Sivu 3/4

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 23.4.2016 12:34:28
Kirjoittaja Maanantai1
Näin juuri Vieras!
Itse kuulin kanssa olevani itsekäs kun kävin lenkillä ja salilla. Sitten sain kuulla olevani lasika paska kun en osallistunut esim. pihahommiin. Kas , olisin osallistunut jos ei aina olisi ollut mukana tuo kalja. Poissa silmistä,poissa mielestä..

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 26.4.2016 17:16:43
Kirjoittaja Vieras4
Meirami,
Kysyit mikä herätti mieheni tajuaan tilanteensa. En oikeastaan tiedä tarkalleen. Kai se oli kaikkien summa. Juominen lisääntyi voimakkaasti viime vuoden lopulla. Me läheiset olimme hädissämme ja huolissamme. Jossain vaiheessa hän tajusi, että ei kykene enää yksin lopettamaan.

Onhan se vaikea myöntää olevansa alkoholisti. Alkoholisti mielletään monesti veneiden alla asuvaksi rapajuopoksi. Mutta kun se ei ole niin. Suurin osa alkoholiseista käy töissä. Suomessa on 500 000 päiheongelmaista(alkoholi, huumeet, lääkkeet). Siitä voi laskea kuinka montaa ihmistä se koskettaa! Joka kolmannen lapsen vanhempi on suurkuluttaja. Ihan hirveetä. Meidän jumiskulttuuri on ihan pyllystä. Juomisella vitsaillaan, ja on hauskaa kun joku on ollut kännissä ja toilaillut.

Tässä pari linkkiä sulle ja miehellesi luettavaksi
http://www.studio55.fi/tastapuhutaan/ar ... oda/128472

http://juhakemppinen.fi/index.php?id=tlupcg2kiuq64y

Toivottavasti pääsette asiassa eteenpäin ja miehesi myöntää ongelmansa. Ja lähtee hakemaan apua. Tsemppiä

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 24.7.2020 15:22:10
Kirjoittaja Meirami
Noniin, hellurei ja hellät tunteet, nostetaanpas tämäkin ketju taas framille näin neljän vuoden jälkeen. Totta puhuen on tehnyt mieli palata tänne useaan kertaan jo aikaisemmin, mutta häpeä siitä, että olen edelleen tässä tilanteessa ja pelko tuomitsemisesta, halveksunnasta ja ymmärtämättömyydestä on pitänyt mut poissa. Typerää, mutta päänsisäiset monsterit on lyöneet jarrut täysillä päälle kun olen harkinnut sanaisen arkkuni avaamista.

Lyhyestä virsi kaunis... olemme edelleen miehen kanssa yhdessä. Lapsia meillä ei ole, tulimme yhteisesti siihen lopputulemaan ettemme haluakaan lapsia, vaan ajatus perheestä "sitten joskus" on ollut ennemmin yhteiskunnan oletusten sanelema, valheellisesti omaksi haaveeksi muuttunut ajatus tulevaisuudesta. Oli itse asiassa aika helpottavaa tajuta, että voin päästää irti "lapsia sitten joskus" ajatuksesta, kun sitä "sitten joskus" aikaa ei tuntunut ikinä olevan näköpiirissä. Tämän päätöksen vakiinnuttua tuossa pari vuotta sitten, olen katsonut tulevaisuuttani uudesta, vapaaehtoisesti lapsettoman naisen näkökulmasta. Opiskelut on myös molemmilla taputeltu jo pari-kolme vuotta sitten, ja samoihin aikoihin minä siirryin ravintolan vuorotyöstä päivätyöhön, jossa on illat ja viikonloput vapaat. Mieskin on valmistumisensa myötä vaihtanut työpaikkaa, on edelleen päivätöissä, mutta nyt koulutustaan vastaavassa, eli on edennyt urallaan. Elo on aika seesteistä suurimmalti osin, on ollut oikeasti yllättävän iso muutos minkä päivätöihin siirtyminen elämääni toi.

Ja no, millaista tämä kulunut neljä vuotta sitten on ollut? Siinäpä vasta kysymys. Huomaan, että nyt kun yritän katsoa asioita taaksepäin, en saa vuosista oikein otetta, mitään selkeää kuvaa. Luin nuo vanhat viestini, ja muistan kyllä millaista elämän silloin oli, mutta siitä on hirveän vaikeaa saada kiinni. Paljon on muuttunut, eniten oman pääni sisällä.

Viimeiseen neljään vuoteen mahtuu muutama totaalinen ylilyönti miehen alkoholinkäytössä. Tuntuu melkein naurettavalta, kuinka tosissani olen tuolla uhonnut erilleen muuttoa ja "nyt asiat muuttuu ja ukko selkä seinää vasten", ja sitten olen tässä kertaamassa mitä kaikkea sen jälkeen on alkorintamalla tapahtunut. Ai luoja miten tyhmäksi itseni tunnenkaan nyt. Mutta aion silti kirjoittaa, niin paljon kuin tämän aiheen kaivelu osuukin arkkoihin paikkoihin, niin nyt olen ajatuksissani siinä pisteessä, jossa olen hyväksynyt sen olevan välttämätöntä. Välillä hävettää tämä kirjoittaminen niin, että pitää pitää ihan hengähdystauko ja kirota ääneen, mutta kyllä mä tän silti teen.

Tehdäänpä siis pieni katsaus viimeiseen neljään vuoteen alkoholin näkökulmasta! Hyvät naiset ja herrat, tässä tulee nyt tarinaa!

Miehen asenne alkoholia ja omaa juomistaan kohtaan todella muuttui noiden 2016 käytyjen keskustelujen myötä. Silloin sain häneltä todella nöyrän myöntämisen, että alkoholi on hänelle ongelma. Silloin päästiin ensimmäistä kertaa puhumaan hänen juomisestaan niin, ettei hän yrittänyt vähätellä sitä, vaan näki omat haitalliset juomistapansa ja pystyi analysoimaan sitä, mitä juodessa tapahtuu. Hän tunnisti itsessään sen pisteen, jossa alkoholinkäyttö menee yli, ja kuvasti sitä itse niin, että kun tietty humala on saavutettu, alkaa rällääminen; silloin juodaan mitä vaan, miten paljon vaan ja helvetin nopeasti, ikäänkuin aivot naksahtaa sellaiseen "nyt minä ryyppään, paskat kaikesta muusta" moodiin, jolloin juominen ei ole enää rentoutumista, hauskapitoa tai kavereiden tapaamista, vaan puhtaasti sitä itseään, juomista. Tämä oivallus on kantanut näihin päiviin asti kaikissa keskusteluissa, ja se on toisinaan näkynyt myös toiminnassa. Mies pääasiassa tunnistaa, missä vaiheessa ollaan humalassa niillä rajoilla, että aivot niksahtaa ryyppäysmoodiin. Se ei vaan kanna toiminnan tasolle läheskään niin usein kuin pitäisi, vaan juominen menee edelleen ajoittain yli.

Vuonna 2018 oli pahin ylilyönti, mikä koskaan on tapahtunut, ja siihen olimme osallisia molemmat. Olimme molemmat juhlimassa, tosin eri paikoissa ja omien kavereidemme kanssa. En tarkkaan muista miten illan kulku meni, mutta jotain sumplimista meillä oli miehen kotiin unohtuneista avaimista ja siitä nhdäänkö kaupungilla ja mennään yhtä matkaa kotiin vai mitä tehdään. Muistelen, että mies yritti saada minua lähtemään aikaisemmin kotiin jotta hänkin pääsisi, ja minä puolestani en ollut halukas lopettamaan iltaa kesken, vaan ehdotin miehelleni että hakee minulta avaimet siitä ravintolasta missä olen. En muista, siis uskomatonta etten tosiaankaan muista miten pääsimme molemmat kotiin, mutta sen muista mitä siitä seurasi. Mies oli kännissä kuin merihirviö, tiedättekö, siinä kunnossa kun ei pysty enää muuta kuin silmät seisoen tuijottamaan ja suusta pääsee vain "mäonnnghgnmeenhnngtäh", ja pötkähti suoraan sohvalle. Muistan, että olin jo valmiiksi kiihdyksissäni avainepisodista, ja miehen sammuttua yritin rauhoittaa hermojani tupakalla. Ja se hermojen rauhoitteluhan toimi täysin päin vastoin. Menin sellaisen tyynen raivon valtaan. Tiedättekö, kun sisällä palaa oikein sellaiset helvetin lieskat, mutta ulkokuori on täysin tyyni. Tyhjensin miehen vaatelaatikot sieviin pinoihin eteisen lattialla ja laitoin kassin niiden viereen, menin herättämään miehen ja sanoin "nyt sä painut helvettiin täältä". Mies raotti silmiään ja sulki ne uudestaan, ja se välinpitämättömyyden ilme sen kasvoilla nosti ne lieskat ennennäkemättömiin korkeuksiin. Huusin ja ravistelin miestä niin kauan, että sain hänet ylös, ja toistin koko ajan samaa, lähde pois, lähde pois, lähde pois, tossa on sun kamat, lähde pois. Mies näki vaatteensa eteisen lattialla ja napsahti. Mieheni ei ole koskaan ollut väkivaltainen, eikä oikein edes raivostunut, mutta siinä hetkessä se sama raivo joka oli mun sisällä, oli yhtäkkiä myös hänen sisällään. Eteisen pöydältä lensi tavarat alas kun hän pyyhkäisi sen raivoissaan tyhjäksi, potkaisi pöydän ovea niin, että siihen tuli lommo ja lopulta iski nyrkkinsä peiliin niin, että peili meni tuhannen sirpaleiksi lattialle ja hänen nyrkkinsä vuoti verta. Mä säikähdin, lähdin yöpaitasillaan ulos ovesta ja rappukäytävään soittamaan poliisit. Kun poliisit viimein tuli, oli mies häipynyt, eikä asiasta seurannut poliisien puolesta sen kummempaa. Mies ei koskenut minuun fyysisesti mitenkään, vaan väkivaltainen purkaus suuntautui tavaroihin. Soitin ystävälleni jonka kanssa olimme iltaa viettäneet, ja hän tuli luokseni yöksi ja auttoi siivoamaan sotkut. Olen ikuisesti kiitollinen ystävälleni, että hän keskellä yötä tuli luokseni ja oli kanssani sen yön. Summa summarum, tapahtuma pysäytti meidät molemmat, ja keskustelimme sen läpi. Juominen rauhoittui pitkäksi aikaa. Ei loppunut kokonaan, mutta rauhoittui.

