Olet täällä

Koska uskaltaa hengittää?

Käyttääkö puolisosi, läheisesi tai vanhempasi alkoholia ongelmallisesti? Älä jää yksin. Kotikanavalla keskustellaan asioista ja ongelmista, joihin voi törmätä kotona alkoholin kanssa.

Valvoja: Päihdelinkin toimitus

Re: Koska uskaltaa hengittää?

ViestiKirjoittaja väsynytPuoliso(ex?) » 1.2.2020 15:03:31

Kotiin taas palattu. Tai oikeastaan nykyiseen asuntoon. Ei tämä enää pahemmin kodilta tunnu. Heti kun vanhempieni luona sain auton pakattua ja eläimet oli kantokopassa, niin itku meinasi tulla. Ahdistaa niin pirusti ajatus siitä, että joudun tässä asunnossa viettämään aikaa. Olisin toki voinut muuttoon asti jäädä vanhemmilleni, mutta jatkuva ravaaminen paikasta toiseen tuntui turhalta ja ehkä kaipasin myös hieman omaa tilaa. Paikan jossa voisin rauhassa itkeä ja huutaa kun siltä tuntuu.

En pelkää, että puolisoni ryntää oven taakse. En kyllä ole kertonut vielä, että vietän nyt yöni asunnolla. Ehkä kuitenkin takaraivossa on se pelko, että toinen tulee ovelle ja vaatii, että käymme asiat läpi kun siihen en ole vielä itse valmis. Olen eilisen miettinyt, että mitä haluan toisesta ja mitä haluan toiselle sanoa sitten kun olen valmis keskustelemaan hänen kanssaan. Haluanko, että lähdemme kokonaan eri teille ja parhaamme mukaan unhodamme toisemme. Vai haluanko, että voisimme olla kavereita vielä ja pitää jonkilaisen yhteyden pystyssä. Vai haluanko kenties rakentaa suhteen uudestaan. Mikään vaihtoehto ei tunnu tällä hetkellä helpolta ja oikealta. Mikäli päätyisimme pitämään yhteyttä jollain tavalla, niin miten voisin ikinä luottaa toiseen. Mutta tunteet muistuttavat, etät toinen on ihana ihminen, kunhan jättää sen alkoholin. Järki ja tunteet ovat niin ristiriidassa.

Kävin asunnolla jo torstaina katsomassa, että millaista tuhoa toinen on tehnyt ja onko kämppä pystyssä. Muuten kaikki oli suht ok, mutta heti ulko-ovella tiesi, että asunnossa on ryypätty pitkään. Se haju oli aivan uskomattoman kauhea. Sillä hetkellä olin vain tyytyväinen, että pervekelasien asentajat eivät olleet vielä tulleet asuntoon, olisin saanut hävetä silmät päästäni mikäli joku tuntematon olisi asunnossa käynyt. Torstaina tuuletin asunnon ja laitoin paikat järjestykseen (eli roskat roskiin, astiat pesukoneeseen ja pyykkikoneen täyttö). Eilen tulin vielä siivoamaan lattiat, jotta eläimet uskaltaa päästää asuntoon ja laitoin pesukoneet laulamaan. Torstaina ja eilen asunnolla käyminen ei ollut hankalaa, tiesin kuintekin, että pääsen sieltä pois. Nyt tuntuu, että olen loukussa. Yritän jatkuvasti tehdä jotain, jotta minun ei tarvitsisi ajatella. Ja jos ajatukset lähtee liikkeelle, niin yritän miettiä mitä kaikkea kivaa minulle on tässä kuussa tapahtumassa.

Tosiaan muuton lisäksi minä sain töitä! Eilen sain soiton tulevalta työnantajalta, että he haluaisivat palkata minut ja työt alkaa heti kunhan minulle saadaan työpiste kasaan. En voinut uskoa, että he halusivat palkata minut maanantain haastattelun perusteella. Menin kuitenkin haastatteluun asenteella 'Tästä ei tule sitten yhtään mitään...' ja koko matkan haastatteluun minulla oli itku kurkussa. Mutta aivan uskomatonta. En voi vieläkään käsittää, että asiani oikeesti järjestyvät. Minulla on tiedossa uusi ihana koti, jossa on tilaa minulle ja eläimille ja lisäksi minulla alkaa oman alan työt! Olen hakenut töitä niin pitkään, että tavallaan olin jo luopunut toivosta, että työllistyisin omalla alallani ennen valmistumista.

Kaiken tämän sekasotkun ja tunnekuohun keskellä minulla alkaa oikeasti täysin uusi luku elämässä. Odotan innolla tulevaa ja kauhulla sitä hetkeä, kun tilanne rauhottuu ja alan käsittelemään tunteitani ja kaikkea mitä on viime vuosina tapahtunut. Toisaalta minulla ei tule olemaan aikaa jäädä sängyn pohjalle märehtimään, mikä on ihan hyvä. Mutta kaiken uuden keskellä pitää muistaa käsitellä asiat, jotta ne eivät jarruta minua myöhemmin elämässä.
väsynytPuoliso(ex?)
 

Re: Koska uskaltaa hengittää?

ViestiKirjoittaja Vieras » 1.2.2020 16:26:23

väsynytPuoliso(ex?) kirjoitti:,
Kaiken tämän sekasotkun ja tunnekuohun keskellä minulla alkaa oikeasti täysin uusi luku elämässä. Odotan innolla tulevaa ja kauhulla sitä hetkeä, kun tilanne rauhottuu ja alan käsittelemään tunteitani ja kaikkea mitä on viime vuosina tapahtunut. Toisaalta minulla ei tule olemaan aikaa jäädä sängyn pohjalle märehtimään, mikä on ihan hyvä. Mutta kaiken uuden keskellä pitää muistaa käsitellä asiat, jotta ne eivät jarruta minua myöhemmin elämässä.


