Olet täällä

Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

Käyttääkö puolisosi, läheisesi tai vanhempasi alkoholia ongelmallisesti? Älä jää yksin. Kotikanavalla keskustellaan asioista ja ongelmista, joihin voi törmätä kotona alkoholin kanssa.

Valvoja: Päihdelinkin toimitus

Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja Hukkamieli » 3.1.2016 16:26:40

Jopa voi olla vaikeaa aloittaa tämä kirjoittaminen, vaikka teen sen täysin anonyymisti. Alan vain olla siinä pisteessä, etten tiedä mitä pitäisi tehdä tai että miten jaksan tämän kaiken kanssa.

Olen nelikymppinen nainen, parisuhdetta nykyisen mieheni kanssa takana muutama vuosi. Mies on melkein joka tavalla juuri sitä mitä olen aina mieheltä halunnut, unelmamies siis minulle, unelmavävy vanhemmilleni. Mutta. Niin, se mutta. Se on alkoholi ja sen runsas käyttö.

Mies käyttää alkoholia joka päivä, viikonloppuisin reilummin, arkena sitten vähän vähemmän. Mutta kuitenkin se neljä pinttiä (vähintään) pitää yleensä arkenakin saada. Tilanne oli jo alussa sellainen, että mielestäni mies käytti liikaa alkoholia, mutta rakastumisen huumassa uskoin niitä puheita, että se ei ollut tyypillistä tai normaalia. Miten tyhmä sitä ihminen voikaan olla?

Viimeisen reilun vuoden aikana tilanne on mennyt sikäli pahemmaksi, että mies on ollut työttömänä ja sadoista lupauksista huolimatta se tie käy kaljakauppaan aamusta, että saa tehtyä sitä tai tätä tai saa vitutusta vähemmäksi tai tai.. Siis syitä juodahan löytyy toki pilvin pimein. Nyt mies on lähellä saada työpaikan, mutta se on vielä vaiheessa. Saa nähdä miten sitten käy. Luultavasti ne iltaoluet pitää saada silti, mutta kohtuullisemmin kuitenkin. Ehkä. Ainakin tilanne oli enne sellainen.. mistä tietää millainen se tulee olemaan seuraavaksi.

Minä olen väsynyt. Olen väsynyt olemaan aina ratissa, myös miehen lasten kuskaamisissa (tosin tässä olen ottanut viime aikoina paljon tiukemman linjan ajamisen suhteen), olen väsynyt olemaan se, joka käy töissä, joka tienaa ja joka mahdollistaa sen, että mies on kotona kittaamassa kaljaa. Olen väsynyt pelkäämään sovittujen menojen kanssa, että onko mies missä kunnossa, pystyykö krapulaltaan lähtemään ja ellei pysty, "antanut" ottaa sen krapulakaljan tai pari, että pystyy.

Kaikista noista tilanteista huolimatta mies tekee kuitenkin kotitöitä, siivoaa, käy kaupassa (ostamassa jopa muutakin kuin sitä olutta), laittaa ruuat jne, koska minä olen töissä. Mutta alkoholi vie, alkoholi hallitsee. Se määrää.

Aina aika ajoin, useinkin nykyään, mies ottaa puheeksi sen miten aikoo vähentää juomista, miten "aikoo näyttää" minulle, miten ei aio jatkaa. En enää usko - en yhtään - niitä puheita. Ja mieskin tietää sen. Olenkin sanonut sille monta monituista kertaa, että älä puhu, vaan toimi.

Ero on pyörinyt mielessä paljon.. ja silti kuitenkin aika ajoin pieni toivonkipinä elää sisälläni. Että entä jos sittenkin se pääsee siitä paskasta eroon. En ole tätä suhdetta ennen kuvitellutkaan miten hauskaa miehen kanssa voi olla tai miten paljon voi toista kohtaan tuntea. Valitettavasti jokainen avattu kaljatölkki vie sitä rakkautta vähemmäksi...

Arvaatte varmaan, että kenellekään en ole puhunut tästä asiasta. Arvaatte varmaan senkin miten monta kertaa olen ottanut sen syyn niskoilleni peruuntuneista menoista, ottanut itselleni sen häpeän. En kehtaa sanoa suoraan, että se, ettemme johonkin tulleet, johtuu siitä, että miehellä oli niin järkyttävä krapula. Tai että sen seurauksena tuli niin kamala riita, että näytin siltä kuin en olisi viikkoon nukkunut tai minä olisin se, joka on juonut, koska itkin silmät päästäni.

Olen väsynyt olemaan se vahva. Ei tämä ole minua, että itken milloin mistäkin syystä tai etten tunne enää iloa juuri mistään. Paitsi niistä pienistä selväpäisyyden hetkistä, ajoittain. Ja kuitenkin, vaikka eroa mietin ja pelkään, en halua sitä oikeasti. Haluaisin pitää kiinni tästä. Tuosta miehestä.

Mutta miten kauan voin jatkaa, miten kauan jaksan hukkaamatta täysin itseäni. Jätän ostamatta itselleni uusia vaatteita, koska ei ole rahaa. Mutta rahaa on siihen, että sitä kaljaa voi kantaa kaupasta päivittäin. Tai hakea miehen lapset tänne. Tai viedä ne äidilleen.

Usein olen helvetin vihainen itselleni.. miksi olen päästänyt itseni tähän pisteeseen? Miksi mahdollistan omalta osaltani tämän? Syytän itseäni, vaikka en tietenkään sillä tavalla syytä.. tiedän, etten minä ole se syy miehen juomiseen.