Tuon tapauksen jälkeen kävin pari kertaa paikallisen Al-anonin kokouksessa. Se oli erikoinen kokemus. Itkin molemmilla kerroilla silmät päästäni kun puhuin, ja vastaanotto oli ihanan lämmin ja ymmärtäväinen. Silloin olisin kuitenkin kaivannut enemmän vastavuoroista keskustelua, joten paikka ei silloin vielä tuntunut ihan omalta.

Toinen paha ylilyönti tapahtui 2019. Vaikka kyse ei olekaan mistään ylläkuvatun kaltaisesta riita- tai väkivaltatilanteesta, tuntuu se itselleni pahemmalta kuin edellinen tapaus, koska tähän liittyy miehen puolelta ei pelkästään minun, vaan myös ystäviensä pettämistä. Mies on aina olut erittäin lojaali ystävilleen ja kavereilleen, jopa omalla kustannuksellaan ja sellaisillikin tutuille, jotka eivät sellaista lojaaliutta olisi omalla käytöksellään aina ansainneet. Meidät oli kutsuttu lauantaiksi kaveripariskunnan luokse heidän järjestämiinsä juhliin. Olin innoissani, sillä tämä pariskunta on sellainen joista pidän hurjan paljon, mutta emme kauheasti porukalla näe. No, mies kunnostautuikin sitten perjantaina juomalla. Muistaakseni tallilla taas lähti "vähän" käsistä. En edes muista tuliko mies yöksi kotiin, mutta jos tuli, niin häipyi tallille taas niin aikaisin, ettemme aamulla nähneet. Päivän mietin, että mitähän tästä tulee. Miehestä ei kuulu. Juhlat lähestyy. Valmistaudunko vai en? En valmistaudu. Soitanko miehelle? En soita, en hitto vie soittele perään kun on sovittu asia ja siitä pitäisi pitää kiinni. Päivällä kilahti puhelimeen viesti vanhalta työkaveriltani baarista. Hän oli töissä, ja laittoi viestin "miehes on täällä ja kyselee ootko kotona ja ootko tulossa synttäreille....". Siinä vaiheessa mun päässä räjähti. Ihan oikeasti tuntui siltä, että aivot vaan posahti jostain järkytyksen, vihan ja epäuskon voimasta riekaleiksi. Oli todella vaikeaa pysyä asiallisena työkaverilleni, mutta sanoin että jos herra ei itse uskalla mulle soittaa tai viestiä laittaa, niin ei siihen välittäjiäkään sitten tarvita. Kiitin ja pahoittelin. Mies siis tosiaan oli pyytänyt entistä työkaveriani laittamaan minulle viestin, että olenko tulossa kaveripariskuntamme synttäreille! Siis ihan todella, ihan todella miten voi käydä pienen mielen vieressäkään, että se olisi hyvä idea? No, tästä oli pääteltävissä varsin selvästi, että mies on "nyt ryyppään" moodissa, ja juhliin lähtemisestä on turha haaveilla. Hetken mietin menenkö yksin, mutta totesin olevani niin ahistunut, raivostunut ja surullinen, ettei minusta olisi juhlijaksi.

Ahdistus kasvoi niin suureksi, että laitoin kahdelle ystävälleni viestin. He ovat melko uusia tuttavuuksiani, enkä silloin ollut vielä heille kertonut kaikkea alkoholista suhteessamme. He olivat molemmat vapaalla ja tulivat meille, avasimme viinipullot ja aloitimme naisten tukipiirin; puhuimme, puhuimme ja puhuimme. He tulivat todella pelastamaan iltani, olin niin ahdistunut etten tiennyt miten päin olisin ollut, ja heidän kanssaan pääsimme hyvään tunnelmaan ja mieleni ja sydämeni keveni. Kesken illan mies örvelsi kotiin tuhannen päissään, joten me lähdimme baariin. Siellä törmäsin tämän juhlat järjestäneen kaveripariskunnan mieheen, joka kertoi että mieheni oli laittanut hänelle viestin missä oli pahoitellut ettei nyt pääse paikalle koska on niin kännissä. Pointsit miehelle toki rehellisyydestä, ettei ollut keksinyt tekosyytä, mutta silti. Oharit kaverille. Mä olen tottunut siihen, että alkoholi menee mun edelle, mutta tuo oli ensimmäinen kerta kun hänen kaverinsakin sai maistaa kyseistä lääkettä. Kaveripariskunnan mies sanoi, että olisin kyllä ollut tervetullut ykinkin heidän juhliinsa, mutta sanoin että en olisi pystynyt tulemaan, että oli niin paska olla ja mun kaverit tuli pitämään mulle naisterapiaa että selvisin niistä fiiliksistä. Miesparka, siinä sai hänkin aimo annoksen meidän suhdetta...

Nämä kaksi ovat pahimmat yksittäiset ylilyönnit. Näiden lisäksi neljään vuoteen on sisältynyt lukematon määrä "katon tän pelin ja juon pari kaljaa, tuun kympin aikaan himaan" kertoja, joissa on kotiuduttu neljän kieppeillä räkäkännissä, yhteisiä illanviettoja, joissa olen ollut jännityksestä jäykkänä että mitenhän tällä kertaa juomisen kanssa menee, on ollut riitoja, on ollut keskusteluja... Ja on ollut paljon myös hyvää. On ollut yhteisiä reissuja, jossa ollaan nautiskeltu viiniä ihan sivistyneesti eikä miehellä ole tullut pakottavaa tarvetta juoda lisää. On ollut kertoja, kun on oikeasti katsottu peli, juotu pari kaljaa ja sitten tultu kotiin. Ja nyt siis painiskelen näiden kahden välimaastossa.

TIEDÄN ja mieskin tietää, että pystyy hallitsemaan juomisensa. Se vaan vaatii häneltä ihan hirveästi ajattelua, se vaatii jatkuvaa oman itsen tarkkailua ja varpaillaan oloa silloin kun juo alkoholia. Ollaan tästä keskusteltu miehen kanssa, ja olen tuonut esiin sen, että tuollainenhan on hirveän raskasta. Onko juominen silloin enää rentoutumista, jos sen kanssa pitää olla koko ajan varuillaan ettei mene yli? Ja jos ottaa rennosti, menee yli niin että heilahtaa, ja siitä seuraa ongelmia, onko sekään hyvä? Mikä on hyvä? Mies haluaa kovasti uskoa kykenevänsä hallitsemaan juomisensa ja jaksavansa sen itsekontrolloinnin, ja minä näen jatkuvasti todisteita muusta. Totta on kuitenkin myös se, että niinsanottuja "apinakännejä" mies vetää enää todella harvoin. Apinakännit on meidän termi sille, kun tullaan siinä "myyööhgmmitä" kunnossa kotiin, eikä kyetä kuin kaatumaan sohvalle (tai matolle). Juominen pysyy sellaisissa rajoissa, että mies kävelee pitserian kautta kotiin, syö ja käy ehkä jopa suihkussakin ennen kuin pötkähtää maate. Toisin sanoen, on vielä ihan toimintakuntoinen kotiin tullessaan. Ja se on se, mikä on minulle ok.