Niinpä. Minäkin uskoisin, että asiat on hyvä käydä läpi, muttei siitä kannata itselleen ns kokopäivätyötä tehdä. Sopiva balanssi uutta elämää ja siihen liittyvää toimintaa ja vaikeidenkin tunteiden hyväksyminen ja käsittely ajoittain siinä rinnalla varmasti tukkee toipumista parhaiten. Jos/kun suhde on ollut pitempi ja varmasti jollain tapaa merkityksellinen, niin aika outoa olisi, jos miltään ei tuntuisi. Tuskin kukaan edes solmii tai jatkaa suhdetta, jossa mitään hyvää ei olisi. Hyviä hetkiä voi tulla mieleen ja itkettää, toisaalta raivoa ja vihaa, sitten iloa uudesta elämästä. Mulla varmaan jumitti se eroprosessi pahemmin, kun olin alkuun liikaa tekemisissä entisen puolison kanssa. Voi olla, että alkuun on helpompi minioida yhteydenpito ja miettiä sitä ystävyyttä/kaverutta vähän myöhemmin, kun tunteet on tasaantuneet. Mua harmittaa vähän se oma venkoilu ja yhteenpaluuyritykset ja taas erot. Helpompi olisi ollut kokonaan vetäytyä ja olla tarvittaessa tekemisissä sitten, kun ero on itselle ihan selvä, niin ei "sorru" yrittämään uudelleen, vaikka tilanne (=alkoholin käyttö ja muut ongelmat) oli ihan samalla tolalla. Seksi varsinkin sotki oman pään pahemmin. :lol:

Tympeäähän siinä vanhassa kämpässä on olla; onneksi aika siinä on enää lyhyt. Saat rauhassa pakata ja siivota ja sulkea sitten sen oven takanasi. Pirullisempaa on vaikka pakosta asua yhdessä ja yrittää myydä velkaista omakotitaloa taantuvalla seudulla tilanteessa jossa kummallakaan ei ole varaa asua muualla tai ostaa toista ulos.

Hyviä asioita tulee usein ryppäinä ja sinullekin näin kävi!
Vieras
 

Re: Koska uskaltaa hengittää?

ViestiKirjoittaja väsynytPuoliso(ex?) » 4.2.2020 21:39:28

Olen tässä nyt pari päivää uhrannut aikaa ihan vain parisuhteen tulevaisuuden ajattelulle. Välillä kysyn itseltäni miksi oikein ajattelen tätä näin paljon, ero on ainut järkevä ratkaisu. Sitä on sanonut sosiaalityöntekijä, turvakodin henkilökunta ja vanhempani sekä ystäväni vaikka he eivät edes tiedä koko totuutta. Silti asian myöntäminen itselleni tuntuu pahalta ja väärältä. Sen lopullisen päätöksen tekeminen.

Tuntuu, että petän lupauksen, jonka olen toiselle tehnyt. Lupasin silloin joskus, että en lähtisi. Ja olen henkilö, joka ottaa lupaukset ehkä liiankin vakavasti. Mutta samalla vaakakupissa painaa toisen rikkomat lupaukset. Silloin minun tunteita ei ole yhtään otettu huomioon. Sydän särkyy kun ajattelen pettäväni toisen, mutta toisaalta, sydämeni on särjetty niin moneen otteeseen tämän suhteen aikana... Pelkään myös yksinäisyyttä. Minulla on ystäviä, perhe ja eläimet, mutta kotona olisin yksin. En ole ikinä asunut yksin, joten tyhjä asunto on hieman ahdistava ajatus. Vaikka eläimet onkin samassa asunnossa, he eivät kuitenkaan ole kauhean puheliaita ja eivät liikaa kysele päivästäni.

Puolisoni on ehkä jo hyväksynyt eron. Puhuimme tänään puhelimessa ja hän sanoi ymmärtävänsä jos tunteeni ovat poissa. Mutta sepä tässä rassaakin, kun tunteet eivät ole poissa. Ne ovat vaan jääneet järjen alle piiloon. Tämä olisi niin helppoa, jos ei olisi tunteita. Tai jos toinen olisi kusipää, jonka luota pakenin turvakotiin. Mutta nyt, toinen on ajoittain jopa ihana, kunnes muistan mitä hän teki ja alan miettimään, että aionko loppuelämäni viettää varpaillani, odotellen koska seuraavan kerran kaikki romahtaa. Puhuimme myös, muista ongelmista, ei pelkästään juomisesta. Ja onhan tässä parisuhteessa ongelmia. Jos jatkamme, niin melkoinen työmaa olisi molemmilla edessä. Ja en taida olla valmis tekemään sitä työtä. Tämän myöntäminen tekee myös pahaa. Tuntuu, että luovutan.

Havahdun myös miettimään, että eteneeköhän asiat liian nopeasti. Tämä kaikki on periaatteessa tapahtunut viikossa. Tai siltä se saattaa ulkopuolisille näyttää. Viikossa kämppä irtisanottu, uusi tilalla ja toisen tavarat suurimmaksi osaksi pois asunnosta. Mutta todellisuudessa olen tähän varautunut jo vuoden ajan. Olen miettinyt mitä tehdä sitten kun voimani loppuvat. Nyt vain toteutan suunnitelmaani, joka on mietitty melko pitkälle. Ja sitten päädyn taas pohdintojen alkuun. Jos olen vuoden varautunut eroon, niin kuinka hyvä tulevaisuus suhteella nyt olisi.

Käyn päässäni samaa noidankehää läpi uudestaan ja uudestaan ja vastaus on aina sama. Silti en osaa sitä itselleni täysin myöntää. Eikä se ole toisellekaan reilua, että pitkitän tilannetta. Nyt on minun vuoroni jälleen myöntää tosiasiat ja kerätä itseni sen verran, että saan toisen kanssa puhuttua. Toinen kyllä taitaa jo tietää miten asiat päätyy, olen ollut melko kylmä ja passiivinen toista kohtaan pari viikkoa.

Uusi työ alkaa ensi viikolla ja samalla haluaisin aloittaa sen uuden luvun elämässäni. Ja jotta oikeasti voisin sen aloittaa, tulisi minun keskustella puolisoni kanssa. Voisimme molemmat aloittaa toipumisen. Ja erityisesti haluan tutustua itseeni. Ja jälleen ajatukseni päättyy siihen, että miksi ihmeessä vielä pohdin ja ajattelen, kun kerta tiedän mitä haluan tehdä. Ehkä minun pitää vakuuttaa itseni siitä, että en ole nyt luovuttamassa tai rikkomassa lupaustani.
väsynytPuoliso(ex?)
 

Re: Koska uskaltaa hengittää?