Kiitos, jos joku jaksoi lukea tänne saakka. Vielä enemmän kiitos, jos joku haluaa sanoa jotakin. Neuvojakin ehkä, mutta kai tämä on joku vertaistuen avunhuuto. En tiedä.. mutta helpotti tämä, vaikka paljon on vielä asioita mielessäkin. Tämä oli ehkä nyt tällainen tietynsortin oksennus sisällä olevista asioista..
Hukkamieli
 

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja Sivusta seuraaja » 3.1.2016 20:07:48

Hei Hukkamieli!

Hienoa, kun sait avattua pään ja aloitit tänne kirjoittamisen. Se on sinulle ensimmäinen ja yleensä se vaikein askel.
Totuushan on, kuten aina, miehesi ei raitistu kuin omasta tahdostaan. Ja nimen omaan viimeisessä hädässä. Sitten kun ymmärrys lopultakin valtaa mielen sen paksun kallon takana ja hän ymmärtää, että näin ei voi enää jatkaa. Periaatteessa helppoa. Täällä on muutama raitistunut kertonut, että sitten kun se lopullinen "valaistuminen" viinan käytön lopettamisen suhteen tuli, niin se juominen vain loppui.

Suurin ongelmahan onkin siinä, milloin miehesi tajuaa, että tie on täydellisen väärä. Sinä et voi siihen vaikuttaa, eikä kukaan muukaan. Itseasiassa, tällä hetkellä mahdollistat miehesi juomista, hoitamalla asioita, jotka kuuluisivat hänen hoidettavakseen. Retku pitää jättää oman onnensa nojaan. Täydellisesti. Ehkä sitten hän ymmärtää, että ainoa vaihtoehto, on 100% raittuis. Nimenomaan ehkä, sillä suurin osa juopoista ei suostu asiaa koskaan sisäistämään.

Ikävää kuultavaa, mutta näin se vain on. Huolehdi nyt itsestäsi. Miehen lapsista huolehtiminen ei sinulle kuulu. Sovi asia lasten äidin kanssa ja sano, että et jaksa hoitaa asioita, jotka kuuluvat hänen ja miehesi hoidettaviksi. Osta isellesi niitä vaatteita (vie rahat kaljarahoista) ja ala määrätietoisesti rakentaa retkuvapaata elämää. Se koittaa kyllä, tavalla tai toisella, jos niin itse haluat ja päätät.

Voimia!
Sivusta seuraaja
 

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja Hukkamieli » 4.1.2016 12:33:01

Täällä taas! Kiitokset vastauksesta Sivusta seuraaja! Illalla oli jopa hieman huono olo siitä, että kirjoitin. Vaikka tein sen täysin anonyymisti, jotenkin se, että sanoin asian "ääneen" laukaisi jonkin reaktion, jota en oikein itsekään ymmärtänyt. Ja samalla olin aivan käsittämättömän helpottunut siitä, että nyt se on tullut tehtyä.. pää avattua.

Totta on tosiaan tuo, että mies ei raitistu minun tai kenenkään muunkaan pyynnön vuoksi, ei käskyn vuoksi. Ja vaikka sillä niitä lupauksia kaikesta mahdollisesta on ollut, niin joka kerta ne lupaukset pettävät. Joka kerta saan pettyä.. ja mikä on ehkä toisaalta aika pelottavaakin, enää en oikeastaan edes pety kirjaimellisesti (alkuvaiheessa, kun uskoin niihin juttuihin, saatoin purskahtaa itkuun tajutessani lupausten taas rikkoutuneen jne), vaan se on lähinnä olankohautus, että no näinhän siinä taas kävi. Vähän kuin se olisi ostanut jälleen kerran väärän merkkistä vessapaperia kaupasta. Ja se on oikeasti helvetin huono asia.

Tiedän, että toimin väärin omalla toiminnallani. Siksipä olenkin tuota lasten kuskaamista vähentänyt entisestä. Tilanne on siis kuitenkin se, että mies on itse noissa reissuissa ollut mukana (matka on aika pitkä, satoja kilometrejä per reissu), itse olen siis ollut hyvin usein kuskin ominaisuudessa mukana. Ne reissut ovat sinällään ihan hauskoja, mutta ei se miten ne ovat tapahtuneet. Sitä olen siis karsinut.. yhteydenpitoa en hoida ko. exän kanssa mitenkään, se on miehen tehtävä ja se on sen hoitanutkin ja saa hoitaa vastakin. Mutta ehkä otan vieläkin tiukemman linjan ja totean, että en aja. Metriäkään en, vaikka mukaan lähtisinkin.

Lauantaina mies puhui taas kymmenen hyvää ja viisimiljoonaa kaunista (jotka korvissani kuulostavat jo siltä blaablaablaablaa-tekstiltä) siitä miten ei aio huomenna (eli sunnuntaina) juoda. Kuitenkin krapulakaljat piti hakea. Ja tänään vaihteeksi oli pitänyt käydä kolme olutta ostamassa, heti aamusta.

Itse olen taas miettinyt sitä, että pelästyttäisikö avioerohakemuksen vireille laittaminen yhtään? Mikä helvetti sen saisi tajumaan nuo asiat ja muuttamaan toimintaansa? Olen harvoin räjähtänyt tai aukonut päätä asiasta, koska tiedän, ettei se meikäläisen räjähtämisellä mihinkään se asia muutu. Mutta eipä se auta se lempeämpi lähestymistapakaan näemmä yhtään mitään.

