[Minea Kreetalainen]

Oon vaihteeksi menossa saunaan.


Äiti on ihan kohtuullisessa kunnossa taas. Väsynyt kyllä on ja kipuakin on. Ei paljoa jaksa liikkua.

En jotenkin pysty uskomaan, että äiti kuolee.
Toisaalta en usko, että selviääkään.

Pitäisi olla joku tarkka ennuste, esim 2kk elinaikaa. Mutta eipä sitä muissakaan sairauksissa voi niitä ennusteita kovin tarkasti antaa.

Mulla pelaa muisti huonosti. Unohtelen asioita jatkuvasti.

Omat muistot tuntuu omituisilta, että onko ne totta ollenkaan vai olenko kuvitellut kaiken.

[Minea Kreetalainen]

Nyt tää korona-tilanne on aiheuttanut sen, ettei ole vierailtu äidin luona.
Ylimääräisiä vierailuja on kehoitettu välttämään.
Voisi hyvin olla äidille kuolemaksi se tauti, koska on niin heikossa kunnossa.
Ehkä pitäisi soitella joku päivä.
Äiti siirtyy toiselle osastolla jossakin vaiheessa.

Luin Iiris Aroniemen romaanin Viimeiseen ryyppyyn (ehkä mainitsin jo edellisessä viestissäni, en muista).
Oli ihan kiinnostava, mutta myös sekava/outo.
Nyt luen saattohoidosta kertovaa kirjaa. Olen tutustunut aiheeseen jo paljon netin kautta. Aihe kiinnostaa ja vetää puoleensa. Haluan ehkä valmistautua mahdolliseen tulevaan.
Mulla on myös lainassa muutama ruokavaliosta/laihdutuksesta/herkkujen jättämisestä kertovaa kirjaa. Enpä ole avannut.
Nyt ajateltuna ei ole oikea hetki ruveta tekemään mitään suurempia elämänmuutoksia.
Toki yritän jaksaa liikkua ja syödä suht järkevästi, mutta ei ole voimia ja kapasitettia mihinkään sen kummempaan.

Pahoittelut, jos jankkaan samoja asioita uudestaan. En ihan muista, mitä olen kirjoitellut aiemmin.

Kävin ostamassa itselleni vesivärit, sellaiset vähän paremmat kuin lapsille myytävät parin euron värit.
Ajattelin vähän opetella maalaamaan. Kerran olen värejä jo kokeillut ja se oli aika hauskaa, vaikka yhtään en osannut ja lopputulos olisi voinut olla alakoululaisen tekemä

Hauskaa, että olen alkanut kiinnostua kädentaidoista. Ala-asteella huomasin olevani huono kuviksessa ja käsitöissä ja aloin pikkuhiljaa vihata niitä. Nyt kun lukio- ja opiskelustressi sekä pikkuvauva-aikana kertynyt jäätävä väsymys on ohi, on kiinnostus herännyt.
Joskus nuorempana olisin ehkä myös halunnut välillä kotona tehdä käsitöitä tai askarrella, mutta meillä ei ollut sellaisia materiaaleja, kun olisin tarvinnut jonkin lehden tai kirjan ohjeeseen. Ei ollut kiinnostus niin suurta, että olisin lähtenyt kauemmas materiaaleja hankkimaan ja käyttänyt siihen rahoja. Äidistä ei aina tiennyt, miten rahan kuluttamiseen suhtautuu. Ehkä jos olisin tajunnut ja muistanut isommille kaupoille lähtiessä muistanut pyytää askartelukauppareissua.

Joskus lukioikäisenä askartelin yhden kaverini luona muutamia kertoja heillä oli aina tosi kivoja materiaaleja ja myös kaverit sai askarrella.

Harmi, kun lasinen lapsuus-foorumi ei ole nyt toiminnassa.
Jos vaikka joutuisi karanteeniin, olisi aikaa pohtia ja kirjoitella niitä asioita.
Mulla kyllä riittäisi luettavaa ja käsitöitäkin tehtäväksi.