ViestiKirjoittaja Vieras » 5.2.2020 07:49:50

Hmm. Kuten aiemmin sanottu, läheistäkään ei voi väkisin auttaa ja moni tunkee itsensä takaisin väkivaltaiseenkin suhteeseen kerta toisensa perään, vaikka apua olisivat tarjonneet vniin ystävät, perhe kuin hoitopuolikin. Kai siinä on sama kuin juomisessa; oon itse löydettävä se oma pohja ja sitä kautta halu pelastaa oma elämänsä.

Niin tein minäkin ja kun jälkeenpäin mietin, en varmaan ollut ex-miehelleni niin tärkeä kuin hän oli minulle ja siksi suostuin huonoon kohteluun ja pari kertaa palaamaan takaisinkin. Hänelle sopi että olen siinä, muttei niin katastofi olisi ollut, jos en olekaan. Näkyihän se siinäkin, että nimenomaan minä yritin korjata asioita ja hän ei ollut valmis oikein mihinkään muutoksiin toiminnassaan, eikä alkoholinkäytössä. Juominen ja hänen muu oma elämänsä meni aina kirkkassti minun tai yhteisen elämän ohi, siis jopa mun terveys. Sairastumiseni oli ikävä haitta arjessa, joka hankaloitti hänen elämäänsä.

Aiemmin täällä kirjoiteltiin vastuun ottamisesta ja muusta. Juova voi tietysti olla ottaatta vastuuta asioistaan eron jälkeen etsimällä uuden hoivaajan tai sitten voikin käydä niin, että hän selviää omasta arjestaan ihan hyvin vaikka elää sitä hikan eri tavalla kuin passattuna. Siitä vasta omituinen ja hyväksikäytetty olo tuleekin. Että toinen ei tosiaan viitsinyt tehdä mitään ja suhteen ajan käytti hyväkseen ilmaisena kotipalveluna, vaikka onkin ihan kykenevä asiansa hoitamaan.. Mulla on joskus vieläkin aika surullinen olo, kun noita mietin omalla kohdallani ja mietin kuinka sairaana kokkasin ja pyykkäsin, toinen vaan joi ja äksyili ja pahimmillaan vaati seksiä. En saanut lepoa, en myötätuntoa, en apua. Minua käytettiin monella tapaa hyväksi ja siihen rikkinäisyyttäni suostuin.

Oletko miettinyt onko omat tunteesi rakkautta vai riippuvuutta ja yksinolemisen pelkoa? Että mikä tahansa käy ja liki kuka tahansa? Ahdistuksessaan ja pelossaan ihmiset tarttuu mihin tahansa kuin oljenkorteen ja tunkemalla tunkee itsensa ikäviin suhteisiin. Jos sinunkin miehesi on jo hyväksynyt eron ja jollain tapaa välinpitämätön ja valmis jatkamaan elämäänsä eteenpäin ja sinä ahdistunut, niin kumpi teistä lopulta tarvitsee toista enemmän? Se ajatus, ettei mies osaa hoitaa asioitaan ja ota vastuuta voikin olla ihan valheellinen. Minä löysin miettimällä sisältäni käsityksen, että tosiaan pyrin ihmissuhtessa tekemään itseni tarpeelliseksi ja sitä kautta sitomaan toisen itseeni, tai saamaan oikeuden olla siinä suhteessa, kun en uskonut olevani vastikkeettoman rakkauden arvoinen. Että joku rakastaa minua, eikä sitä mitä minulta tai minusta voi saada. Voisiko sinulla olla samaa?

Alkoholista on hemmetin vaikeaa päästä eroon ja usein jollain tapaa läheisriippuvaisen voi olla jopa vaikeampaa selättä oma riippuvuus ja päästä eroon alkoholistista, mutta siihen menee jokaisella oma aikansa ja oma mutkitteleva polkunsa, kenellä lyhyempi, kenellä pidempi. Minulla taisi mennä n.15 vuotta. :mrgreen:
Vieras
 

Re: Koska uskaltaa hengittää?

ViestiKirjoittaja Vieras » 5.2.2020 10:25:45

Jäin miettimään, miten vaikeita nämä suhteet ja irtaantuminen tosiaankin on, eikä se kaikilla taida edes onnistua. Tunnistan tuosta itseäni ja sitä kuinka itse tein itsestäni täyden epäuskottavan pellen. Ensin latelee vaatimuksia ja sitten hups vaan onkin valmis niistä kaikista luopumaan ja palaamaan yhteen, "yrittämään". Elämä voi olla pitkäänkin erolla uhkailua ja siitä luopumista ja itse siinä opettaa muut siihen, ettei niitä omia toiveita tarvitse ottaa huomioon; ne on kaikki yhtä tyhjää hölinää kuin alkoholistin lupaukset vähentää tai lopettaa. Jos ei edes itse pidä itseään tärkeänä, miksi muutkaan siinä ympärillä niin tekisivät? Sitä osoittaa kaikin tavoin, ettei ole arvostuksen ja kunnioituksen arvoinen, kun sallii itseään kohdeltavan huonosti uudelleen ja uudelleen.

Jos omille ongelmilleen ei tee mitään, taitaa helppsti käydä niin, että kasvaa kuin pahkaksi koivn kylkeen johonkin toiseen ihmiseen ja vuosien saatossa kadottaa täysin itsensä. Luulen, että omalle äidilleni taisi käydä niin. Kun isäni huonon terveyden takia jouduttiin hommaamaan hoitokotiin, se raivo oli ihan käsittämätön, vaikkei kotona asumisesta tullut enää mitään. Raivo oli aivan samaa kuin jos alkoholistilta yritetään riistää pullo. Olin varsin ällistynyt kuunneltuani vuosia marinaa, kuinka äitini oma äitinsä oli saanut olla leskenä 10v, kaikkea sitä riitelyä, haukkumista ja huutoa. Olin todella luullut, että äitini on mielisään, kun saa viettää ikäihmisenä omaa elämää passaamatta ketään ja keskittyä itseensä. Puoliso olikin ollut (haukkumisesta huolimatta) riippuvvuuden kohden yhtä vahvasti kuin alkoholistille viina ja se riistäminen oli hirveä kriisi. Vaikka isän kotona asuminen ei ollut enää mitenkään mahdollista, äitini koitti siinä kuvitelmassa roikkua ja käänsi asian niin, ettei hän voi isälle sitä tehdä, että laitokseen laittaa. Hoitokoti on hyvä ja hoito samoin, ei huutoa, puhtaus ja nostelu sujuu eli käytännössä isän on siellä mukavampi olla, niin viimeinen veto oli vielä marttyyrimaiseksi hyväntekijäksi tekeytyminen vaikka ongelma taitaa enemmän olla oma olotila ja tyhjyys... Niin itse asiassa se oma hätä/riippuvuus koitetaan hyvin usein pukeakin toisen eteen toimimiseksi.
Tuo on ollut yksi asia, minkä takia halusin ja haluan omille ongelmilleni tehdä jotakin. Ihan kamala ajatus, että päätyisin samaan tilanteeseen roikuttuani jossakussa tai vaihtuvien miesten hoitajana. Että olisin itseni kadottanut, katkera vanhus, jonka elämä on jäänyt elämättä ja joka on täysin vierasitsellen, hukassa omien tunteidensa kanssa, täysin kykenemätön näkemään omaa osuuttani pieleen menneessä elämässä ja syyttelisin loputtomiin muita ja vailla kunnollista yhteyttä oikein yhteenkään ihmiseen. Eihän sitä voi olla, koska jos sitä yhteyttä ei ole itseen, miten sen luo muihinkaan.