Nyt on vähän parempi mieli kuitenkin itsellä, jos vertaa tuossa loppuvuodessa olleeseen mielialaan ja fiilikseen. Silloin pahimpina hetkinä makasin yöllä valveilla (oli sitten stressiä töissäkin siihen päälle vielä) ja mietin sitä, että on se ainakin yksi keino olemassa, joka saa tämän kaiken paskan omalta kohdalta loppumaan. Pelästyin itsekin sitä ajatusta, koska en ikinä ennen ole ollut niin maassa, että olisin itsemurhaa pitänyt vaihtoehtona. Nyt se kuitenkin muutaman kerran tuli päähän se ajatus. Ja se lohdutti.

Pelko on kuitenkin päällimmäisenä. Pelko siitä miten tässä käy, pelko siitä miten pärjäisin taloudellisesti tässä tilanteessa, jos ero tulisi. Talosta on velkaa ja sen verran kallis ylläpidettävä, ettei kumpikaan meistä sitä yksin pysty maksamaan. Ja taas sen myyminen täältä maaseudulta, jossa asumme, on ongelmallista, jos kohta muutenkin tällä hetkellä aika on mikä on taloudellisesti. Muuten taas tiedän, että taatusti pärjäisin eron jälkeenkin, olen yhden helvetillisen eron läpikäynyt ja yksin pärjään kyllä, siitä ei ole pelkoa (päinvastoin ehkäpä tällä hetkellä päiväunia näen asiasta), mutta tuo taloudellinen tilanne on se, joka hirvittää ja ahdistaa. Plus tietysti se, että menettäisin sellaisen parisuhteen, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Toki.. eihän sitä olekaan, tällä hetkellä, koska mies juo ja vie meitä kohti tuhoa. Ehkä minä jonain päivänä opin sen, että rakkaus ei yksin riitä.. Ehkä mies oppii pistämään korkin kiinni.

Kumpikohan lienee todennäköisempää...
Hukkamieli
 

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja liian myöhään lähtenyt » 4.1.2016 16:34:21

Hei!
Miksi yleensä lähdet mukaan hakemaan miehen lapsia? Äkkiä ajattelisin, että rajan vetoa auttaa ettet lähde ollenkaan mukaan. Miehellä on tuon jälkeen vain kolme vaihtoehtoa eli on juomatta ja ajaa, juo ja ilmoittaa lasten äidille homman peruuntumisen tai juo ja ajaa. Jos hän peruu tapaamisen (toistuvasti) on lasten äidillä parempi mahdollisuus saada lapset kokonaan itselleen (mies saattaa saavuttaa juomispohjansa tämän ansiosta), jos hän juo ja lähtee ajamaan soitat poliisin (jolloin hän voi pelästyä ja saavuttaa juomispohjansa...) tai jos hän ei juo niin hän ei juo eli tekee mies tilanteessa mitä tahansa sinä hyödyt mielestäni tilanteesta.
liian myöhään lähtenyt
 

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja Hukkamieli » 5.1.2016 09:52:40

Hmm.. taidan lähteä mukaan siksi, että siellä menee monta tuntia siellä reissulla ja ne ovat sikäli mukavia reissuja olleet, kun on voinut jutella kaikista asioista ja toisaalta toiselle ei ole tullut kauhean pitkää matkaa ajelua yksin. Mutta toki, tuo alkoholi on nyt tuonut niihin sen ikävän sävyn, joka taas vie sen normaalisti koetun ilon niistä reissuista.
Mies ei kyllä kännissä lähde rattiin, siitä pisteet sille (ainakaan vielä ei näin ole käynyt ikinä), mutta ehkä tuo rajanveto tosiaan voisi omalta puolelta olla vielä tiukempi entisestä. Olen sitä tosiaan tiukentanut, mutten tarpeeksi. Ehkä se rajanveto toimisi sitten sillä tavalla, että mies olisi edes yhden asian suhteen selkä seinää vasten, omien valintojen edessä. Sitä se ei tee, että alkaisi juoda, kun on lastenvienti ja minä en suostu ajamaan.. kännin takia ei ole vielä tarvinnut noita reissuja perua ikinä. Mutta miten nopeasti nekin tilanteet tulisivat eteen? Krapula on se syy, miksi mies on kovasti minua rattiin toivonut, että on voinut ottaa ne krapulakaljat.

Olen tässä viime yönäkin taas mietiskellyt asioita ja valvoskellut ihan kivat pätkät.. miettinyt sitä, että miksi helvetissä voi olla näin huono tuuri. Että miksi nyt, kun on sellainen parisuhde, josta on aina haaveillut, sellainen mies, jonka kanssa voi nauraa, itkeä ja puhua ihan kaikesta, sellaiset miehen sukulaiset, joiden kanssa tulen helkkarin hyvin toimeen, sellainen mies, josta omat sukulaiseni pitävät kovasti, kavereista puhumattakaan, niin miksi nyt.. miksi pitää perkele olla sitten se tuuri sellainen, että on noin iso miinus mukana.

Ja kun tuo miinus on niin suuri, että se vaikuttaa omaan jaksamiseen, terveyteeni, taloudelliseen tilanteeseen (ei vielä kovin pahasti, mutta entäpä vaikka viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, jos tilanne tällaisena jatkuu).. ja huomaan, että olen itsekin taitava selittämään noita asioita itselleni. Että eihän se niin paha ole, kun eihän se ole pahapäinen. Toki se on iso huojennus omaan tilanteeseeni sikäli, että mies ei kännissäkään/pienessä hiprakassa ole paha eikä ikävä mua kohtaan, mutta toisaalta ehkä omia mietteitä ja päätöksiä helpottaisi jotenkin se, että se olisi jollakin tavalla "pahempi" kännissä? Olisi helpompi todeta, että tätä en katsele, tätä en siedä. En tiedä.