Isoin ongelma on tällä hetkellä luottamus. Mies on alkanut ehkä jotenkin kääntymään taas ongelman kieltämisen puolelle, vähättelee sitä ja vetoaa siihen, miten paljon asiat on jo parantuneet. Samalla jatkuvasti, ehkä itsekin tiedostamatta mulle uskotteluja siitä, miten tilanne on ihan hallinnassa. Olen miehelle puhunut siitä, miten ahdistavaa on, kun en koskaan tiedä mitä se "katon pelin ja juon pari kaljaa ja tuun sit kotiin" tarkoittaa. Toisinaan se tarkoittaa juuri sitä mitä sanoo. Toisinaan se tarkoittaa että örvelletään kotiin. Ja toisinaan se tarkoittaa jotain noiden kahden ääripään välistä. Raskainta on, kun koskaan ei voi tietää.

Olen sanonut miehelle, että kaipaisin rehellisyyttä. Jos aikoo istua tallilla yömyöhään juomassa, niin sitten sanoo sen. Silloin tiedän mitä odottaa. On hirveän turhauttavaa kuunnella miehen uskottelua parista kaljasta, hän varmasti ihan itsekin uskoo sanoihinsa. Ne on normaalin alkoholinkäyttäjän sanoja, ja sitä hän haluaa olla, normaali alkoholinkäyttäjä. Hän haluaa kuulostaa siltä, että ottaa hallitusti pari kaljaa, ja ylilyönnit ovat vain, no, olosuhteita ja huonoa tuuria ja kerrankos sitä ja heh heh. Olen mieheltäkin kysynyt, että miten hän voi pitää itseään rehellisenä ihmisenä, kun noin selvästi valehtelee.

Toisekseen, mies ei ilmoita jos ilta venyy. Ei ilmoita, vaikka olen pyytänyt. Että ole rehellinen ja soita tai laita viesti jos olet myöhempään, se on ihan ookoo, mutta haluan tietää sen. Haluan, että se sanotaan. Mies toivoo minunkin aina ilmoittavan, jos suunnitelmiin tulee muutos, ja niin olen tehnytkin. Kun itselläni on ilta venähtänyt suunniteltua pidemmäksi, olen soittanut tai laittanut viestin, että nyt menee myöhään.

Nyt en voi luottaa miehen sanoihin. Joudun aina arvuuttelemaan, mikä on todellinen lopputulos, sillä sanat on vain sanoja.

Tämän vuoden maaliskuussa tuli taas mulle pohjakosketus. Menin jotenkin ihan loppuun miehen juomisen suhteen, jotenkin aivan luhistuin. Tuli sellainen olo, että nyt mä en jaksa pikkusormani enää liikauttaa että asiat muuttuis paremmiksi. Hetken siinä omaa luhistunutta olemustani surkuteltuani tein toimintasuunnitelman, ja esitin miehelle uhkavaatimuksen. Joko hän on useamman kuukauden juomatta TAI muutetaan eri asuntoihin muttei erota TAI erotaan kokonaan. Istutin miehen keittiön pöydän ääreen ja luin rauhallisesti, omasta mielestänikin pelottavan rauhallisesti miehelle ääneen kirjeen jonka olin hänelle kirjoittanut. Mies oli hämmästynyt ja epäuskoinen. Siis olenko tosissani? Siis oikeastiko? Miksi? Tämä kuvasti sitä, miten huonosti hän ymmärtää minun puoltani tästä asiasta; hän ei näe sitä, miten hänen toimintansa vaikuttaa minuun ja parisuhteeseemme. Tämä uhkavaatimus lähti eniten omasta tarpeestani saada "lomaa" miehen juomisesta. Tuntui siltä, miltä voisi kuvitella tuntuvan ihmisestä joka on tehnyt monta vuotta putkeen raskasta duunia lman yhtään lomaa. En uskonutkaan, että juomattomuusjakso oikeasti parantaisi mitään, sen verran realismia tässä on vuosien varrella tullut, mutta tarvitsin vain LOMAN siitä ainaisesta epävarmuudesta.

Sovimme, että mies on juomatta toukokuun loppuun saakka, eli lähes kolme kuukautta. Se meni hienosti vappuun asti. Pystyin luottamaan miehen sanaan olla juomatta, mies oli hyväntuulinen, minä olin hyväntuulinen, teimme asioita yhdessä, oli rentoa ja kivaa. Se oli oikeasti ihan kuin lomaa! Sitten tuli vappu, ja mies päätti juoda. Hän päätti yksipuolisesti, että nyt hän on näyttänyt että pystyy olemaan juomatta ja voi taas vetää. HÄN YKSIPUOLISESTI PÄÄTTI että sopimuksen voi nyt rikkoa. Kun keskustelussamme toin sitten esiin jälleen luottamuksen ja rehellisyyden, oli miehelle tosi vaikea ymmärtää, että hän on pettänyt lupauksen. Jotenkin sellainen rehellisen jätkän identiteetti on hänellä niin ylpeyden aihe ja syvään juurtunut, ettei yksinkertaisesti pystynyt näkemään sitä, että ei ole toiminut lupaamallaan tavalla. Keskusteli meni jotakuinkin näin
"lupasitko mulle olla juomatta toukokuun loppuun asti?"
"lupasin"
"no olitko juomatta toukokuun loppuun asti"
"En"
"eli petit sun lupauksen"
"enhän pettäny ku mietin et nyt oon näyttäny et pystyn ja ajattelin sen niin et nyt voin juoda"
"mut eikö toi oo lupauksen pettämistä?"
"Ei"
"siis lupasitko sä olla juomatta toukokuun loppuun asti..."

Ja niin edelleen. Tekeekö jo mieli hakata päätä seinään? Jep, mun myös.

No tästä seurasi se, että sovittiin uusi juomattomuusjakso juhannukseen asti. Ja se piti. Se piti ja voi luoja se piti loppuun asti. Se oli taas kuin lomaa, ihanaa vapaata lomaa.

Jaaaaaaaaaaa nyt olemme tässä. Juhannuksesta kulunut muutama viikko, ja riitoja alkoholista ollut kaksi. Eilisestä sekoilusta tulee kolmas, sitä emme ole vielä päässeet purkamaan.

Eilen taas legendaarinen "juon pari bissee tässä". Soitin kolme kertaa perään, muistutin luottamuksesta. Että pitikin soittaa. Tulos; apinakännissä kotiin yhden aikaan yöllä. Minä raivoissani. Valkeaa raivoa. Sellaista, että ulkokuori on taas tyyni, mutta sisällä kiehuu. Ei tiedä itsekään mitä suusta tulee seuraavaksi. Ja sieltähän tuli "painu muualle olemaan kännissä" ja ovi kiinni miehen nenän edestä. Heitin siis pihalle. No, parin tunnin jälkeen tuo palasi takaisin, toisaalta helpotus, koska ehdin jo käydä läpi kaikki kauhuskenaariot, mutta toisaalta pettymys; eikö edes nyt tajua mennä muualle.

Olen jotenkin... seesteisessä olotilassa nyt. Ollut jo jonkin aikaa. Vuosien aikana olen huomannut sen, että miehen juominen vaikuttaa minuun sekä voimakkaammin että vähemmän kuin aikaisemmin. Niissä hetkissä, kun pettymys huokuu yllö lupausten jälleen petettyä, tuntuu siltä kuin seinät kaatuisi päälle, happi loppuisi eikä tiedä miten päin olla. Tunnetilat alkavat lähennellä jo ihan todellisia ahdistuskohtauksia. Toisaalta, kun pahin tunne menee ohi, olo on hirvittävän tyyni. Ennen pohdin ja mietin ummet ja lammet ja minulla saattoi mennä pari päivääkin pettymyksistä toipumiseen niin, että pystyin keskittymään taas omiin juttuihini. Nykyään palaan toimintakuntoiseksi nopeasti.

Asia, mitä en ole halunnut itselleni oikein myöntää, mutta jonka kuitenkin tiedostan, on se, että käyn läpi prosessia. Ehkä jopa eroprosessia. En ole tehnyt päätöstä mistään, ja siksi tuo eroprosessi tuntuu hurjalta sanalta, mutta huomaan miettiväni myös sitä, miten seviäisin erosta ja millaista elämä voisi olla yksin. Pohdin, mietin ja punnitsen mitä haluan, elän päivä päivältä enemmän itselleni ja suhtaudun varauksella yhteiseen tulevaisuuteen. En halua sitoutua mieheeni taloudellisesti tai henkisesti yhtään enempää, sillä vaikuttaa siltä, että en tosiaan jaksa tällaista elämää.

Prosessissa on kuitenkin omat kinkkisyytensä. Mulla ei ole huono olla, en elä mitenkään huonoa elämää. Mulla on ystäviä ja harrastuksia, miehen kanssa on mukavaa kun kaikki on hyvin. Ennen kaikkea, mulla ei ole enää kiire. Ei nää ratkea pikaisesti, pitää vaan antaa ajatustyölle aikaa. Niin paljon on päänikin sisällä jo muuttunut tuosta neljän vuoden takaisesta.