MIstä nämä kaikki ongelmat kumpuaa? Siirtyy sukupolvelta toiselle? Miksei näille saada tehtyä mitään? Tuliko minusta tällainen, koska mulla ei ollut oikein äitiä, koska äiti keskittyi olemaan äiti puolisolleen? Miten äidistä tuli, mikä tuli? Mistä hän omat haavansa sai? Ehkä mummilta, koska hän taisi olla myös äiti enemmän miehelleen kuin lapsille. Mikä on se haava, joka saa ihmisen roikkumaan itselleen vahingollisessa suhteessa? Omassa suvussani paska on vaan levinnyt ja levinnyt ja taitaa olla aika harvassa ne onnelliset ja toimivat parisuhteet.

Enkä ole mikään ketään neuvomaan, koska en ole omaa elämäänikään oikein osannut elää, enkä neuvomaan halua eds ryhtyä. Nämä tapaukset ja jonkinmoinen oirekuva on melkoisen samanlainen monilla. Juoppo retkahtaa viinaan aina uudelleen kuvitellen, että (vaikka mikään ei ole muuttunut) nyt hän osaa ottaa kohtuudella, läheinen retkahtaa uudelleen ja uudelleen (vaikka mikään ei ole muuttunut) kuvittelemaan, että suhde tällä kertaa toimisikin. En usko kumpaankaan, ennenkuin ongelmille on oikeasti tehty jotakin. Että jokin asia on toisin, jokin on muuttunut, muuten se on sitä samaa yrittelyä kummaltakin niin kauan kunnes jompikumpi sen pelin puhaltaa poikki joko eroamalla, hankkiutumalla hoitoon tai raivopäissään tappamalla toisen. Tai suhde jatkuu samana sirkuksena kunnes luonnollinen kuolema erottaa vuosikymmenien väännön jälkeen.

Väsynyt puoliso, itse sinun on päätettävä. Se on viisainta. Otettava vastuu elämästäsi ja itsestä itse. Kun päätöksen tekee itse, siitä ei voi muita syyttää ja se on tehty niistä omista tarpeista nähden. Semmoisen päätöksen kanssa on helpompi elää ja jos se mitä päätät, ei tunnukaan hyvältä, aina voi tehdä sitten uusia päätöksiä. Elämäänsä, päätöksiä ja vastuuta ei missään nimessä kannata ulkoistaa. Ei ystäville, ei sille puolisolle, ei ammattiauttajille, eikä tietenkään päihdelinkin kirjoittajille. Jos sitä ei itse tee, silloin on juuri ulkoaohjautuva ja liian riippuvainen muiden mielipiteistä ja se on aina huono juttu. Kysehän on sinun elämästäsi.
Vieras
 

Re: Koska uskaltaa hengittää?

ViestiKirjoittaja Vieras2 » 5.2.2020 21:22:05

Minulla irtaantumiseen meni yli 20 v. Eikä se tapahtunut mitenkään järkeilemällä. Tunteilla ei ollut tämän asian kanssa mitään tekemistä. Riippuvuus oli se, joka vei minua kuin pässiä narussa. Tietenkin hetkelläni luulin tunteita olevan kovastikin. Se irtaantuminen tapahtui niin, että veivasin omaa kuviotani juopon kanssa niin monta kertaa ja niin perusteellisesti omasta riippuvuudestani käsin, että tapahtui täydellinen voimien menetys. Sen jälkeen näin asiat eri perspektiivistä. Se juominen menetti täysin merkityksensä. Olin täysin rauhallinen. Minulle merkitsi vain se, että ymmärsin, että minä voin päättää kuuluuko alkoholi ja alkoholisti minun elämään. Siinä vaiheessa juoppo lupaili taas "vähentämistä" ja "yrittämistä". Minä tiesin että en halua häntä enää raittiinakaan. Katselin sitä asiaa täysin neutraalisti. Juoppo ihmetteli kun olin muuttunut "kylmäksi", kun totesin asioita rauhallisesti. Se oli minulle käänteentekevä ajanjakso. Mutta en koe, että olisin itse mitenkään järkeillyt tai ajatellut, kaikki vaan tapahtui. Se vaati minulta pohjalla käymisen. Aiemmin minäkin "mietin pääni puhki" meidän "suhdetta". Varmaan niinkuin juoponkin mieli pyörii viinan ympärillä. Olen erittäin kiitollinen omasta pohjastani tänä päivänä. Sen ansiosta pelastuin.
Vieras2
 

Re: Koska uskaltaa hengittää?

ViestiKirjoittaja Vieras » 5.2.2020 22:31:22

Vieras2, jotenkin niin siinä kai käy. Irtaantuminen ei ole helppoa, ehkä joskus samoin kuin alkoholistilla voi auttaa päätös, halu irtaantua ja etukäteen miettiminen, mitä tekee, jos retkahdus uhkaa. Juopon ei kannata pyöriä kaljahyllyllä, eikä eroon pyrkivän soitella exälleen tai vastailla puheluihin. Ottaa aikalisän, miettii asioita, ehkä kirjoittaa mietteitään ylös. Tai soittaa jollekulle ystävälle. Eli tavoite on kirkkaana mielessä, sitä kohti kulkee ja heikkona hetkenä hakee apua sen hetken kiusauksen selättämiseen. Asia kuin asia, niin jos se kiertää koko ajan päässä ja aiheuttaa ahdistusta, niin joku siinä mättää ja väittäisin, että jonkinasteisesta riippuvuudesta on kyse. Oli kyse ihmisestä, päihteestä, seksistä, pelaamisesta tai liikunnasta. Jos viikko tai edes päivä ilman aiheuttaa ärtymystä ahdistusta tai muuten tuskaisan olon, niin suhde siihen on jotenkin hankala jo.