[Minea Kreetalainen]

Niin siis hauskaa tuo kiinnostukseni siinä mielessä, että äitini oli taitava käsistään. Osasi piirtää hyvin. Meillä oli myös hänen tekemiään keramiikkatöitä. Osasi myös ommella, teki minulle naamiaisasuja. Sukkia ja lapasia kutoi, yksinkertaisia malleja.
Äidiltä taisi jäädä nämä käsityöt siinä vaiheessa kun alkoi käyttää enemmän alkoholia.

[Minea Kreetalainen]

Välillä mietin, että mitä jos joku tunnistaakin minut näistä kirjoituksista.
Mutta äiti nyt näitä tuskin lukee.
Joku läheinen hakee ehkä vertaistukea täältä palstalta.
Eniten ehkä häiritsisi, jos perheenjäsen tunnistaisi minut kirjoituksistani.
Vaikka mitäpä väliä sillä olisi.
Nämä on kuitenkin minun näkökulmastani, minun maailmastani ja minun muistikuvieni/tulkintojen mukaisia.

Olen läheisille tutuille kertonut tästä tilanteesta.
Sellaisille, joille on tullut puhetta äidin alkoholismista muutenkin.
Sitten taas joillekin, joiden kanssa olen säännöllisesti tekemisissä, en ole kertonut mitään. En äidin sairaudesta enkä sairaalassa olosta.

Kotona on välillä vähän hankalaa tämän tilanteen takia. Olen välillä väsähtänyt ja ajatukset ovat muualla. En jaksa tehdä kotona niin paljon kuin pitäisi.
Riitojakin on ollut, ei nyt ihan lähipäivinä.
Mies ei oikeen ymmärrä, miten paljon tää loppujen lopuksi muhun vaikuttaa. Tai että oikeasti vie voimia.



Näen, että tätä ketjua on luettu monta monta kertaa.
Kiva, jos tästä on apua muillekin vertaistuen muodossa.

[Minea Kreetalainen]

Viime viestien aikaan äiti oli pari päivää tajuttomana.

Välissä taas hereillä ja suht ok, mutta väsynyt.

Nyt on ollut pari päivää tajuttomana ja on siirretty saattohoitoon. Aikaa on enää ehkä päiviä, viikkoja korkeintaan.

Seuraavaksi kerron erilaisia kuolevaan ihmiseen liittyviä asioita, joita hyvin herkkien ihmisten ei kannata ehkä lukea.

Kävin katsomassa äitiä. Nukkui vaan, kädet pyrki rinnalle, ehkä jopa kiinni/nyrkkiin. Suupielet liikkui, tavallaan kuin olisi mutissut itsekseen.
Uni ei ollut sellaista kaunista ja kepeää, mutta äiti ei vaikuttanut kärsivältäkään. Ainakaan kovasti kärsivältä.
Ilme oli vähän erikoinen.
Väsynyt, hapan, luovuttanut??

En osaa oikein kuvailla.

Huoneessa leijaili outo haju, äidin lähellä vahvana.
Sama haju on vanhempien luona. Joissakin äidin vaatteissa/tavaroissa ja sohvalla, jossa äiti vietti viimeisiä aikoja kotonaan.
Ei haise kusi eikä paska, mutta joku ruumiista tuleva haju. Joltain eritteeltä haisee.
Ei se sama ihmeellinen tunkkainen haju, mitä äidistä on lähtenyt silloin kun on juonut paljon.

En uskaltanut koskea äitiä enkä mennä kovin lähelle. Enkä puhunut hänelle mitään. Muu seure kyllä puhui ja yritti herätellä.

Minusta äiti ei enää ole siellä. On vaan tavallaan kuori, pelkkä keho.

Kuitenkaan en usko, että äiti kuolee.
Että äiti on jossain, muualla kuin siellä sairaalassa.

Toisaalta enpä tiedä, vaikka äiti eläisi, haluaisinko tavata.