Tulihan tästä pitkä. Ajattelin nyt itse potkia tätä prosessiani persuksille ja alkaa taas kirjoittelemaan tänne. On helpompi muistaa omat ajatuksensa ja tapahtumien todellinen luonne, kun niistä on olemassa mustaa valkoisella.

Näinpä näin, kirjoittelemisiin!

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 25.7.2020 13:19:54
Kirjoittaja Vieras
Minusta tuntuu, että tuo toive rehellisyydestä ei alkoholiongelmaisen kanssa toteudu. Oli siitä puhetta meilläkin, että riittää kun ilmoittaa menemisistään tai suunnitelminen muuttamisesta ja hoitaa minun kanssani sovitut asiat samalla täsmällisyydellä kuin töissä sovitut. Ja jos alkaa juomaan, sanoo sen suoraan. Paskanmarjat, valehtelu lisääntyi koko ajan, umpikänninen oli ottanut "pari", mies jätti minut monesti pulaan, kun oli itse luvannut jossain auttaa (esim muutto, lemmikin hoitaminen tms).. ei siis tullut ollenkaan tai tuli humalassa.

Saattaa siis olla, että valehtelu kuuluu ns taudin kuvaan, samoin kuin vittumaisuus ja molemmat pahenevat vuosien mittaan ja siitä mukavasta miehestä ja mukavista hetkistä on muisto vain. Kauanko jonkun kaukaisen muiston varassa jaksaa elää? Meillä ne mukavat ajat oli ja meni, eivätkä tulleet enää takaisin.. Vähän kuin lapsuuden kesät.

Kehityskeskusteluja meillä käytiin säännöllisin väliajoin, ihan liki sanasta sanaan. Ehkä ne olivat lapsellisesti puoleltani kuin rehtorin puhutteluja kurittomalle oppilaalle. Hölmöä, lapsellista ja niin turhaa.

Lähdin sitten ihan omalla päätöksellä, koska eroakaan ei voitu sopia yhdessä. Väsyin siihen ajan ostamiseen näillä yrittämis-yrityksillä. Mies lupasi lopettaa tai vähentää ja taas jään odottamaan.. kuin ikuisiä pätkätöitä, pätkää toisensä perään ja siinä se elämä meni odotellessa. Toki meilläkin oli ajoittain kivaa, itse lopetin alkoholin käytön kokonaa ja mies lisäsi ja viina ja sen tuomat ongelmat valui myös minun elämäni päälle kuin paksu musta maali, valui ja peitti koko ajan suuremman alueen. Jossain vaiheessa päätin, etten halua sellaista elämää, pahaltahan se tuntui, mutta olimme lipuneet koko ajan alkoholinkäyttötapojen erojen takia kauemmas toisistamme.. Sinne se mies katosi.. sumuun.. jonnekin minne en päässyt, en tavoittanut häntä enää.

Soitellaan vieläkin joskus, mutta olen eropäätökseeni tyytyväinen. Kaipa jokaisen on itse mietittävä, millaista elämää haluaa elää ja millaista missään nimessä ei. Päättää joko jäädä tai lähteä, eikä roikkua välitilassa ja huomata sitten vaikka 20 vuoden menneen odotellessa. Jos jää, jää tietoisesti ja pitää huolta itsestään ja siitä, että on muitakin ihmissuhteita ja elämää. Ehkä silloin se puolison alkoholiongelma ei pilaa kaikkea.

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 8.8.2020 02:34:42
Kirjoittaja Vieras
Noniin. Seesteistä eloa täällä, epäluottamusta, luottamusta, epäluottamuksen tuottamaa, tuskin havaittavissa olevaa hiljaista vihaa, mökkeilyä, etäisyyttä.

En luota, ja se näkyy käytöksessäni. Viikko mökillä porukalla, kylmää ja sulkeutunutta, ystävällistä mutta edelleen sulkeutunutta kommunikaatiota. Vaikea reagoida mihinkään, joten pyrin olla reagoimatta ollenkaan, mikä johtaa vakavaan naamaan ja mollukkaisiin, tuijottaviin silmiin. Ei hyvää, muttei pahaakaan.

Tänä viikonloppuna miehen opiskelukaveri ja minunkin hyvä kaveri on käymässä. Käymme syömässä ja ulkona.

Mies lähtee baarista ulos, eikä pääse enää sisään koska pilkku on jo tullut. Jäämme kaverin kanssa kaksin, päätämme yhteistuumin lähteä jatkamaan matkaa kunnes juomat on juotu. Olemme molemmat hiprakassa, mies jo kännin puolella. Mies on illan aikana viettänyt seurueessamme hyvin vähän aikaa, koska on baarissa nähnyt ihmisiä x y ja z, ja kaikkien näiden kanssa on ollut elintärkeää vaihtaa kuulumisia pitkän kaavan kautta. Minua ei pöydässämme piipahtaneelle ukkelille edes esitellä, taisi luulla minun olevan aivan muuta porukkaa.

Jäötyämme kaverin kanssa kahden, keskustelu ajautuu mieheni juomiseen. Siihen, kuinka ollessamme kolmin liikenteessä, minä ja kaveri päädymme.viettämään illan kahden loppuun, koska mies on niin kännissä tai hävinnyt muiden kavereiden pöytiin. Siihen, kuinka kaverin ja miehen nähdessä mies tahtoo aina ryypätä, ja olettaa kaverinkin tahtovan sitä. Siihen, kuinka raskasta miehen perään on katsoa. Siihen, kuinka KAVERI TUNTEE, ETTÄ MIES JOLLAIN TAVALLA IKÄÄNKUIN PAINOSTAA KAVERIA JUOMAAN PUHUMALLA JA KÄYTTÄYTYMÄLLÄ TIETYLLÄ.TAVALLA, JA LUOMALLA OLETUKSIA DOKAAMISESTA. EIKÄ.KAVERI PIDÄ TÄSTÄ.

Kaveri tietysti haluaisi säilyttää ystävyyden, mutta kertoo kuinka raskaaksi kokee holhottavuuden ka dokaamisoletuksen.

Mikä.helvetti siinä on, että juopoilla on nalkuttava vaimo ja kivat kaverit?? NO EI OLE. Juoppo vain luulee että on. Että on vaimo joka vastustaa ja kaverit jotka tukee myötä ja vasramäessä. Että vaimo ylireagoi ja kaverit on hyviä tyyppejä.

NO NIINHÄN NE TOTTAVIE ONKIN JUOPON NÄKÖKULMASTA, KOSKA KUKAAN KAVERO EI USKALLA SANOA.MITÄ TODELLA AJATTELEE.

MIKSEI MIEHET VOI JUMALAUTA OPETELLA PUHUMAAM FIILIKSISTÄÄN ÄÄNEEN. MITÖ PAHAA SIITÄ SEURAA? Maailmanloppu?? You wish.

Huomena taasn vähän keskustellaan.

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 8.8.2020 16:45:25
Kirjoittaja Meirami
Edellinen viesti on siis minulta, meiramilta. Ei vaan yöllä huppelispäissään tullut kirjauduttua sisälle, ja tajusin asian vasta kun lueskelin kirjoitustani uudestaan.

Tosiaan eilen siis oltiin viettämässä iltaa kolmin mies, kaveri ja minä. Yllä obkin selitetty kuinka ilta meni ja mita juteltiin kaverin kanssa jäätyämme kahden.

Mulla on jotenkin surullinen olo miehen puolesta, vähän sellainen että jopa säälittää. Tämä johtuu siitä, että mies on varmasti oikeasti vilpittömästi kuvitellut, että kaikki hänen kaverinsa ovat samalla tavalla mukana dokailuissa ja se on kavereille yhtä tärkeää ja hauskaa kuin hän kokee sen itselleen olevan. Ja nyt minä tiedän että tämän kaverin kohdalla asia ei ainakaan ole niin, mutta mies ei tiedä. Jotenkin surullista, ettei kaverit puhu keskenään, ja mies tosiaan on pihalla siitä mitä hänen dokailustaan todella ajatellaan.

Onko kellään kokemusta siitä, miten juoppikset on reagoineet kavereiden sanomisiin juomisesta? Onko vaikutus eri kuin puolison sanomisella? Tämän kysymyksen taakse ei liity mitään toiveita siitä, että voisin valjastaa kaverit puhumaan miehelle juomisesta ja tämä jotenkin yllättäen tajuaisi jotain, vaan ihan mielenkiinnosta. Kun me ollaan keskusteltu miehen kanssa näistä asioista vuosia, mutta kaverit ei ole sanoneet mitään, niin onko tässä kaivettu myös sellainen kuoppa josta juoppo löytää aseet taas ongelmansa kieltämiseen, tyyliin "vaimo se vaan nalkuttaa, mut kaverit tajuu ja kavereiden kaa on kiva dokaa ja kaverit ymmärtää miks tää on hauskaa eikä tuomitse". Vai olenkohan ihan hakoteilla tässä juoppisten ajatustenjuoksussa.