Minullekin tuli se ymmärrys, että suhde ei mun yksin miettimällä miksikään muutu. Miksi siis teen sitä "työtä" itsekseni miettien ja yrittämällä yksin keskustella? Juoppoa ei kiinnostanut, eikä hän vaivaa nähnyt vaan iloisesti tinttasi kaljaa tai makasi sammuneena nekin hetket. Tajusin, että minä haluan viinan ja sen tuomat lieveilmiöt ulos elämästäni ja sen mukana menee tämän kirotun aineen säiliö, alkoholistipuoliso turhine vähentelylupauksineen. Ei alkoholin aiheuttamista ongelmista pääse eroon, jos samassa asunnossa sohvalla makaa alati täynnä oleva kossu/kaljatankki.
Meillä toki oli hyvät hetkemme ja olisi ollut mukava katsoa, millaiseksi elämä olisi muuttunut, jos ex-puoliso olisi halunnut raitistua, ja erota vasta sitten jos yhteiselo ei suju. Mies valitsi siinä(kin) kohtaa juomisen ja minä eron.
Itseensä on helpompi tutustua yksin. Ihmisen on hyvä osata olla itsekseenkin ja viihtyä omassa seurassaan. Ei paeta päihteisiin, muihin riippuvuuksiin, jatkuvaan suorittamiseen tai ihmissuhteisiin. Jättää puhelin ja nettikin välillä pois. Se voi alkuun olla hyvin vaikeaa ja tulla ahdistunut olo.
Oma elämä on alkanut pikkuhiljaa tuntua vapaalta ja mukavalta. Mikään pakko ei ole ketään löytää parisuhdemielessä, toisaalta jos jonkun kanssa alkaa viihtyä suhtaudun siihen avoimin mielin. Yksityiselämän ihmissuhteissa en jaksa enää niitä, jotka ovat jotenkin raskaita ja vaikeita. Miksi edes pitäisi? Vähempi parempi ja niissä saa olla jotain oikeasti yhteisiä asioita, arvoja tai mielenkiinnonkohteita ja avoimuutta. Paljon kivoja asioita voi tehdä ja kokea yksinkin. Omissa harrastuksissa on avautunut uusia maailmoja, kun niihin on taas ollut aikaa ja voimia.
Vieras
 

Re: Koska uskaltaa hengittää?

ViestiKirjoittaja Rinalda » 7.2.2020 14:45:41

Hei väsynytPuoliso(?)

Minä olen täällä palstoilla törmännyt vinkkiin, joka on auttanut minua. Mieti tämän hetken sijasta, minkälaisen toivoisit tilanteen olevan vuoden/ viiden vuoden/ kymmenen vuoden päästä. Jos jäät entiseen, onko todennäköistä, että kaikki muuttuu paremmaksi.. tai edes toisenlaiseksi. Ehkä hetkeksi.. mutta tosiaan.. oletko valmis ottamaan riskin, että vielä kymmenenkin vuoden päästä tilanne on ennallaan.. No, en minäkään ole lähtenyt kokonaan, mutta tämä oma asunto.. vaikka rahat ei tahdo riittää niin kaikesta muusta voin luopua, tästä en. Vaikka nyt olen välillä taas ollut vapaa-ajalla miehen asunnolla (suureksi osaksi kissan tähden), tarvitsen oman tilan, sen mahdollisuuden että voin tulla tänne koska vaan. Viimeksi eilen, tuntui liian ahdistavalta mennä suihkuun samassa asunnossa, missä toinen on paikalla, tulin vielä illalla tänne pesemään tukkani 8) Ja kesämökki.. luonto, se on minun henkireikäni. Erilaisista syistä en ole sinnekään ehtinyt usein, mutta se aika tulee taas, jolloin vietän siellä paljon aikaa ja varmaan sekin aika, jolloin asun omalla asunnolla tiiviimmin.

Tilanteet siis vaihtelevat, mutta minun tapauksessani se, mikä on pysyvää, on mahdollisuus omaan tilaan. Se on mulle kaiken a ja o.

Tuo, mitä monesti mietitään.. pitäisikö vielä yrittää ja jospa nyt onnistuisi. Minullakin oli pitkään se ajatusmaailma, että eroaminen olisi epäonnistuminen. Mutta mieleni on muuttunut. En enää elä toista varten, vaan keskityn itseeni (ja kissaan). Se, että keskittyy itseensä ei minusta ole toiselta pois. Jos nyt sattuisi olemaan niin, että olemme "luodut toisillemme", ei se tule pakottamalla. Jos raastava tilanne jatkuu vain, kumpikin on ärtynyt ja siilin piikit pystyssä varmuuden vuoksi jo ennen kuin mitään tapahtuukaan. Jos taas keskitytään enemmän itseemme, siihen mikä on meille hyväksi... voihan olla että jonain päivänä kohdataan uudelleen ja olemme molemmat kasvaneet tahoillamme. Tai sitten ei kohdata, mutta tulevaisuus tuo uutta ja hyvää elämään.

Neuvoa en halua, ärsyynnyn neuvomisesta itsekin. Pohdiskelen vain omalta osaltani. Jokainen tilanne on erilainen. Jokaisen pitää ratkaista asiat omalta osaltaan. Mutta toipuminen lähtee siitä, kun on ystävällinen sille, joka katsoo peilistä :)

Tsemppiä!
En kadu mennyttä, en häpeä tätä päivää;
pelotta katson huomiseen.
Rinalda
Rinalda
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 1065
Liittynyt: 13.3.2012 11:03:50

Re: Koska uskaltaa hengittää?