Jatkan myöhemmin tänään tai toisen päivänä

[Vieras2]

Hei!

Luin kirjoituksesi. Olet hyvin tunteva ihminen ja sinulla on menossa raskas elämänvaihe. Olet luopumassa äidistäsi lopullisesti. Ainoasta äidistäsi. Ajattelen sinua erityisellä lämmöllä, kuka oletkin <3 .

[Sarasota]

Hei täältä taustalta!

Halusin vain kertoa, että luen ketjuasi, olen "mukana". Ei ole oikein sanoja.. Voimia toivon sinulle vaikeina aikoina <3

[Minea Kreetalainen]

Kiitos paljon tsemppauksistanne.

Äiti heräsi pian viimeisimmän viestini jälkeen ja pääsi siirtymään pitkäaikaisosastolle.
Siellä oli jonkin aikaa hereillä ja nukkui taas pari päivää. Heräsi kumminkin taas, mutta oli hyvin väsynyt ja vähän sekava.

Nyt on nukkunut suunnilleen viikon. Aluksi saattoi havahtaa hetkeksi hereille tai hymähtää vastaukseksi jotakin.
Nyt on sitten vain nukkunut. Kipuja on, mutta saa niihin hyvän lääkityksen.

Nyt vaan odotellaan...

Tilanne tuntuu epätodelliselta.
En pysty uskomaan, että äiti oikeasti kuolee.

Mulla ei ole juuri aikaa tuntea.
Töissä on hoppuista ja pakko vaan jaksaa ja perehdyttää mahdollisia sijaisia.

Aika usein tää tilanne tulee mieleen työmatkalla töihin päin menossa ja töissä hetkinä, kun hetkeksi pysähtyy paikoilleen.
Töissä ei juuri itketä.

Tai no yksi päivä itkin, kun meni niin hermo, kun mikään ei onnistunut. Sitten alkoi äidin tilanne tulla mieleen ja itketti enemmän. En pystynyt kertomaan työkavereille, että mistä itku johtuu.

Kotona itkettää, jos käsittää, että mitä on tapahtumassa.
Välillä ei ole huonoja fiiliksiä, kun ei vaan pysty vaan käsittämään tätä.

Tosi väsynyt oon ollut ja uni maistuisi (tosin töissäkin kiirettä).
Toisaalta viime yönä heräsin keskellä yötä ja valvoin tunnin. Tuli äidin tilanne uudestaan ja uudestaan mieleen.

Ihan älytön tilanne.

En ole monille tutuille/kavereille kertonut.
Mun äiti on opettanut mun monia kavereita, niin on tosi vaikea kertoa...

En niistä aikaisemmista sairaalareissuista, kun meidän vanhin lapsi on vauva, ole kertonut kun ihan muutamille kavereille.

Kauheaa, kun tavallaan pitää vieläkin salailla.
Ei tunnu kivalta, jos äidistä aletaan puhua selän takana/ kuoleman jälkeen.

Toisaalta kuolemasta saa kaikki aikanaan kuulla.
Valehtelisinko syyn?

Mulla on muutama kaveri, joille voisin tästä kertoa.
Mutta ei olla niin läheisiä kumminkaan. Ja koska äiti on heitäkin opettanut, niin tekee tosi vaikeaksi ....

[Minea Kreetalainen]

Äiti oli kuollut aamulla.
Joskus viiden jälkeen.

Lähtö oli ollut rauhallinen.

Satuin itse havahtumaan viiden jälkeen ja olin jonkin aikaa hereillä.
Söi päässä Keko Salatan "Melkein perillä", on soinut jo pari päivää.
En vaan saanut unta enää. Lueskelin ja söin vähän, sitten alkoi taas nukuttaa.

Seuraavan kerran heräsin klo 9. Otin puhelimeni katsoakseni kelloa ja isäni soittikin ja ilmoitti äidin kuolleen.

Olin tänään joka tapauksessa ajatellut mennä käymään sairaalalla, kun on vapaata.
Kävin sitten hyvästelemässä.