Joka tapauksessa, aion kyllä kertoa miehelle mitä kaverin kanssa eilen puhuttiin. Ja aion pyytää häntä puhumaan kaverin kanssa suoraan, sain kaverilta siunauksen että on ok tehdä niin. Kuitenkin luulen, että mies ajattelee ettei hänen tarvitse puhua kaverille, että kyllä hän tajuaa. Ja tämä ottaa mua oäähän jo valmiiksi, koska sieltä paistaa taas se juoppiksen "minäminä" asenne. Että kyllä MINÄ tajuan ja ei MINUN tarvitse puhua kaverin kanssa. Kun itse olisin ennen kaikkea pahoillani ja haluaisin sen kaverille myös ilmaista, pyytää anteeksi omaa käytöstä ja selvittää asia läpi. Jälleen kysymys kuuluu, haluanko jakaa elämäni ihmisen kanssa joka ei kykene selvittämään vaikeita asioita kavereidensakaan kanssa, joka ei kykene ilmaisemaan tunteitaan ja joka ajattelee asiat aina ensin itsensä kautta "en mä pysty kun se on MULLE niin vaikeaa".

Pari viikkoa sitten vedin isot itkupotkuraivarit. Tai oikeastaan itkupotkut vaan, raivo oli aika kaukana kyllä. Raivoa tunsin vain siinä vaiheessa kun mies jälleen kerran sanoi "kyllä mä ihan oikeasti yritän parantaa, kyl tää tästä mä oikeesti oon yrittäny ihan kaikkensa". Tulin todella vihaiseksi tuosta. Mies ei todellakaan ole yrittänyt kaikkeaan, ja valehtelee sekä minulle että itselleen sanoessaan noin. Jos hän todella olisi yrittänyt kaikkensa, hän olisi yrittänyt lopettaa juomisen.

Tänään keskustelun aloittaminen tuntuu yhtä aikaa vailealta sekä turhalta. Hittoako sitä juttelemaan kun ne asiat kuitenkaan miksikään siitä muutu.

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 8.8.2020 17:08:46
Kirjoittaja 18is9
Olisiko se mahdollista että se on yrittänyt kaikkensa, mutta ei vain pysty lopettamaan? Se kait se on alkoholismin määritelmäkin. Ei pysty, koska alkoholi ohjaa ajatukset aina toisille raiteille.

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 8.8.2020 23:57:56
Kirjoittaja Meirami ei kirj.
18is9 kirjoitti:Olisiko se mahdollista että se on yrittänyt kaikkensa, mutta ei vain pysty lopettamaan? Se kait se on alkoholismin määritelmäkin. Ei pysty, koska alkoholi ohjaa ajatukset aina toisille raiteille.


Olisikin. Pysähdyin hetkeksi tämän ajatuksen äärelle ja mietin, jos mies tosiaan onkin yrittänyt kaikkensa. Siis todella kaikkensa, jotta tämä parisuhteemme osapuolien väliin tiensä raivannut musta varjo häipyisi.

Ei, mies ei ole yrittänyt kaikkeaan. Hän ei ole yrittänyt lopettaa juomista. Hän pystyy olemaan pitkiä aikoja juomatta, mutta on itse sanonut lähes joka keskustelun yhteydessä, ettei halua lopettaa juomista kokonaan. Ei halua, joskus myös käyttänyt sanoja "en aio lopettaa kokonaan".

Mies ei ole valmis luopumaan alkoholista. On sanonut senkin suoraan, että tuntuu kamalalta, lopulliselta ja tyhjältä ajatus siitä, ettei koskaan enää voisi juoda. Mies rakastaa alkoholia niin paljon, ettei osaa nähdä elämäänsä hyvänä ilman sitä.

Siksi varmaan tuntuukin niin kamalalta kuulla se väite, että mies olisi muka yrittänyt kaikkensa. En luota niihin sanoihin, koska mun korviin ne kuulostaa vain siltä seuraavan ryypyn petaamiselta. Siltä, että vetoamalla siihen että todella on yritetty kaikkensa, yritettäisiin velvoittaa minut sietämään ja antamaan anteeksi. Mies ennemmin alistuu alkoholille kuin yrittää päästä sen herraksi, ihan kuin tukholma syndroomassa rakastaa alistajaansa.

Luottamus mieheen on tässä asiassa minimaalinen, ja se sama epäluottamus on alkanut vallata alaa muustakin parisuhteestamme. Voinko luottaa, että mies on tukenani jos sitä tarvitsen? Miten voisin luottaa, että ihminen joka ei kykene sanoittamaan omia tunteitaan voisi ymmärtää minunkaan tunteitani? Erityisesti miehen vajaa tunneilmaisu on alkanut kalvaa. Tuntuu, että parisuhteessamme kaikki on hyvin silloin kun kaikki on hyvin. Vaan jos tulee huono fiilis ku, jos tarvitsisi keskustelukumppania ajatusten ja tunteiden purkuun, sitä ei saa. Mies ehkä jopa pelkää vaikeita tunteita, ja ennemmin pakenee niitä kuin kohtaa, oli kyse sitten hänen omistaan tai muiden tunteista.

Mies kävi vuosi sitten terapiassa juttelemassa useampaan kertaan tuon jossain aikaisemmassa viestissäni kertoman synttärioharitapauksen jälkeen. Vaikutus oli hyvä, mies kävi terapiassa mielellään ja oli paljon rennomman oloinen. Pitkällä tähtäimellä se ei vain vaikuta kantaneen.

Haluaisin pariterapiaan, ja mies suostuu kunhan minä vain hoidan kaiken käytännön. En ole hoitanut, sillä kokemus siitä että olen tämän(kin) asian kanssa yksin, on liian murskaava. Ikäänkuin taistelisin yksin. Minun pitäisi huolehtia kaikki, vain tyyliin ilmoittaa paikka ja aika. Mies olettaa, että riittää kun hän vain suostuu tulemaan paikalle. Saatana, suostun minäkim hyvin moneen jos kaikki asiat hoidetaan mun puolesta. Ja koska suostun, tiedän myös sen, että suostuminen ja sitoutuminen ei ole sama asia.

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 9.8.2020 07:09:56
Kirjoittaja Vieras
Meirami ei kirj. kirjoitti:
18is9 kirjoitti:Olisiko se mahdollista että se on yrittänyt kaikkensa, mutta ei vain pysty lopettamaan? Se kait se on alkoholismin määritelmäkin. Ei pysty, koska alkoholi ohjaa ajatukset aina toisille raiteille.


Olisikin. Pysähdyin hetkeksi tämän ajatuksen äärelle ja mietin, jos mies tosiaan onkin yrittänyt kaikkensa. Siis todella kaikkensa, jotta tämä parisuhteemme osapuolien väliin tiensä raivannut musta varjo häipyisi.

Ei, mies ei ole yrittänyt kaikkeaan. Hän ei ole yrittänyt lopettaa juomista. Hän pystyy olemaan pitkiä aikoja juomatta, mutta on itse sanonut lähes joka keskustelun yhteydessä, ettei halua lopettaa juomista kokonaan. Ei halua, joskus myös käyttänyt sanoja "en aio lopettaa kokonaan".

Mies ei ole valmis luopumaan alkoholista. On sanonut senkin suoraan, että tuntuu kamalalta, lopulliselta ja tyhjältä ajatus siitä, ettei koskaan enää voisi juoda. Mies rakastaa alkoholia niin paljon, ettei osaa nähdä elämäänsä hyvänä ilman sitä.



Eikö asia sitten kannata uskoa? Mies ei aio lopettaa juomista ja jos olet hänen kanssaan, alkoholi tulee olemaan kuviossa mukana. Toisekseen jos juot ajoittain itsekin, niin toisen raitistamisvaatimus on vähän epäreilu.
Uskon, että kaikki alkohoisteien läheiset käyvät toistuvasti näitä kehityskeskusteluja; vedetään keuhkot täyteen ilmaan ja pakotetaan toinen "keskustelemaan" ja tässä on tosiasiassa kyse ripittämisestä, uhkailusta, oman raivon purkamisesta ja juovalla ei juuri ole tilaa sanoa omaa kantaansa.
Näin tein minäkin, kunnes tajusin, että mies luopuu mieluummin minusta tai parisuhteestamma kuin alkoholista. Eihän se hyvältä tunnu, mutta minusta se on parempi hyväksyä ja joko lähteä (jos ei pysty elämään asian kanssa) tai jäädä ja lopettaa pakkoraitistaminen ja juomisesta jauhaminen.
Omalla kohdallani virhe tapahtui varmaan jo parinvalinnassa. Jos olisin pitänyt omista arvoistani kiinni ja en olisi suostunut huonoon kohteluun, siis että jään aina viinalla kakksoseksi, niin eihän se suhde olisi edennyt. Enkä olisi päätynyt itselleni kurjaan ihmissuhteeseen, jota yritän yksin jängätä paremmaksi. Juomista, katoilua ja mokailua ei kannata esittää hyväksyvänsä suhteen alkuvaiheessa, jos sitä ei hyväksy. Itsehän siinä valehtelija on ja sitten myöhemmin alkaa vaatia muutosta.