ViestiKirjoittaja Vieras » 7.2.2020 15:46:28

Rinalda kirjoitti:
Minä olen täällä palstoilla törmännyt vinkkiin, joka on auttanut minua. Mieti tämän hetken sijasta, minkälaisen toivoisit tilanteen olevan vuoden/ viiden vuoden/ kymmenen vuoden päästä. Jos jäät entiseen, onko todennäköistä, että kaikki muuttuu paremmaksi.. tai edes toisenlaiseksi. Ehkä hetkeksi.. mutta tosiaan.. oletko valmis ottamaan riskin, että vielä kymmenenkin vuoden päästä tilanne on ennallaan.. ,


Tämä tosiaan on hyvä vinkki ja se, mitä kirjoitit, että elää itseään varten tai jotenkin omista lähtökohdistaan sitä elämäänsä. Pahinta kai on jäädä vuosiksi odottaen koko ajan, että asiat muuttuu.. joskus. Tietynlainen toveruus tai kumppanuus toimii joskus hyvin, jos ei itsekään kaipaa muuta. Jos taas oma toive on jotenkin kiinteämpi, läheisempi parisuhde, kenties lapsiakin, niin odottaessa aikaa menee hukkaan, kun on "varattu", muttei kumminkaan sellaisessa suhteessa, mitä itse toivoo. Jollain tavalla onnellinen ja tyytyväinen olisi oltava tähän päivään ja tilanteeseen nyt ja niin kai onkin, jos omat toiveet ei jää toteutumatta kun elämänsä pitää yhdessä sen juovan ihmisen kanssa. Olen aika vakuuttunut, että katkeruus valtaa mielen, jos uhrautuu ja luopuu itselleen tärkeistä asioista ja yrittää ja odottelee kauan.

Olen viettänyt paljon aikaa yksin. Lapsena metsissä, kun siellä oli helpompi olla kuin kotona, ja tietyllä tapaa tottunut siihen. Suhde alkoholistin kanssa oli raastava ja kaikki epävarmuus ja luottamuspula sai minut ja ajatukseni kiertymään aina tiukemmin siihen juovan miehen ympärille. Parisuhteessa ajoittainen etäisyys ja itsenäisyys sopisi ihan hyvin, jos luottamus on kunnossa ja kunniotus ja toisen arvostaminen. Alkoholisoitunut ihminen on vähintäänkin henkisesti poissa paljon ja pystyäkseen olemaan siinä, on melkein pakko olla aika itsenäinen ja tykätä tehdä asioita yksin. Eri asia sitten on haluaako sellaisen suhteen ja jos haluaa niin miksi. Yhdessä asuminen taitaa olla aika hankalaa joka tapauksessa ja syö liikaa omaa terveyttä ja vapautta. En minä välttämättä eroaisi, jos olisin itse vaikka 65v, olisi omat asunnot, seksielämä olisi loppunut, eikä sitä kaipaisi itsekään, olisi yhteistä omaisuutta, mahdolliset lapset aikuisia, eikä suhteessa olisi väkivaltaa tai hirveitä riitoja. Saattaisin siinä keskittyä omaan elämääni rikkomatta vuosikymmenten saatossa muodostuneita kuvioita. Siinä kohtaa se voisi olla itselle kaikkein kätevin ratkaisu. Sen sijaan en hankkisi lapsia tällä järjellä juopon kanssa, enkä sitoisi itseäni yhteisellä asuntolainalla.. Niin jos olisi merkkejä, että viina on ongelma, en aloittaisi yhteiselämän vakavampaa rakentamista, jos se olisi vahingossa tullut tehtyä ja olisi ikää, pelastaisin elämästäni sen mikä on pelastettavissa elämällä mahdollisimman hyvää elämää siinä. Itse olen keski-ikäinen ja näiden välissä, niin ajattelin, että siitä juoppojunasta ehkä kannattaa vielä tällä seisakkeella jäädä pois ja katsella, mitä ehtii vielä tehdä ja nähdä. Ja jos ymmärtäisin, etten nyt vahingossakaan hyppää ihan samaan kyytiin enää. Omaisuutta ei ollut yhteen mennessä ja nyt on vain tolkuttomasti velkaa, joten raha-asioiden kannalta miinukselle meni pahasti, tietysti henkiset haavat ja fyysinen sairastuminenkin. Kannattiko? En tiedä. Uudelleen en aloittaisi, mutten toisaalta kadukaan enää. Hyötynä tietysti oli se, että kaikin tavoin lopen uupuneena oli pakko (tai sain) miettiä elämääni ja itseäni ja omia ongelmiani ja saanut ihan uuden ymmärryksen, miten haluan elää.

Varmaankin se sopivin ratkaisu löytyy aina omaa tilannetta (siis omaa, ei sen alkoholistin) ja omia toiveita miettimällä. Oikea ratkaisu on niin tilannekohtainen, ettei sama sovi kaikille. Ehkä toivoisin, että mahdollisimman harvalle käy niin, että kasvaa jonkinlaiseksi epäitsenäiseksi lisäkkeeksi siihen juoppoonsa, kuin ylimääräinen raaja tai siamilainen kaksonen. Liikahtaa kun juoppo liikahtaa ja vain silloin.. että oma elämä ja liki kaikki asiat siinä on riippuvaisia sen puolison tekemisistä, mielialoista tai mielipiteistä.
Vieras
 

Re: Koska uskaltaa hengittää?

ViestiKirjoittaja väsynytPuoliso(ex) » 9.2.2020 00:39:52

Nyt se on virallista, suhde lopetettu ja istun nyt toista iltaa (yötä) lähes tyhjässä asunnossa sinkkuna. Exä haki eilen loput tavaransa, jotka olin toki etukäteen pakannut ja laittanut esille, jotta tavaroiden hakeminen olisi mahdollisimman helppoa. Minkäköhän ihmeen takia vielä piti sekin tehdä, ihmettelen vain...

Olisin niin halunnut käydä sen keskustelun exäni kanssa kasvotusten, mutta se ei sitten toiselle käynyt. Joten torstaina erosimme sitten WhatsAppin välityksellä. Tavallaan tämä oli perseestä ja tavallaan mukavaa, koska nyt sain sanottua ne asiat, jotka halusin sanoa ja tunteet eivät tulleet liikaa tielle. Eilen kun exäni tuli hakemaan tavaroitaan sisarustensa kanssa, niin puhuimme vielä hetken, mutta tämä oli se hetki kun itse en saanut itkulta melkein mitään sanottua.