Toisaalta jossittelu on sikäli turhaa, että tilanne on nyt tämä ja faktat tiedän (ainakin suurimmaksi osaksi). Pitäisi vain osata nyt jotenkin päästä tilanne siihen malliin, että mieskin tajuaisi. Olenkin sille monesti sanonut tästä asiasta puhuttaessa, että _minun_ takia sitä juomista ei tarvitse lopettaa, ikinä. Että se pitää tapahtua siksi, että se haluaa tehdä sen oman itsensä ja oman terveytensä ja elämänsä vuoksi. Tästä asiasta on siis keskusteltu useinkin ja mies on monesti sanonut, että minun pitäisi kieltää ostamasta kaljaa (ihan kuin voisin joka helvetin käänteessä olla sanomassa sille, että älä osta?). Olen todennut, että aikuista ihmistä en ala paapomaan ja kieltämään, tosin joskus olen kyllä sen kiellonkin sanonut, jos rahatilanne on oikeasti ollut tosi huono sillä hetkellä. Mutta että ei se kieltäminen saa miestä juomista lopettamaan.

Saako enää mikään, ei voi tietää. Pelkään kuitenkin sitä vastausta tuohon kysymykseen. Kun vain itse tietäisi milloin olisi aika hypätä ja tajuta, että se laiva uppoaa.
Hukkamieli
 

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja jellonatar » 5.1.2016 14:06:24

Hukkamieli kirjoitti:Itse olen taas miettinyt sitä, että pelästyttäisikö avioerohakemuksen vireille laittaminen yhtään? Mikä helvetti sen saisi tajumaan nuo asiat ja muuttamaan toimintaansa? Olen harvoin räjähtänyt tai aukonut päätä asiasta, koska tiedän, ettei se meikäläisen räjähtämisellä mihinkään se asia muutu. Mutta eipä se auta se lempeämpi lähestymistapakaan näemmä yhtään mitään.

Voihan se pelästyttääkkin,mutta ei se juomista vähennä,ei vähentänyt ainakaa meillä päinvastoin,juonut kaksin käsin ja kirkasta,,,kun vaimokin puukotti selkään :oops: .Sitten on vielä suurempi syy juoda :lol: Pohjan on tultava ennen kuin alkoholisti tajuaa tilanteensa,jos yleensä tajuaa.Meillä mies alkaa olla siinä kunnossa että,muisti pettää,huimaa, on saanut diabeteksen,jalkoihin koskee,hirveän ärtynyt krapulassa..saa nähdä milloin terveys pettää lopullisesti,mutta en tarvii olla sitä katselemassa.Onhan se surullista kun ihminen on ollut joskus rakas ja hyvä puoliso,jonka alkoholi on muuttanut aivan toiseksi ihmiseksi,jota ei enää tunne.Surutyötä olen siis tehnyt jo vuosia,joka nyt alkaa helpottaa kun ollaan kokonaan erillään,ero astuu voimaan keväällä..Voimia sinulle hukkamieli.-jellonatar-
Hiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis.
jellonatar
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 189
Liittynyt: 13.2.2014 10:16:57

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja Hukkamieli » 7.1.2016 14:38:21

Hei taas. Ja kiitokset vastauksesta Jellonatar!

Itsekin pahoin pelkään tuota vaihtoehtoa, että pelästyttää, mutta ei saa kuitenkaan sille itse ongelmalle aikaiseksi tehdä mitään. Tähän mennessä mies ei ole mua syyttänyt juomisestaan kuin yhden ainoan riidan aikana taannoin ja sen kyllä sitten torppasin siihen malliin tehokkaasti, että pyysi jopa saman tien anteeksi sanomistaan (vaikka riidellessä harvoin sillä hetkellä mitään sellaista tekee). Mutta voihan olla, että jos sillä tavalla kovan pistäisin kovaa vasten, olisi aika sitten tosiaan juoda sen vuoksi, kun vaimo on niin saatanan julma, että ohrapirtelöstä yrittää vierottaa.

Kyllä kai tässä itsekin tekee tietyllä tavalla sitä surutyötä koko ajan. Jollakin tavalla teen ehkä sitä irtautumista tästä kaikesta jatkuvasti? Ehkä mä syvällä sisimmässäni olen kuitenkin jollain tasolla jo niin sanotusti luovuttanut, odotan vain sitä "sopivaa" hetkeä, jolloin ns. kaikki räjähtää käsiin.

Jotakin sellaista kai tämän on pakko olla, kun en enää usko pätkääkään miehen vakuutteluihin muuttumisesta (itsensä tai asioiden), en samalla tavalla pety/pahoita mieltäni niistä kerroista, kun lupauksesta huolimatta se olut aukeaa jne. Tavallaan varmaan voi olla osin ns. alistumista tilanteeseen, mutta kyllä se ehkä näin paremmin tarkasteltuna kertoo siitä, että tosiaan mä olen luovuttanut hyvin pitkälle. En suunnittele tulevaisuutta sillä tavalla.. jos mies sanoo jostakin tulevaisuudessa tapahtuvasta asiasta tai miettii esim. lattiaremonttia vuoden päähän, totean sillä tavalla nyökytellen, että joo, niin pitäisi tai kylläkyllä, näinhän se pitäisi tehdä. Mutta en osallistu, en ota kantaa tai sano, että joo, näin _pitää_ tehdä tai että niin tehdään sitten.

Pieniä asioita, joista sitten kasvaa oikeastaan aika suurikin puro. Ellei jopa joki.