Ilmeisesti osastonhoitaja tai muu vastaava hoitaja kätteli meidöt ja esitteli surunvalittelut.
Huone on laitettu kauniiksi, oli tuoreita kalloja pöydällä. Kaapin päällä oli enkeleitä.
Sängyssä oli paperiset, valkoiset lakanat ja peitot.
Kun peitto vedettiin pois, kasvoilla oli kasvoliina (en ole oikein ymmärtänyt, että mikä sen idea on).
Leuka oli sidottu kiinni ja silmillä oli laput. Otettiin itse liina pois, niin nähtiin kasvot.
Todella ihminen näyttää jotenkin kutistuvan kuolleena! Iho oli vahamaisen oloinen.

Aluksi mukana oli mukavan ja jämäkän tuntuinen hoitaja, mutta hän antoi meidän olla myös rauhassa.
Sain olla myös yksin. Silloin kuiskasin hyvästelyt ja pikkuisen koskin.

Koin tärkeäksi laittaa käynnille kaulaan äidiltäni saaman korun. Olen käyttänyt sitä ehkä kerran, miehen ja mun kihlajaisissa.
Korumetallia, 2 sydäntä. Sydämet koristeltu pinkeillä ja liiloilla kivillä. Ei ole oikeen mun tyylinen, mutta olen säästänyt. Vähän olin ajatellut antaa sen tytölle, kun on vähän isompi.

Aamusta tilasin jo hautajaisvaatteet itselleni. Mulla ei ole mitään, missä kehtaisin mennä... kengätkin pitää vielä hankkia.
Onneksi tuli iso palkka ja on nyt ylimääräistä rahaa.

Valitsipa äiti sitten kuolla samana päivänä Jeesuksen kanssa...
En oikein tiedä, uskonko mihinkään, mutta ehkä uskon. Toivon, että kuoleman jälkeen on vielä jotain. Että voitaisiin vielä nähdä. Sen terveen äidin kanssa.

Suosittelen käymään hyvästelemässä vainajan, jos on siihen mahdollisuus.
Konkretisoi asiaa. Aamulla en pystynyt käsittämään, mutta tämä auttoi.
Välillä on vielä epäuskoinen olo.

[Minea Kreetalainen]

Oon ihan tosi väsynyt.

Eilen ja tänään olen syönyt lähinnä puuroa ja pitsaa. Ei ainakaan auta oloon...

Yritän mennä tänään vähän ulos.
Voisin vähän myös askarrella tai ommella, jos jaksan.

Tilasin hautajaisvaatteet itselleni. Mulla ei oo mitään siihen tarkoitukseen sopivaa. Toivon, että voin lainata äidin vanhat kengät.

Tekisi mieli shoppailla koruja. Ja muutakin.
En oo vielä tilannut mitään ylimääräistä.

Ehkä jos söisin vähän kunnon ruokaa.

[Vieras234]

Otan osaa. Käy ulkoilemassa ja hengitä syvään. Hetki kerrallaan

[Vieras]

Otan osaa Minea.

Kiitos kun jaoit tuon kokemuksen äitisi hyvästelemisestä. Kuolema ja vainajat ovat useimmille aika vieras asia ja voi pelottaa mennä katsomaan kuollutta läheistä. Kuitenkin se on hyvä tehdä ja jotenkin konkretisoi sen kuoleman.

Lopulta alkoholismissakin se kuolema tulee tavallaan aika yllättäen, vaikka sitä on osattu odottaakin. Olo voi olla epätodellinen. Alkoholistin elimistö pettää ja loppuvaihe maksakirroosissa voi olla aika lyhyt.

Voimia tähän raskaaseen elämän vaiheeseen! Varmasti nyt nousee kaikenlaista pintaan. Äiti on kuollut, samoin toivo hänen raitistumisestaan ja jonkinlaisesta asioiden selvittämisestä ja läpikäymisesstä hänen kanssaan meni siinä samalla. Anna itsellesi aikaa ja armoa.