Kirjoitit tuolla aiemmin, että tiedät että mies pystyy hallitsemaan juomisensa. Alkoholismin luonne on sellainen, että alkuun se onnistuu paremmin ja juomarin uran edetessä aina vaan huonommin. Riippuvuus saa tiukemman otteen. Eihän kukaan ensimmäisestä kaljastaan katuojaan päädy. Jos ajatteee koululuokkaakin ja ensimmäisiä alkoholikokeiluja kaikilla on vielä elämä edessään, eikä riippuvuutta. Osalla porukasta se kehittyy hyvin pian ja katkolla voi olla jo 25-vuotiaana, osa ei juo juuri lainkaan, osa tissuttelee vuosikausia ja riippuvus pahenee aiheuttaen ongelmia perheessä (työ yleensä pyritään hotamaan viimeiseen asti ja kun siellä viinaongelma alkaa näkyä, kotona on ollut ongelmaa jo n. 10 vuotta). Osa kyllästyy ja lopettaa tai onnistuu vähentämään omin avuin. Eiköhän jokaisesta koululuokasta ajan myötä joku kuole maksakirroosiin, haimatulehdukseen tai kännitapaturmaan.

Jos miehesi on alkoholinkäyttöään pystynyt jossain vaiheessa kontrolloimaan, on ihan mahdollista,että nyt alkaa olla se tilanne, ettei hän pysty. Ja jos omaa halua nähdä ongelma ja hakea apua ei ole, ei se jankuttamalla muutu. Hän huomaa ja myöntää asian sitten aikanaan tai jatkaa käyttöä päätyen sitten mihin päätyy.

Mun ex-puolison juominen lisääntyi koko ajan. Alussa hän itse halusi olla useampia päiviä viikossa juomatta ja siitä käyttö liukui päivittäiseksi tissutteluksi ja siihen lisäksi helvetilliset kännit viikonloppuna. lomilla tai kun se muuten oli mahdollista. Olen ollut jonkinverran hänen kanssaa tekemisissä eron jälkeenkin. Käsittääkseni hän on nyt juout joka päivä n. 6 vuoden ajan ja muuttunut koko ajan äreämmäksi ja epäluotettavammaksi. Alkoholismi ei ole mukava sairaus. Ihminen ei ehkä ymmärrä omaa tilannetttan siinä, eikä sitäkään miltä juominen muista tuntuu. Mun exäkin on jotenkin sillä kannalla, että kaikkihan juo.. Sekin on eräänlainen kupla. Kai se siltä vaikuttaa, jos istuu baarissa ja kaikki tutut juo. Hänkään ei edes näe sitä, että osa ihmisistä lähtee lauantaina-aamuna lenkille tai tekemään jotain muuta, itse ottaessaan korjaussarjaa ja vääntyessään klo 9 täydentämään juomavarastoa.

Niin mun exällä kuin sun miehellä on oikeus omaan tapaansa elää, oikeus juoda. Meillä läheisillä on oikeus rauhalliseen ja alkoholivapaaseen elämään, jos näin tahdomme. Nämä oikeudet ei aina oikein sovi toteutumaan yhdessä. Mietittäväksi jää, kumman oikeudet sitten ovat tärkeämmät vai ratkaistaanko asia eroamalla.. Voihan niihin toisen muuttamisyrityksiin käyttää vuosia tai vuosikymmeniä, mutta onko siinä mitään järkeä, on toinen asia. Omaa elämäänsä ja itseään pystyy muuttamaan paljon helpommin.

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 9.8.2020 09:35:56
Kirjoittaja Meirami ei kirj.
Tämä onkin asia jota olen miettinyt, ja jonka suhteen tuntuu lähteneen "iso pyörä" pyörimään aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Aikaisemmin ero ei ollut minulle edes vaihtoehto, mutta nyt viimeisen vuoden-kahden aikana olen alkanut pohtimaan myös sitä. On pelottavaa, surullista ja ahdistavaa edes ajatella koko asiaa, enkä ole valmis katsomaan sitä suoraan silmästä silmään, vielä. Sen aika tulee kyllä, mutta minä tarvitsen siihen aikaa, ja sen ajan voin, pystyn ja haluan itselleni antaa, vaikka se ulospäin näyttäisikin liian hitaalta etenemiseltä.

Mitä omaan juomiseeni tulee, minusta olisi puolestaan epäreilua vaatia minulta raitistumista siksi, että miehellä on ongelma. Aina puhutaan siitä, miten puolisot vääntyy ties mille mutkalle jotta alkoholistin juominen lakkaa, ja sen sanotaan olevan vöärä tapa sillä alkoholisti juo läheisen tekemisistä tai tekemättä jöttämisistä huolimatta. On siis aivan sama juonko minä vai enkö juo, mies juo silti. Onko seuraava vaihe vaatimus istua kotona pitämässä kädestä ettei se käsi vaan tartu pulloon, ja unohtaa oma elämä? Miehen seurassa minun ei tarvitse juoda, ja jos mies sitä toivoo voin sen hänen tuekseen tehdä ja luoda omaltakin osaltani parisuhteestamme alkoholittoman tilan. Mutta omasta elämästäni pidän myös kiinni, sitähän täällä aina jaksetaan sanoa miten tärkeää se on.

Mutta tosiaan, pitäisikö jo uskoa miehen sanaa siitä, ettei aio lopettaa juomista? Sepä hankala kysymys. Ja se toisaalta on myös asia mitä en häneltä ole koskaan vaatinutkaan, lukuunottamatta sitä hermoromahdusta on tarvitsin "loman" miehen juomisesta. Juomisen loppuminen kokonaan on ennemmin minun päässäbi kytenyt pieni toive, siis toive että mies itse tahtoisi tehdä niin. Ei ääneen lausuttu vaatimus vaan toive. Sen verran olen ehtinyt täällä ja muualla tästä alkoholistin mielenmaisemasta lukea, että ymmärrän ettei mitään tapahdu jos juova puoliso ei sitä itse oikeasti halua. Kirjoitin tuolla jossain ylempänä sen, että minulle sellainen ns. Normaali juominen on ok. Tämä on tietysti henkilökohtainen määritelmä, mutta pointtini on se, että täysraittiutta en ole koskaan vaatinut, vaikka sitä olenkin salaa ja myös ääneen sanotusti joskus vaikeimpina hetkinä haikaillut.

Tilannettamme tuntuu olevan hieman hankalaa pukea sanoiksi ilman, että se kuulostaa ääripäiltä, ja väärinymmärretyksi tuleminen on myös asia mikä pelottaa minua. Tällä hetkellä oudoksi tilanteemme tekee se, että ulkopuolelta tarkasteltuna miehen juominen on tällä hetkellä enemmän hanskassa kuin pitkään aikaan. Ylilyöntejä on ollut, mutta suurin osa juomiskerroista pysyy ns. Kohtuuden, yllä mainitun normaalin rajoissa. Vaan mun reaktioni, mun omat sisälläni tapahtuvat tunnereaktiot ovat pahentuneet ja voimistuneet todella paljon. Jos ennen kamelin selkä katkesi pullollisesta, nyt se katkeaa pisarasta, noin kuvainnollisesti. Ei tarvitse olla iso asia, kun ahdistus vyöryy yli. Sietokykyni on heikentynyt hurjasti. Ja se on minulle uutta, asia jota itsekin vielä tutkin ja tarkastelen ja yritän tulla siitä ja sen merkityksestä sinuiksi.

Olen myös.miettinyt tätä asiaa ja pohtinut mahdollisia lopputulemia oman luonteeni kautta. Olen luonteeltani isojen päätösten (ja pientenkin) kohdalla (opiskelut, muutot, töistä irtisanoutumiset jne) ollut aina sellainen, että pohdin, väännän ja käännän asiaa pitkäänkin sadalta eri kantilta, ja sitten yhtäkkiä, ehkä itsellekin yllätyksenä ilmoitan päätökseni ääneen ennen kuin olen itsekään tajunnut sen tehneeni. Ehkä tässäkin käy samoin, koska tunnistan tässä samaa pohdintaprosessia kuin aikaisemmissa päätöstilanteissa.

