Vaimoni joi päätoimisesti noin 15 vuotta.
Juoma oli pääasiassa kirkasta viinaa, viime kuukaudet noin puolen litran päivävauhdilla, pullon pohjia löytyy edelleen piiloista. Kuluneiden vuosien aikana sain kuulla olevani vaikka mitä, esimerkiksi psykiatrisen hoidon tarpeessa oleva raittiusintoilija. Lisäksi minulla oli/on lemmensuhteita useaan työpaikkani naiseen, aina sen mukaan, kenen nimen hän milloinkin sattui muistamaan tai kuulemaan, siis olin varsinainen porsas. Yleensä nämä nimittelyt tulivat silloin, kun ehdotin, että lähdettäisiin lääkärille tai katkolle tai johonkin apua hakemaan.
Avun hakua ehdottelin useammin kuin kerran, aina tuloksetta. Tai kerran, viitisen vuotta sitten, sain hänet A-klinikalle katkolle, mutta se katko kesti kaksi päivää: "Ei ne mitään osaa, kun ei putki heti katkennut ja olo helpottunut". Omaa halua ei tuntunut lopettamiseen löytyvän silloin eikä myöhemminkään.
Olen lastemme kanssa syyllinen hänen juomiseensa, näin hänen lisäkseen kertoi minulle hänen äitinsä, siis anoppini. Vaimolla ei ole eikä ollut mitään ongelmaa, ongelma on minulla ja lapsilla korvien välissä.
Nyt vaimoni on sairaalassa, sain hänet sinne lähtemään noin kolme viikkoa sitten, kun ei enää Alkosta myyty hänelle mitään (varsinaisia idiootteja, hänelle, selvälle ja kauniille naiselle eivät myyneet). Vessareissukaan ei kotona onnistunut kuin taluttamalla tai seiniin tukien, Alkoon kyllä jalka kantoi.
Yhden viikon sairalassa oleskelun jälkeen hain hänet viikonlopuksi kotiin, sitten seuraavana maanantaina kokeisiin ja tiistaina pois. Lääkäri pyysi kuitenkin saman viikon torstaina uudestaan sairaalaan, pääsi sitten viikonlopuksi pois. Eilen aamulla taas vein hänet sovitusti sairaalaan, eilen iltapäivällä sain pyynnön mennä tänään hoitavan lääkärin puheille. Aavistelin, että karua kertomaa tulee ja niin tuli: vaimo on loppusuoralla, ennuste viikoista muutamaan kuukauteen elonaikaa, 49-vuotiaalla ihmisellä.
Pitkään tätä odottelin, kuitenkin se tuli sitten melko nopeasti, parissa kuukaudessa. Ja ikävästi jysähti, vaikka odotettu oli jo kauan. Lääkäri pyysi minua kertomaan asiasta jo aikuisille lapsillemme. Eivät hekään kovin iloisia olleet, vaikka tämä ei yllättäen tullut kenellekään meistä läheisistä.
Niin karkealta kuin saattaa kuulostaakaan, tunnen surumielistä helpotusta, kun tämän kidutuksen loppu häämöttää minulle itselleni, lapsillemme ja vaimolleni. Vasta viime viikolla ymmärsin hakea apua itselleni ihan tavalliselta terveysasemalta.
Olin hölmö, kun en aikaisemmin sitä tehnyt, eihän mies jne.... Kohdalleni sattui hyvä ja kokenut ihminen, joka osasi sanansa asettaa kohdalleen. Jo ensimmäisen tapaamisen jälkeen alkoi tuntua, että kyllä tämä tästä, ihan ihminen olen minäkin. Pääasia kuitenkin on se, että sain puolueettoman kuuntelijan, joka myös selvästi kertoi mielipiteitään.
Nyt sitten odotellaan, kuinka kauan....