Alkoholismi satuttaa ihmistä itseään ja laajaa joukkoa läheisiä. Osalla meistä läheisistä tämä raskas matka toivon ja epätoivon vaihdellessa johtaa lopulta jättämään jäähyväiset vainajalle. Kaikilla taisteluilla alkoholismin kanssa ei ole onnellista loppua, silti meillä eloonjäävillä elämä jatkuu vaikkakin erilaisena kuin ennen.

[Vieras]

Kiitos osanotostanne.

Olen ollut todella väsynyt, nukkunut 10 tunnin unia.

Jaksoin kumminkin tehdä ruokaa aamupäivästä, 2 lajia.
Lisäksi tein käsitöitä. Mm. sateenkaarikorvikset.
Eilen tein sateenkaaren värisen rannekorun.

Tavallaan toivoa ja parempia aikoja odotellessa...

Ruokahalu on huono. Ja ruuan nieleminen tuntuu hankalalta.
Tai no herkut kyllä maistuisi.
Nyt onneksi on useampaa ruokaa kotona, niin löytyy jotain, mikä uppoaa.

Ehkä huomenna menisin taas ulos, jos ei ole yhtä huono ilma kuin tänään.

Ajattelin laittaa tänään äidille kuvan askarteluistani. Sitten muistin, että ainiin...

Oli hassua käydä perheeni luona, kun kaikki tavarat ovat vielä paikoillaan.
Ihan kuin äiti olisi ollut käymässä jossain. Tai siellä sairaalassa.

Sohvan alta löytyi vielä pari äidin "piilomukia".
Tyhjät tölkit ja alkoholittoman oluen tölkit ovat kadonneet.

Tunnelma oli erilainen.
Ei sellainen raskas ja pysähtynyt.

Aika pitkään äidillä oli ollut jo havaittavissa keskittymiskyvyttömyyttä ja puheen tuoton hitautta. Ehkä vuoden? Vajaan? Ainakin edellisestä kesästä/syksystä.
Näin jälkikäteen mietittynä.

Kiva, kun alkuvuodesta oli vielä juhlat meillä kotona. Oli viimeiset yhteiset juhlat.

[Minea Kreetalainen]

Nyt olen alkanut ymmärtää (ainakin väliaikaisesti) , että äiti oikeasti oli sairas.
Kukaan ei varmasti halua itselleen samanlaista loppua. Ja kesken jäänyttä elämää. Vaikka kipuja ei hirveästi joutunut kärsimään, niin toimintakyky meni, vaikka järki pelasi.

Vaikka äiti oli sairas, ei se silti oikeuttanut sanomaan ja tekemään kaikkea.
Ja että minun olisi pitänyt ehjänä kestää kaiken läpi ja olla teflonia vaan, koska äiti oli vaan sairas.

On ikävä sitä tervettä äitiä.
Pakko kyllä myöntää, että enpä oikeen muista aikaa, jolloin se kaljatölkki ei olis ollut olohuoneen pöydällä.
(jännä muuten, kun se piti olla näkyvästi siinä pöydän päällä. Tyhjä tölkki oli pöydän alatasolla ja jotenkin jännästi sitä ei viety ikinä pois. Varmaan ilmestyi aina uusi tilalle...)
Mutta siis joka tapauksessa ainakin sitä terveempää äitiä. Tai sitä, joka oli silloin, kun olin ihan pieni. Joka askartelisi ja puuhailisi juttuja. Harrastaisi myös omia juttujaan.

Sellaista, joka ei pilkkasi. Ja kertoisi uskottuja asioita eteenpäin.

Äiti oli niin kauniskin. Sievä ainakin. Kun ei vielä ollut aivan hirveän laiha...