Erosimme kuitenkin ihan hyvissä väleissä. Toinen oli hakenut jo aikaisemmin apua alkoholismiin ja ainakin nyt oli samaa mieltä kanssani siitä, että tällä hetkellä suhteessa sekä meillä molemmilla on niin paljon ongelmia, että emme voi kaikkea ratkoa heti. Totesimme, että ero on molempien kannalta paras vaihtoehto, jotta saamme omat ongelmamme selvitettyä. Kerroin, että en halua välillemme vihaa tai katkeruutta, sillä kaikesta huolimatta edelleen rakastan toista. Ja koska olen varmaan vielä pitkään huolissani toisen hyvinvoinnista, niin itkun seasta heitin vielä ilmoille toiveen, että toinen oikeasti huolehtisi itsestään.

Nyt sitten eletään sitä tunteiden todellista vuoristorataa. Yhtenä hetkenä olen onnellinen kaikesta uudesta ja seuraavana itken kaiken menetetyn perään. Eilen makasin pitkään tyhjän olohuoneen lattialla ja tuijotin kattoa. Annoin itselleni mahdollisuuden tuntea sen surun. Sitten totesinkin itselleni, että nyt riittää tältä erää ja suoritin yhden kurssin opinnoistani yhdessä yössä.... Osaan olla hieman kärsimätön itseni kanssa. En millään malttaisi antaa itselleni aikaa toipua, vaikka tiedän, että vain ajan kanssa haavat paranee. Välillä mietin, että joko nyt saa laittaa Tinderin laulamaan, kunnes muistutan itseäni, että lopulta teen vaan hallaa omalle hyvinvoinnille kiirehtimällä. Että jos nyt malttaisin hetken olla ihan itsekseni.

Surun lisäksi tunnen ihan uskomattoman paljon syyllisyyttä. En tiedä onko tämä minulle luontaista vai onko tämä vuosien henkisen väkivallan tulos. Tunnen syylisyyttä siitä, että sain uuden asunnon itselleni nopeasti. Tunnen syylisyyttä siitä, että sain Kelalta myönteiset päätökset hakemuksiini. Tunnen syylisyyttä siitä , että sain työpaikan. Tuntuu, että en ole ansainnut tätä. Tuntuu, että varastan joltain toiselta mahdollisuuden. Ja kuitenkin tiedän, että on ihan turhaa potea syyllisyyttä näistä asioista. Varsinkin siitä työpaikasta. Olen vuosia tehnyt töitä koulutukseni eteen ja jostain syystä haastattelijat tykääsivät minusta ja minä sain sen paikan. Ja silti minusta tuntuu, että olen jotenkin kusettanut kaikkia ja valehdellut koko maailmalle.

Odotan, että saan muuton hoidettua pois alta ja pääsen puhumaan tunteistani ja kokemuksistani perheväkivaltaklinikalle. Minulla on kaksi viikkoa aikaa muuttaa ja siivota kaksi asuntoa. Ja sitten vihdoin kalenterista vapautuu aikaa sen verran, että voin alkaa käymään läpi tunteitani ja ajatuksiani kunnolla. Nyt en suoraan sanottuna edes uskalla tutkia liikaa tunteitani. Tiedän, että työt ja koulun saisin hoidettua, mutta kaikki muu saattaisi unohtua ja stressitasot vain kasvaisi.

Rinalda kirjoitti:Tuo, mitä monesti mietitään.. pitäisikö vielä yrittää ja jospa nyt onnistuisi. Minullakin oli pitkään se ajatusmaailma, että eroaminen olisi epäonnistuminen. Mutta mieleni on muuttunut. En enää elä toista varten, vaan keskityn itseeni (ja kissaan). Se, että keskittyy itseensä ei minusta ole toiselta pois. Jos nyt sattuisi olemaan niin, että olemme "luodut toisillemme", ei se tule pakottamalla. Jos raastava tilanne jatkuu vain, kumpikin on ärtynyt ja siilin piikit pystyssä varmuuden vuoksi jo ennen kuin mitään tapahtuukaan. Jos taas keskitytään enemmän itseemme, siihen mikä on meille hyväksi... voihan olla että jonain päivänä kohdataan uudelleen ja olemme molemmat kasvaneet tahoillamme. Tai sitten ei kohdata, mutta tulevaisuus tuo uutta ja hyvää elämään.


Minäkin jotenkin oletin pitkään, että nyt kun olemme kuitenkin olleet jo pitkään yhdessä, niin tämän pitäisi sitten jatkua hamaan loppuun asti. Mutta tosiaan, se ei tule pakottamalla. Yritin pakottaa sitä aivan liian pitkään ja eihän siitä mitään tullut. Oloani kuitenkin helpotti kun äitini sanoi minulle, että eroja tapahtuu ja elämä jatkuu. Tiesin, että vanhempani tukevat minua, mutta jotenkin en kuitenkaan uskonut saavani sitä tukea. Lisäksi ystäväni ovat olleet ihania ja nyt he ovat päättäneet, että minä en vietä koko viikonloppua neljän seinän sisällä murehtimassa, joten saan mm. apua uuden asunnon siivoamisessa.

Olen ehkä tässä matkalla mennyt siihen alkoholismin sumuun ja en ole siltä nähnyt eteeni. Pelkäsin aina, että eron tullen jäisin yksin, mutta minullahan on perhe ja ihanat ystävät rinnalla. He ovat olleet siinä aina, en vain ole ymmärtänyt tai ehkä uskaltanut luottaa siihen, että he olisivat mukanani myös vaikeina aikoina. Menee vielä aikaa, että opin jälleen luottamaan itseeni ja uskallan luottaa täysillä muihin ihmisiin.
väsynytPuoliso(ex)
 

Re: Koska uskaltaa hengittää?

ViestiKirjoittaja Vieras » 14.2.2020 07:52:45

Laitan tämän tähän ketjuun, vaikka uskon, että olisi hyödyllistä lukea ja tutustua ihan jokaisen ja olipa alkoholiongelmaakaan tai ei. Jutussa on linkki yle areenan lyhytelokuviin ja linkkejä muhin aiheeseen liittyviin juttuihin.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/12/0 ... rittamalla

Kaipa lopulta tärkein parisuhdetaito olisi se puhuminen ja sen ymmärtäminen, ettei kummallakaan ole oikeutta painostaa tai koittaa muuttaa toista. Ja hyvä suhde sellainen, että kummankin haaveet voi siinä toteutua. Aina ihmiset ja ihmisten toiveet ei ole yhteensovitettavissa ja silloin suurinta rakkauttaa niin itseään kuin toista kohtaan on päästää irti. Alkoholinkäyttätapojjen erot on yksi ja erilaiset toiveet lasten hankinnan suhteen, arvotkin, jos toiselle materiaalinen turvallisuus on tärkeää ja toinen ei niin siitä omaisuuden haalinisesta ole kiinnostunut.