Jokin aika sitten mies, erään vakavan keskustelun aikana tai oikeastaan heti siinä alussa, totesi minulle, että et ole enää onnellinen. No shit, Sherlock. Se oli sille kova pala, sillä hetkellä. Sitähän se ei tietenkään näe, että omalla toiminnallaan se vois saada mut onnelliseksi. Tai näkee, mutta sulkee siltä silmänsä ja korvansa ja aivonsa. Ei halua nähdä. Ei halua ymmärtää, tunnustaa. Tai ehkä se senkin vielä tekee, mutta ei välitä tarpeeksi tehdäkseen sille asialle oikeasti jotakin. Kun onhan se nyt jumalauta niin paljon parempaa se olut kuin akka.

Minulla tuo mies vetoaa hyvin usein siihen, että kun eihän hän paha ole minua kohtaan olutta ottaessaankaan. Ja ei, ei ole, se on oikeasti hyvä asia. Joo, pari kertaa on ollut sellainen kännitila, että kun riita tuli, sen selvittäminen oli mahdotonta, kun ei siihen känniseen päähän mennyt yhtään mikään, mutta noin pääpiirteissään se on tosiaan hyvä mua kohtaan paitsi tissutellessaan, myös kovemmassa humalassa. Mutta sitäkin olen sille koittanut toitottaa, että eihän se oikeasti ole mikään puolustus juomiselle. Että hei, mä voin juoda, kun oon silloinkin kiva.

Jossakin lukemassani ketjussa täällä puhuttiin siitä, että sitten, kun mies onkin (puhun koko ajan miehestä, vaikka yhtä hyvin se voisi olla nainen) yhtäkkiä juomatta, se muuttuukin erilaiseksi, kun on hermo kireällä. Ja todellakin olen saman huomion tehnyt omastani kuin mitä muutkin tuntuivat tehneen eli se ei ole oikeasti aitoa liikakäytön lopettamista tai mitään, vaan ainoastaan hermoja ja hampaita kiristelleen sen hetken yli elämistä, kun ei sitä viinaa saa. Elämistä hermot kireällä siihen hetkeen, kun saa taas sihauttaa sen tölkin (tai korkin) auki.

Ja itsestäni taas olen huomannut sen, että ensin olen iloinen siitä, että hei, nyt on päivä, kun tuo ei juo.. ja sitten mitä pitemmälle mennyt se aika, sitä enemmän huomannut sen, että miehen pinnan kiristyessä myös oma hyväntuulisuuteni ja iloisuuteni asiasta kaikkoaa ja olen helvetin ahdistunut yhtäkkiä. Ja joskus jopa huomannut ajattelevani, että voi vittu hae sitä kaljaa, niin helpottaa.. en ole kyllä sitä ääneen sanonut, mutta miettinyt sitä. Ja sitten se ajatus on alkanut ottaa aivoon itseäkin ihan kympillä, koska enhä minä oikeasti sitä halua, että se sen tekisi sillä hetkellä. Mutta se kireän ahdistava ilmapiiri on vaan .. no, perseestä.

Eilinen oli itse asiassa pitkästä aikaa kiva päivä. Meillä oli kivaa, vaikka mies olikin juomatta pisaraakaan. Omituista. Tänään toki sitten pakkasen aiheuttamien ongelmien takia joutunut mies askartelemaan pihalla paljon, joten pitihän sitä tietysti "pari vitutuskaljaa" käydä tuossa päivän pintaan hakemassa. Totta kai. Eikö niin.

Se on muuten jännä, ettei mies osaa vastata siihen kysymykseen mitään, kun olen joskus kysynyt, että tiedätkö sinä miltä minusta tuntuu kestää kaikki ne samat vastoinkäymiset plus sen kännääminen ihan selvin päin.. päivästä toiseen. Ei muuten osaa.
Hukkamieli
 

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja jellonatar » 7.1.2016 17:52:40

Hukkamieli kirjoitti:Kyllä kai tässä itsekin tekee tietyllä tavalla sitä surutyötä koko ajan. Jollakin tavalla teen ehkä sitä irtautumista tästä kaikesta jatkuvasti? Ehkä mä syvällä sisimmässäni olen kuitenkin jollain tasolla jo niin sanotusti luovuttanut, odotan vain sitä "sopivaa" hetkeä, jolloin ns. kaikki räjähtää käsiin.

Jotakin sellaista kai tämän on pakko olla, kun en enää usko pätkääkään miehen vakuutteluihin muuttumisesta (itsensä tai asioiden), en samalla tavalla pety/pahoita mieltäni niistä kerroista, kun lupauksesta huolimatta se olut aukeaa jne. Tavallaan varmaan voi olla osin ns. alistumista tilanteeseen, mutta kyllä se ehkä näin paremmin tarkasteltuna kertoo siitä, että tosiaan mä olen luovuttanut hyvin pitkälle. En suunnittele tulevaisuutta sillä tavalla.. jos mies sanoo jostakin tulevaisuudessa tapahtuvasta asiasta tai miettii esim. lattiaremonttia vuoden päähän, totean sillä tavalla nyökytellen, että joo, niin pitäisi tai kylläkyllä, näinhän se pitäisi tehdä. Mutta en osallistu, en ota kantaa tai sano, että joo, näin _pitää_ tehdä tai että niin tehdään sitten.