Hankalaksi tämän tekee myös se, että päätös on jäädä vai lähteä päätös. Ei ole kahta vaihtoehtoa, joita tavoittelisin ja jotka olisivat molemmat uutta, vaan nyt pitää valita joko ero ja uusi elämä, tai vanhaan jääminen. Se on uutta, ja kuten täällä pyörinert varmasti tietää, niin ei kovinkaan helppoa. Tai jos jollekin on ollutkin, niin minulle ei.

Minua ei pelota oma pärjäämiseni mahdollisen eron tullessa. Minulla on elämäni peruspalikat hyvin kasassa, on ystäviä ja läheisiä ihmisiä, oma kämppä, työpaikka, säästöjä ja kykyä pohtia ajatella ja käsitellä vaikeitakin asioita. Pelot liittyvät juuri siihen rakkauden menettämiseen, siihen tragediaan kun rakkaustarina päättyy. Ei kai kukaan ole sellaista halunnut naimisiin mennessään. Mutta kuitenkin, pelkoni eivät liity siihen miten minä pärjäisin, koska minä pärjäisin kyllä.

Ulkopuolisesta varmaan helposri näyttää siltä, että no hittoako siinä suhteessa sitten roikut. Tässä kohtaa toivon ymmärrystä, se on se mitä täältä haen, että joku ymmärtää millaista tämä on. Se ei ole mustavalkoista, oma elämä ei koskaan ole.

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 9.8.2020 09:48:44
Kirjoittaja Meirami ei kirj.
Pakko vielä yrittää selventää ruota raitistumisasiaa.

Minä en vaadi, enkä ole vaatinut mieheltäni täysraittiutta. Mies ei aio pyrkiä täysraittiuteen. Riitojen yhteydessä mies on saattanut puuskahtaa, että "lopetetaa sit kaikki juominen saatana" ja minä olen todennut niihin "se olisi kyllä ihanaa".

Ajatus täysraittiudesta, siis miehen täysraittiudesta on minulleki outo, joten ymmärrän miestäni tässä asiassa. Minusta on mukavaa juoda ruuan kanssa lasi viiniä, saunassa bisse ja espanjassa sangriaa. Ne on minulle mukavia juttuja, ja ymmärrän miksi ne on miehellekin mukavia. Ymmärrän sen, miksi sellaisesta ei tahdo luopua. Ja mielestäni kohtuullisesta alkoholinköytöstä ei tarvitsekaan luopua. Puhun tässä myös itsestäni; miksi pitäisi luopua jostain sellaisesta, mikä ei ole ongelma? Raitis elämä, oli se sitten oma tai muiden, ei ole minulle itseisarvo.

Ehkä se hiljainen toive täysraittiudesta liittyy eniten niihin kaikista vaikeimpiin tunteisiin ja hetkiin. Niihin, kun olen valmis luopumaan myös kohtuukäytöstä, jos se poistaisi ongelmat. Siinä on vähän sama ajatus kuin siinä, että on valmis luopumaan parisuhteesta, jos se vaan tekee elämästä helpompaa. Sainkohan tätä nyt selvästi sanottua.

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 9.8.2020 12:13:53
Kirjoittaja Vieras
Kirjoitan myöhemmin lisää, mutta ymmärrän lähtemisen vaikeuden. Olen itse samankaltaisen mutkikkaan matkan kulkenut ja päätynyt näihin ajatuksiin sitä kautta. Olen tehnyt samoja asioita, hyviä ja huonoja, uskonut, toivonut ja pettynyt. Se oma tie on kuljettava ja omaan tahtiin.

Alkoholiongelman luonne on usein se, että riippuvuuden kehityttyä paluuta ns. Normaalin juomiseen ei ole. Se voi ajoittain onnistua, mutta vääjäämättä ylilyöntejä tulee ja ne pahenee. Se sairaus etenee koko ajan. Miehesi ei hyvin todennäköisesti kertakaikkiaan pysty enää kohtuukäyttöön. Eräs raitistunut alkoholisti totesikin minulle, että se hulluus on yhden ryypyn päässä. Naks, sen kun juo, menee samantien saavillinen. Kyky kontrolliin katoaa samantien.
Jos yhdessä juodessa oli joskus kivaa, se ei enää palaa.
Toisaalta jos mies raitistuukin, puolestaan häntä voi alkaa ärsyttää sinun normaali juominen.. ehkä hän keksisi jotain ihan muuta tekemistä. yllättävän usein ero tulee raitistumisen jälkeenkin ja silloin juuri sen aloitteen tekee entinen juoppo, joka on havahtunut parisuhteen toimimattomuuteen.

Mitä yhteistä kullakin parilla on ja mihin se riittää? Onko yhteisiä arvohaja, pyrkimyksiä ja unelmia? Halutaanko tarpeeksi samanlaisia asioita, että ne yhdessä eläen voi toteutua?
Minkälaista yhteistä tekemistä vaikkapa teille jää, jos alkoholi otetaan pois? Viihdyttekö yhdessä, voiko toisen kanssa jakaa asioita vai oletteko kämppiksiä jorka syö samasta jääkaapista ja nukkuu sanassa sängyssä?
Me tutustuimme juomisen merkeissä. Alkoholi siis meidät yhdisti. Itse lopetin kokonaan ja mulle tuli tärkeäksi terveys ja muut asiat, mies taas vuosien saatossa vaan lisäsi juomista. Viina siis meidät myös erotti. Meille ei kertakaikkiaan löytynyt enää tarpeeksi yhteistä. Myn exä ei jaksanut eikä halunnut lähteä mihinkään selvin päin, eikä oikein meitä kiinnosta samat aihealueet. Yhdessä syöminen, saunominen ja satunnainen leffojen katselu ei oikein parisuhteeksi riitä ja jos (eri asunnoissa asuessa) toivoin hänen olevan selvänä tavatessa, oli hän aika kärttyinen tai nykäissyt etukäteen muutaman. Selvänä olo oli kuulemma sitä, ettei mun läsnäollessa juo, kehossa jo kiertävää ei lasketa.

Eihän tuommosessa ole enää järkeä. Rakastan häntä jollain tapaa edelleen, mutten voi elää, enkä seurustella hänen kanssaan. Halusin lopulta (yli 10v suhteen jälkeen) pelastaa oman terveyteni, hermoni ja elämäni sen mitä enää voin.

Myn mielestä välitilassa ei kannata vuosia roikkua. On tehtävä tietoinen päätös, että lähtee tai sitten jää ja ottaa settinä miehen ja viinan. Tai asettaa jonkun päivämäärän johon asti katsoo tilanteen kehittymistä. Parasta vielä laittaa ylös tapahtumia, imia tuntemuksia, paljonko on riitaa ja muita mietteitä. Niistä näkee konkreettisesti, mihin suuntaa elämä on mennyt.. etteu jotenkin vahingossa tule odotelleeksi jotain ihmettä vuosia tai vuosikymmeniä.

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 9.8.2020 13:55:39
Kirjoittaja Vieras
Meirami ei kirj. kirjoitti:
Mitä omaan juomiseeni tulee, minusta olisi puolestaan epäreilua vaatia minulta raitistumista siksi, että miehellä on ongelma. Aina puhutaan siitä, miten puolisot vääntyy ties mille mutkalle jotta alkoholistin juominen lakkaa, ja sen sanotaan olevan vöärä tapa sillä alkoholisti juo läheisen tekemisistä tai tekemättä jöttämisistä huolimatta. On siis aivan sama juonko minä vai enkö juo, mies juo silti. Onko seuraava vaihe vaatimus istua kotona pitämässä kädestä ettei se käsi vaan tartu pulloon, ja unohtaa oma elämä? Miehen seurassa minun ei tarvitse juoda, ja jos mies sitä toivoo voin sen hänen tuekseen tehdä ja luoda omaltakin osaltani parisuhteestamme alkoholittoman tilan. Mutta omasta elämästäni pidän myös kiinni, sitähän täällä aina jaksetaan sanoa miten tärkeää se on.

Mutta tosiaan, pitäisikö jo uskoa miehen sanaa siitä, ettei aio lopettaa juomista? Sepä hankala kysymys.

Vaan mun reaktioni, mun omat sisälläni tapahtuvat tunnereaktiot ovat pahentuneet ja voimistuneet todella paljon. Jos ennen kamelin selkä katkesi pullollisesta, nyt se katkeaa pisarasta, noin kuvainnollisesti. Ei tarvitse olla iso asia, kun ahdistus vyöryy yli. Sietokykyni on heikentynyt hurjasti. Ja se on minulle uutta, asia jota itsekin vielä tutkin ja tarkastelen ja yritän tulla siitä ja sen merkityksestä sinuiksi.



Ulkopuolisesta varmaan helposri näyttää siltä, että no hittoako siinä suhteessa sitten roikut. Tässä kohtaa toivon ymmärrystä, se on se mitä täältä haen, että joku ymmärtää millaista tämä on. Se ei ole mustavalkoista, oma elämä ei koskaan ole.