Uskon, että mulla olisi jonkinmoiset mahdollisuudet ruveta itsekin alkoholistiksi. Pystyn juomaan alkoholia tosi nopeasti.
Suhteellisen huono viinapää mulla kyllä on. Nuorempana tykkäsin kovasti olla humalassa. Ja toilailin. Ja oli kiva, kun humala antoi syyn ja luvan toilailla.
Krapula kyllä tulee.

Nykyään ei alko kyllä juuri maistu.
Ensinnäkin siitä tuli tylsää, kun täytti 18v.
Ja mulla oli paljon paljon muuta tekemistä, enkä halunnut viettää osaa viikonloppua väsymyksessä/krapulassa.
En enää välitä humalan tunteesta.

Silloin tällöin juon siiderin ja se riittää.

Harmittaa, kun nyt mulla katkesi iso yhteys biologisiin sukulaisiin. Äidin toinen vanhempi on kuollut ja toinen muistisairas.
Biologista isääni en ole nähnyt ja sen puolen isovanhemmat ei ole pitänyt yhteyttä n 15 vuoteen.
Onneksi on äidin sisarukset vielä olemassa. On jotain jäljellä.
Ja oma sisarus.

Lisäksi toki isän (ei-biol.) puolelta sukulaisia. Mutta kaikkia heitä en koe sukulaisikseni.


Koronatilanne ahdistaa, mitä jos joku perheestäni kuolee (onneksi riski on kyllä hyvin pieni).

[Vieras]

Nyt olen alkanut ymmärtää (ainakin väliaikaisesti) , että äiti oikeasti oli sairas.
Kukaan ei varmasti halua itselleen samanlaista loppua. Ja kesken jäänyttä elämää. Vaikka kipuja ei hirveästi joutunut kärsimään, niin toimintakyky meni, vaikka järki pelasi.

Vaikka äiti oli sairas, ei se silti oikeuttanut sanomaan ja tekemään kaikkea.
Ja että minun olisi pitänyt ehjänä kestää kaiken läpi ja olla teflonia vaan, koska äiti oli vaan sairas.

Eihän alkoholismi tai mikään muukaan sairaus mitenkään oikeuta kohtelemaan muita huonosti ja useimmiten läheieille jää jotain vammoja ja säröjä elämisestä alkoholistin lähellä. Minua itseäni ajatus alkoholismista sairautena lohduttaa; ihminen ei sitä ole itse valinnut, eikä siitä parannuta noin vain, vaikka sitä omaa haluakin ajoittain olisi. Läheisen masennus, syöpä, kivulias reuma tai muistisairauskin vaikuttaa läheisiin ja muuttaa elämää; se ei ole sitä mitä kaikkien perheenjäsenten ollessa terveitä. Myös vaikka vammautuminen auto-onnettomuudessa muuttaa peruuttamattomasti elämänkulkua muiltakin.

Surullista tietysti on se, että alkoholismia salaillaan ja häpeillään ehkä enemmän. Lapset ja muut läheiset selviäisivät tilanteessa paremmin, jos saisivat jotain tukea ja apua ja elämässä olisi ehkä muita turvallisempia ihmisiä.

Minua jollain tavalla on lohduttanut sekin, kun omaa alkoholisoitunutta läheistäni ajattelen vähän särkyneenä ihmisenä. Hän on kokenut omassa lapsuudessaan hyvin raskaita asioita, ei ole saanut niihin apua ja lääkittyään aikansa pahaa oloaan alkoholilla, ei enää pääsekään siitä irti, se kenties geneettinen alkoholismi on juomalla aktivoitunut.

Voimia sinulle! Omassa elämässäsi voit katkaista kierteen ja niin olet tainnut tehdäkin. Samoin minä olen yrittänyt kääntää uuden lehden ja jättää taakseni omien sukuhaarojeni sukupolvelta toiselle siirtyneen pahan olon, jonkinlaisen kivireen, joka koostuu toimimattomista ihmissuhteista ja rajattomuudesta, puhumattomuudesta, kyvyttömyydestä kohdata vaikeita asioita ja tunteita, oman pahan olon purkamisesta läheisiin ja omiin lapsiin.