Luovuttaminen alkoi minullakin samalla lailla ,eli en ottanut enää vakavasti miehen ehdottamiin talon remontteihin.olisi pitänyt laittaa katto uusiksi,ikkunat ym, sisäremppaa.Jotenkin aavistelin tilanteen muuttuvan tai että juominen ei kuitenkaan vähenisi ja en halunnut enää investoida taloomme,kun tilanne oli epävakaa :oops: Toisaalta se olisi ollut keino mieheltä pitää minua saman katon alla,kun olen sijoittanut taloommekkin...Vähitellen myös sitten luovuin puutarhan hoidosta,joka oli minun intohimo joskus :oops:

Se että alkkikset vetoaa siihen että enhän minä ole paha,enkä aggressiivinen ,otan vaan muutaman oluen,mitä se sinua haittaa..Kyllä se haittaa jos sitä tapahtuu joka viikonloppu ,tai joka toinen ,kun se ei jää siihen muutamaan kaljaan,vaan vedetään pe-su niin paljon kun sitä on .Yhteistä aikaa ei ole,kun alko on tärkeempi ja se TV...Sosiaaliset suhteet vähenee.Missään ei käydä eikä kukaan tule kylään,kun ei tiedä missä kunnossa mies on..On se kumma minkälaisia putkiaivoja ne alkkikset ovat..oman napansa ympärillä pyörijiä..
Hiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis.
jellonatar
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 189
Liittynyt: 13.2.2014 10:16:57

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja Hukkamieli » 7.1.2016 19:47:35

Kuulostaapa niin tutulta tuo Jellonatar! Juuri tuotahan se on.. ja kun täällä sitä olutta kuluu ihan päivittäin yleensä. Ei tosin viikolla mitään änkyräkännejä, mutta onpa nekin kerrat olleet, kun on ollut ihan selvästi kännin (hah mitä ironiaa) puolella. Kerran jopa silloin, kun mun vanhemmat tulivat käymään. En tiedä, ne tuskin huomasivat mitään, mutta minä huomasin ja pelkäsin koko ajan, että kysyvätkö jälkeenpäin minulta jotakin miehen kunnosta. Eivät kyselleet, joten epäilenpä, että eivät huomanneet.

Mies on kuitenkin sillä tavalla huomattavassa kännissä vasta sitten sellainen, josta ulkopuolinen näkee sen tilan. Muutaman oluen jälkeen ei vielä näe.. sillä kerralla oli vain kovin rajoilla se. Itse tunnistin ne merkit, kun onhan ne tässä tullut nähtyä sen verran monta kertaa.

Viikonloppuisin sitten menee sitä olutta taas enemmän, aamusta saakka. Ja sitten välistä valittelee, kun en enää halua lähteä johonkin kauemmas tekemään jotakin kivaa. No olen kyllä sanonutkin, etten aina jaksa olla se, joka istuu ratissa. Että mennään vaan heti, kun se on selvinpäin ja ajaa ja itse saan vain istua kyydillä. Mutta eihän sitä nyt mitenkään voi olla Kunnon Mies kaljottelematta, kun kalenteri näyttää lauantaita!

Tänään tuli taas itseltä itku. Mies kyseli, että olenko vihainen. Totesin, että en ole. Enkä minä vihainen olekaan, vaan saatanan pettynyt. Kaljaa piti ostaa taas lisää.. ei riittänyt se pari siis, jotka piti puolilta päivin hakea. Enkä minä oikeastaan ollut edes siihen kaljotteluun sinällään pettynyt, koska sehän on ihan normaalia jo tässä parisuhteessa eikä mitenkään voi enää aiheuttaa sitä pettymystä. Mutta pettynyt olen edelleenkin siihen, että tämä suhde todellakin osoittautui liian hyväksi ollakseen totta... ainakin pahasti nyt näyttää siltä.

Meillä siis lähipiiri ei vielä tiedä tuota kaljottelua juurikaan. Yhdelle kaverille alkuvaiheessa puhuin asiasta, mutta nyt en nykyhetkestä ole kertonut mitään hänellekään. Luulenpa, että miehen äiti tietää jotakin, on vihjassut aikanaan asiasta (mies itse sanoi). Silloin kysyin mieheltä (äitinsä siis oli sanonut pelkäävänsä, että mies alkaa taas juoda liikaa), että no mitä se äitis sitten tarkoittaa asialla.. ei kuulemma mitään, turhaan huolehtii.

Ja minä saatanan idiootti uskoin sitä.
Hukkamieli
 

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja Eitzu99 » 8.1.2016 19:06:55

Joo, en ymmärrä miksi me mennään tähän halpaan. Että lähdetään hoitamaan miehemme ja hänen exänsä lapsien kuljetuksia. Sitä minäkin olen tehnyt vuosia. Tosin ei enää tarvitse kun lapset ovat jo isoja mutta kuuleppas, sitten tulevat lapsenlapset. Päivällä mies kysyi että voiko pojanpoika tulla meille yöksi huomenna ja vastasin että ei voi (koska minä olen se joka hänestä aina saa pitää huolta). Hän sanoi että eihän hän niin voi sanoa ... siis poikahan tulee. Itselläni ei ole lapsia ollenkaan.

Ja sitten nämä läheiset. Oletko ihan varma etteivät he tiedä? Tämä on arka aihe ja ilmeisesti kunnioittavat sinua ja odottavat että kerrot itse jos on jotain ongelmia. Näitä asioita on vaikea piilotella. Varsinkin kun nämä ongelman aiheuttajat eivät välitä sitä piilotella ainakaan puolisonsa kavereilta ja omaisilta. Vai onko muilla toisenlaisia kokemuksia? Minulta on menneet kaikki ystävyyssuhteet, suhde ainoaan sisareeni joka asuu samalla paikkakunnalla, suhteet neljään kummilapseen (jotka sain koska olen aina ollut luottohenkilö, tosin nyt vain enää juopponi luottohenkilö)

Omalta exältään, lapsiltaan ja omaisiltaan sitä kyllä yritetään piilotella.

Hyvä kun olet tullut esiin. Siitä se alkaa, pitkä ja vaivalloinen taival jolla itsekin vielä olen. Edetään yhdessä, vertaistuen avulla.
Eitzu99
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 6
Liittynyt: 30.12.2015 18:46:20
Ollut pelaamatta

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja Hukkamieli » 9.1.2016 17:09:39

Kiitokset vastauksestasi Eitzu99! Kuulostipa niin tutulta tuo!