Nuo omien reaktioidesi voimistuminen tarkoittaa sitä, että olet alkanut sairastua itsekin siinä alkoholiongelmaisen lähellä eläessäsi. Noin se menee melkein meillä kaikilla ja lopulta on hermot riekaleina, verenpaine ja stressitasot tapissa ja mahdollisesti masennus . Oma sairastuminen tapahtuu niin salakavalasti aj pikkuhiljaa.. ehkä samoin kuin alkoholistinkin riippuvuuden paheneminen. Tapahtuu sellaine kumma sokaistuminen ja elämä alkaa kiertyä puolison juomisen ymprärille, se valtaa ina suuremman tilan mielestä ja ajatuksista.

Roikkumaanhan siinä jää. Roikuin minäkin ja palasin pari kertaa takaisinkin ja sanomattakin on selvää, ettei mikään muuttunut. Tässä auttaa tieto ja realismi. Etsi tietoa alkoholiriippuvuudesta ja sen etenemisestä. Etsi tietoa läheisriippuvuudesta ja alkoholistien läheisten ongelmista. Palaset alkaa loksahdella kohdilleen. Jokaisen täytyy kulkea oma tiesä ja omaan tahtiinsa vei se sitten vuosia tai vuosikymmeniä. Enkä minä ainakaan käske ketään eroamaan, enkä jäämään. Sen on oltava oma päätös ja itse siitä kukin sen vastuun sitten kantaa.

Oma elämä kannattaa ilman muuta pyrkiä säilyttämään. Hyvä on myös muistaa se, että onhan sillä puolisollakin oikeus halutessaan säilyttää se oma elämä. Joillakin siihen sisältyy myös tolkuton juominen. Miksi itsellä olisi oikeus käyttää valtaa toisen yli ja kiletää juominen? Olla kuuntelematta toisen sanomaa asiaa, ettei hän lopeta, ei halua lopettaa juomista? Parisuhteessa semmoine ylikävely on aina huono juttu. Eihän sellaisesta tykkää itsekään.

Ongelmahan se juominen on, kun se karkaa käsistä. Usein läheisiä vaivaa kummalline harhakuvitelma, että sen puolison saa jollain tavalla heräämään tai pystyy takomaan järkeä sen päähän ja sitten se toinen raiistuu ja kaikki oon hyvin. Jos alkoholiongelma olisi jankuttamalla, nalkuttamalla, uhkailemalla, "keskustelemalla" tai huutamalla poistettavissa, ei meillä Suomessakaan olisi enää yhtään juoppoa. :D Kylläpä jokainen on osakseen semmoisen setin näitä saanut vaimolta/eri vaimoilta/muilta läheisiltä saanut.
Minullakin kesti vuosia ymmärtää toimintani luonne; epäreiluus ja hyödyttömyys. jos sen ajan ja energian olisin käyttänyt vaikka lisäopintoihin, olisi siitä ollut enemmän hyötyä ja niillä voimavaroilla olisi hyvinkin laajennettu omaa ammattitaitoa isolla opintokokonaisuudella.

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 9.8.2020 14:04:01
Kirjoittaja Meirami ei kirj.
Hei vieras, kiitos taas vastauksestasi!

Hyvä pointti tuo, mitä juomisen jälkeen parisuhteeseen jää.

Meillä on yhteisiä unelmia ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Unelmamme on oma mökki, ja sellaista olemmekin katselleet kunnes pari viikkoa sitten vedin asian suhteen liinat kiinni; en halua ottaa yhteistä velkaa ennen kuin parisuhteemme tila on selkeämpi. Tavoitteenamme on jäädä yhdessä eläkkeelle ennen varsinaista eläkeikää, ja olemmekin molemmat mm. Sijoittaneet omia rahojamme tätä tavoitetta silmällä pitäen. Meillä on yhteinen harrastus mutta myös omat harrastukset. Syömme samasta jääkaapista samaa ruokaa, kun miehen kolesteroliarvojen takia tuli lääkäristä komento vaihtaa rasvat kasvirasvoihin, teimme sen yhdessä, ja kun minä siirryin kasvissyöntiin, olemme molemmat kokanneet kasvisruokaa. (Tämä nyt tuli vaan mieleen tuosta jääkaappivertauksesta, mutta kyllä se tuntuu myös itselle tärkeältä, että olemme mukana toistemme tärkeissä jutuissa). Ylipäätään koen, että meillä on paljon yhteistä ja hyvää, ja tämä korostui silloin kun mies oli kevään pitkät pätkät juomatta; kun molempien harrastukset koronan takia peruuntui, aloimme käydä yhdessä lenkillä ja muutenkin puuhailla asioita enemmän yhdessä. Kävimme poikkeusaikana molemmat normaalisti töissä, mutta yhteistä aikaa oli silti paljon aiempaa enemmän ja se oli oikeasti todella ihanaa.

Mutta sitten mietityttää se miten juominen on kuin muuri meidän välillä. Kun miesnoli juomatta ja vietimme enemmän aikaa yhdessä, tuntui niin hiton hyvältä ja ennen kaikkea läheiseltä. Puhuimme kevyitä, puhuimme syvällisiä, vietimme niin paljon ailaa yhdessä että puhekanavat avautuivat aivan toisella tavalla kuin ennen, einollut yksittäisiä "keskusteluhetkiä", vaan asioista puhuminen soljui luontevasti arjen lomassa. Myös miehen juomisesta puhuminen, mieskin kykeni puhumaan juomisesta aivan eri tavalla, ilman puolustusreaktioita, pohdiskellen ja tuumaillen.

Nyt kun mies taas juo, tuntuu kuin muuri olisi taas kasvanut väliimme. Yhteistä aikaa on ollut vähemmän. Avoimen puheyhteyden saaminen on työn ja tuskan takana, ja vaatii yleensä sen, että ensin riitelemme ja minä itken, sitten vasta päästään puhumiseen. Ja senon tosi raskasta, en minä jaksa itkeä aina ensin.

Ja kun se itku tuntuu olevan niin perkeleen herkässä. En mä ole ennen itkenyt näin helposti, nyt tuntuu etttei tarvitse montaa sanaa omista tunteista päästää ilmoille, kun kyyneleet on jo poskilla. Se on turhauttavaa myös siksi, että se vaikeuttaa omaa tunneilmaisuani, kun se näyttää vaan itkunsekaiselta tihrustamiselta vaikka päässäni asia on selkeä.

Olen ajatellut tuota samaa mitä sanoit päiväkirjan pitämisestä, että ottaa niitä asioita ja fiiliksiä muistiin. Se onkin se alkuperäinen syy miksi tänne foorumille tänä kesänä palasin, että tänne jää dokumentti mun fiiliksistä, tapahtumista, tunteista, ajatuksista. Ajatukseni tuntuvat olevan toisinaan hurjassa ristiriidassa keskenään, ja tämä toivottavasti auttaa selventämään ja hälventämään sitä ristiriitaa. Tuntuu itsestäänkin turhauttavalta, kun yhdessä hetkessä tuntee ja ajattelee jollain tavalla, ja seuraavassa hetkessä taas aivan toisin. Ja niin kauan kun omat ajatukseni ovat nöin sekaisin, en halua tehdä päätöksiä. Mulla ei ole sellaista hätää, että nopea ratkaisu olisi tarpeen. Ennemmim ehkä koen, että tämä on myös itselleni aika iso itsetutkiskelun paikka, tää parisuhde kun on kahden kauppa, enkä voi kaikkea vierittää miehen juomisen syyksi, niin helppoa kuin se olisikin.

Kiitos vielä vastauksistasi vieras! On oikeasti todella tarpeellista minulle tällä hetkellä kuulla muitakin näkemyksiä ja ajatuksia. Myös niitä, joista en ehkä sillä hetkellä niin pidäkään :lol:

Re: Tuttu juttu: mies ja alkoholi

ViestiLähetetty: 9.8.2020 14:18:39
Kirjoittaja Mietipä
Kuulepa Meirami,

Miehelläsi on selkeästi alkoholiongelma. Kokemuksesta sanon, että erittäin harvat oikeasti riippuvuuden kehittäneet kykenevät kohtuukäyttöön, se on joko tai, jatketaan päihteen kanssa taiteillen enemmän huonolla kuin hyvällä tuloksella - tai lopetetaan kokonaan.

Sinulle itsellesi on alkoholi selkeästi tärkeä osa elämää, haluat pitää sen elämässäsi, ei ainoastaan viinilasina ruuan kanssa vaan lärveinä silloin tällöin. Mietipä kuinka kopiva kombo te olette toisillenne: sinä haluat, että mies kännäisi hieman hillitymmin, mies ei kykene kuin kännäämää överisti tai lopettamaan juomisen kokonaan (siis jos tuota itse haluaa, sinun halusi ei häntä raitista). Ulkopuolelta parisuhteessanne on melkoinen ongelma, olisiko se eron pohtiminen kuitenkin järkevää, molempien kannalta?