinen puoli kokemusten käsittelyyn ja niistä selviämiseen..

Jatketaan matkaamme eteenpäin, luottavaisin mielin.
Voi hyvin Hemmiina, ja terveiset tyttärille!

Ehkä taas joskus palstoilla tavataan..