Meilläkin on se tilanne, että hyvin usein kyllä minäkin olen joutunut jotakin tekemään noiden miehen lasten eteen, vaikka sinällään pääasiassa se "hoitovastuu" on kyllä ainakin toistaiseksi ollut ihan miehellä itsellään. Mutta tosiaan ymmärrän ihan täysin tuon tilanteen, jossa olet sanonut miehellesi, ettei lapsenlapsi voi tulla. Sama tilanne on on itsellänikin sen suhteen, että minulla ei lapsia ole enkä ole edes niitä ikinä halunnutkaan. Siksipä on joskus kyllä tullut kiristeltyä hampaita, kun olen miehen krapulan tms vuoksi joutunut hoitamaan jotain noihin lapsiin liittyviä juttuja.

Ei silti, toki ottaessani tiesin, että lapset tulevat paketissa mukana enemmän tai vähemmän, mutta tokikaan en tiennyt mitään siitä, että kuviossa on mukana myös olutkin näin paljon. :/

En toki voi täysin varma olla siitä, että läheiset eivät tiedä, mutta epäilen kyllä kuitenkin niin. Emme asu samalla paikkakunnalla esim. vanhempieni kanssa.. mutta sen tiedän, että taatusti täällä asuinpaikkakunnallamme asiasta tiedetään, koska mieshän sitä kaljaa kantaa ihan paikallisesta kaupasta. Ja sekin hävettää itseäni.. häpeän, vaikka minun ei todellakaan tarvitsis hävetä, vaan miehen. Mutta minä häpeän. Mietin mitä ihmiset puhuvat ja mitä ajattelevat ja ja.. voisi oikeastaan listata ennemminkin ne asiat, joista en hermoile/stressaa.

Miehen sukulaiset asuvat vielä kauempana kuin esim. omat vanhempani, mutta jotakin siellä päässä varmasti on tiedossa, koska miehen äiti aikanaan oli sillä tavalla sanonut. Meillä on kyllä sikäli päinvastoin ollut, että mies suhteellisen avoimesti on kyllä esim. lauantaina päivälläkin sen oluen juonut omien sukulaistensa nähden, mutta ei minun vanhempieni. Mutta tokihan se tölkki pitää sitten olla piilossa kylppärin kaapissa, jotta voi käydä välillä "vessassa". Eihän sitä nyt muuten kestäisi reilun tunnin mittaista vierailua, jos ei välillä vois ryyppyä ottaa...... hah.

Ystävyyssuhteet kai tässä kohta alkaa itseltäkin mennä. Ei niinkään suoraan siksi, että mies juo ja ystävät eivät sitä kestäisi tms, vaan siksi, että itse vetäydyn enkä oikein halua kutsua tänne ketään käymään.. tai lähteä itse mihinkään, kun ei oikein riitä voimat mihinkään. Ja väärin sekin on. Väärin itseäni kohtaan.
...suljet silmäsi ja hengität, kyllä kaikesta sä vielä selviät...
Hukkamieli
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 132
Liittynyt: 8.1.2016 11:22:52

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja Hukkamieli » 21.4.2017 13:51:58

Täällä taas, pitkästä aikaa. Tilanne edelleen sama tai jo pahempikin. Ja edelleenkin, yli vuosi edellisen kirjoituksen jälkeen, olen samassa pisteessä. Melkein.

Olemme kyllä edelleen yhdessä ja asumme saman katon alla, mutta nyt minä olen löytänyt jostakin sisältäni voimaa. On sitä voimaa antaneet ne pari harvaa ystävääkin, joille olen tästä uskaltautunut nyt kertomaan kunnolla. Se on ollut yllättävänkin voimaannuttavaa huomata, että ystävät todellakin haluavat olla tukena ja kuunnella, antaa neuvoja ja vinkkejä jaksamiseen - tai sitten yksinkertaisesti viljellä kanssani mustaa huumoria asiasta.

Eropäätös on siis pääni sisällä aikalailla tehty, mutta eron ajankohta on auki vielä tietyistä syistä. Pahinta tässä tilanteessa, raastavinta, on se, että rakastan edelleen tuota miestäni yli kaiken. Nyt olen vain tajunnut sen, että niin kauan kuin se ihanaakin ihanampi salarakas (eikä niin salainenkaan) pysyy ykkösenä miehen elämässä, minä en voi olla onnellinen.

Nyt tilanne on sikäli muuttunut, että mies on töissä. Huolehtii kyllä työnsä ja selviää juomatta työpäivät kyllä ongelmitta, mutta sitten, kun koittaa vapaat.. olipa sitä vapaata sitten päivä tai viisi päivää, koko aika menee juomiseen, ellei ole mitään ns. oikeaa tekemistä. Ja minulta loppuvat tässä hermot. Ja rahat. En enää jaksa.

Sen lisäksi tilanne on muuttunut siltä osin, että kun olen tämän eropäätökseni tehnyt, olen lakannut puhumasta juomisesta samaan malliin kuin ennen. Myönnyn, en jaksa sanoa, että et joisi tai pyydä, että voisitko olla tänään selvinpäin. Tai edes huomenna. En puhu enää mitään asiasta (kyllä me pari isompaa riitaa on asiasta käyty, mutta lakkasin välittämästä), vaan otan vastaan. Annan juoda. Mutta samalla, kun näin tapahtui ja tapahtuu, minä etäännyn miehestä koko ajan kauemmas ja kauemmas. Enää sen sanoilla ja kiukutteluilla ei ole minuun sellaista vaikutusta kuin oli esimerkiksi joskus vuosi sitten. Tai reilu, kun tännekin kirjoitin viimeksi.

