Olinpa kirjoittanut optimistisen otsikon. Pari kertaa on raitistuminen otettu puheeksi ja koskaan ei ole oikea hetki. Ehkä joskus, mutta ei nyt.
Eilen oli kädet kurkulla ja pelkäsin lyöntiä. Sitä ei tullut. Odotin, että mies sammuu. Tänään ei olla puhuttu. Tiedättekö, kuinka yö pyyhkii pahat asiat mielestä? Sitä kai toivoo kaiken olleen pahaa unta. Mutta valitettavasti kaikki on totta. En oikein tiedä mitä ajatella. Pelkäsin eilen niin paljon, että pyysin naapuria soittamaan poliisit. Sitten tulin toisiin aatoksiin järkeillen että mitään ei ollut tapahtunut ja kytät kävisivät ehkä ovella ja toivottaisivat huvää illan jatkoa. Järkeilin myös, että siitä tulisi isompi show ja olisi parempi vain olla hiljaa, teeskennellä että kaikki on ok ja odottaa että tuo sammuu. Niin tein.
Joinakin päivinä olen haaveillut omasta pikkutalosta jossain kaukana. Ja toisina päivinä olen onnellinen. Melko sekavaa, eikö?