Ja ilmeisesti tämä etääntyminen on saanut aikaiseksi sen, että mies saa ihan ihmeellisiä mustasukkaisuuskohtauksia. Ihan käsittämättömiä.. ja ellei se tuo pelkkä juominen sitä tekisi, se mustasukkaisuus on piste iin päälle eroasiassa. Tai viimeinen naula eroarkkuun. Se on elämää, jota en halua elää.

Minä en voi hengittää vapautuneesti, minä stressaan koko ajan ja oireilen koko ajan pahemmin fyysisestikin stressin takia. Mutta se hyvä puoli on nyt tässä omassa päätöksessäni, että vaikka se onkin vain sisäinen ja mies ei tilanteen vakavuutta tiedä, se on helpottanut omaa oloani todella paljon. Se tieto, että minä pääsen tästä vielä pois. Että minun ei tarvitse sietää tätä loppuelämääni ja että jonakin päivänä voin jälleen kerran olla onnellinen ja iloinen. Oma itseni.

Se minä, joka on hukkunut niihin järjettömiin määriin tyhjiä tölkkejä, joka on oppinut pelkäämään ja stressaamaan, ihan huomaamatta.

Ja se on jälleen löytynyt, tuolta jostakin.

Pieni osa minusta toivoisi vielä sitä, että mies ottaisi järjen käteen ja oikeasti haluaisi olla juomatta (ainoa tapa olla juomatta, oma halu), mutta silti osa minusta miettii sitä asiaa, että jos mies yhtäkkiä päättäisikin raitistua.. jaksaisinko siltikään jatkaa enää? Onko niitä haavoja jo tullut liikaa, liian paljon mennyt rikki? Onko sellaista liimaa keksittykään, jolla saisi tämän suhteen sirpaleet kasattua, vaikka täyskäännös alkon suhteen tulisikin?

Vaikea kysymys, johon vain minun täytyy se ratkaisu löytää.
...suljet silmäsi ja hengität, kyllä kaikesta sä vielä selviät...
Hukkamieli
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 132
Liittynyt: 8.1.2016 11:22:52

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja Vieras » 21.4.2017 17:18:56

Löysin oikean suunnan kun löysin Jumalan, en uskonnosta, tai jostain lahkosta, vaan ihan itsekseen. Rukoilin apua ja sitä sitten sain mielenrauhana. En ole saanut mitään huuhaa-juttuja tai itselleni hyviä juttuja, vaan rauhaa omaan mieleen ja varmuutta siihen että vain omasta sielusta, sydämestä kannattaa huolta pitää ja ei antaa muiden tai ympäristön sitä määrätä. nykyään kyllä käyn hengellisissä tilaisuuksissa ja kuuntelen mitä opetetaan. Luen joskus myös Raamattuakin, jopa. Viimeaikoina olenkin rukoillut että löytäisin paikkani uskovien joukossa ja löytäisin hengenheimolaisia, sellaisia jotka eivät ole liian ankaria ja arvostele muita.
Vieras
 

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja edellinen » 21.4.2017 17:20:33

Siis jäi kirjoittamatta että etsimistä se on varmaan meillä kaikilla tässä elämässä. :)
edellinen
 

Re: Epätoivoa, toivoa, epätoivoa...

ViestiKirjoittaja rakkaus <3 » 25.4.2017 09:20:13

Moikka,

soita Rehappiin 020 155 0000 24/7 voi soittaa. Ne kertoo miten sun tulee toimia, sieltä saat apua ja neuvoja.
Sun tilanne muistuttaa niin täysin minun elämääni, elin ja tuskailin samalla tavalla vuosi tolkulla kunnes sain mieheni hoitoon ja uusi elämä alkoi meillä.
Mieheni ei alkuun suostunut menemään, koska mukamas kykenee itse vähentämään ja kohtuu käyttöön... tuota sontaa kuunetelin ja uskoin.

Ensimmäiseksi lopeta juomisen mahdollistaminen eli älä kuskaa miestäsi tai sen lapsia, älä huolehsi millään tavalla miehestäsi, kerro kaikillle totuus, älä selittele asioita. Ja sano miehellesi että mene hoitoon tai tulee ero.

Rehapissa ne hoitaa myös läheisiä.

Tiedän että kaikki tuo mitä kerroin on helvetin vaikeaa, minä en pystynyt siihen... ainoa mihin pystyin niin kertomaan miehelleni että en enää jaksa, jatkan elämääni yksin jos hän ei hakeudu hoitoon. Hän meni hoitoon ja sain ihan erilaisen uuden ja täysjärkisen ihmisen takaisin joka tajuaa satuttaneensa minua ja tehneensä väärin niin paljon.

Tänään 25.4 on Käpylässä Hlesingissä Park hotellissa ilmainen info alkoholismista klo 18.00 ja sen pitää Rehapin työntekijät ( entisiä alkoholisteja) se info on niin veret seisauttava että menkää sinne, jos et saa miestäsi mukaan niin mene yksin, on oikeasti sellainen se info että saat sieltä voimaa ratkaisuihisi.

oikeasti mene tuonne tai soita rehappiin tuntemattomana, ne tietää mitä helvettiä käyt läpi, he osaavat neuvoa ja auttaa. Ilman heitä minulla ei olisi enää miestäni tai avioliittoani, olen Rehapille ikuisesti kiitollinen, niin mahtavaa työtä he tekevät <3
rakkaus <3
 

Seuraava

Paluu Kotikanava

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 6 vierailijaa