Hassua oikeastaan, miten loputtomiin toisilleen täysin epäsopivat parit juuttuu tähän "yrittämiseen". Jos asiat ei suju ja koko ajan hiertää, niin väkisin puskeminen ja tuo loputon yrittäminen ei siinä auta.

väsynytPuoliso(ex) kirjoitti:,. Välillä mietin, että joko nyt saa laittaa Tinderin laulamaan, kunnes muistutan itseäni, että lopulta teen vaan hallaa omalle hyvinvoinnille kiirehtimällä. Että jos nyt malttaisin hetken olla ihan itsekseni.
,


Eihän sun tartte keneltäkään lupaa kysyä siihen tinderin, kyllähän sitä saa laulattaa vaikka parisuhteessa ollessa jos haluaa. Minä en vaan tajua hyppäämstä heti uuteen suhteeseen. En tosiaankaan. Mulla on ollut niin rikkinäinen olo ja olen halunnut kaikessa rauhassa miettiä asioita ja kasata itseäni. Ehkä joidenkin ihmisten sitten on vaikeaa olla yksin? Jonkinlainen pakko olla parisuhteessa koko ajan ja se pakko saattaa tietysti heikentää harkintakykyä ja paetessaan omaa ahdistustaan tunkee itsensä taas huonoon suhteeseen.

Mikä siinä yksin olemisessa niin pelottaa? Kun en sitä itse oikein hahmota, olisi kiinnostavaa tietää, mitkä tunteet ja ajatukset ajaa heti etsimään uutta kumppania. Mihin sen uuden heti tarvitsee?
Vieras
 

Re: Koska uskaltaa hengittää?

ViestiKirjoittaja Vieras » 14.2.2020 08:10:26

Siis kun oma olo on ollut pitkään erojen jälkeen hauras ja olen halunnut suojella itseäni uusilta pettymyksiltä. Vetäytyä vähän kuoreen toipumaan ja miettimään asioita, enkä ole halunnut ajatellakaan uutta parisuhdetta, pelännyt pettymyksiä ja ollut väsynyt, etten jaksa alkaa tutustumaan vieraaseen ihmkseen vaan tutustun ensin itseeni kaikessa rauhassa.

Siinä valossa mun on vaikeaa ymmärtää kaipuuta heti uuteen suhteeseen. Että hups vaan kaikki rakkaus ja tunteet exään hävisi, uutta putkeen. Väistämättä tulee mieleen, että tällöin toinen ihminen on vaan väline, vähän kuin seksiriippuvaisellekin. Persoonaton nukke, joka otetaan omiin tarpeisiin, mutta joku siinä pitää koko ajan olla.
Vieras
 

Re: Koska uskaltaa hengittää?

ViestiKirjoittaja väsynytExPuoliso » 22.2.2020 23:33:39

Kaksi viikkoa mennyt. Tuntuu, että vasta tänään tajusin kunnolla eron ja kaiken mitä on tapahtunut. Kaksi viikkoa olen mennyt hullulla raivolla eteenpäin. Piti saada muutto suoritettua, vanha kämppä siivottua töitten ohella. Työt vievät paljon energiaa, koska jokainen päivä on vielä uuden opettelemista ja rutiiniin tottumista. Tänään sain muuton saatettua loppuun. Vanha kämppä on tyhjä ja siivottu. Maanantaina palautan avaimet.

Kun ajoin vanhalta asunnolta pois tänään, tajusin vasta, että en ole sinne enää palaamassa. Kaksi viikkoa olen työntänyt kaikki ajatukset ja tunteet pois, jotta saan työt tehtyä, muuton suoritettua ja siinä sivussa kouluhommia suoritettua. Nyt kun se vaikein ja stressaavin asia on hoidettu, minulla ei ole enää tekosyytä olla ajattelematta asioita. Tuntui, kun koko suhde ja ero ja kaikki tunteet ja ajatuksineen olisi tippunut samaan aikaan harteilleni. Olo on ihan kauhea. Olen surullinen ja ahdistunut, mutta samalla haluaisin vaan huutaa koska olen niin vihainen.

Tilannetta ei helpota yhtään, että eksäni on tänään taas laittanut viestiä, kysellyt koska nähdään ja miten minulla menee. Viikko sitten hän haukkui minut alimpaan helvettiin. En tiedä juoko eksäni vielä enkä oikeestaan haluaisikaan tietää. Hänen viestinsä ja puheensa ovat olleet sekavia ja välillä niissä ei ole ollut mitään järkeä. Yritän jokaisen sekavan viestin kanssa muistuttaa itseäni, että toisen juominen ei ole minun syyni eikä se ole minun vastuulla.

Kaksi viikkoa sitten olin sitä mieltä, että eron jälkeen voisimme yrittää olla väleissä. Mutta nyt ajatus tuntuu jotenkin vaikealta. Kommunikaatio ei toimi, luottamusta ei ole ja välillä tuntuu, että eksäni ei halua antaa minulle aikaa. Haluaisin rauhassa miettiä, että mitä haluan. Miettiä, että onko yhteyden pitäminen tulevaisuudessa mahdollista, pystynkö ikinä luottamaan toiseen millään tasolla.

Ja sen lisäksi, että eksäni laittaa viestiä ja soittelee, niin hänen sisaruksensa tekevät näköjään samaa. Jokaisen viestin kohdalla minulla nousee kauhea huoli, onko eksäni tehnyt itselleen tai jollekkin muulle jotain. Ahdistun ja haluaisin vaan heittää puhelimen ikkunasta ulos. Mutta jostain syystä en ole kuitenkaan valmis estämään näitä henkilöitä. Mitä jos eksälleni oikeasti tapahtuu jotain. En tiedä mitä tekisin sillä tiedolla tai haluaisinko edes tietää, mutta ajatus tiedottomuudesta ahdistaa.

Vieras kirjoitti:Eihän sun tartte keneltäkään lupaa kysyä siihen tinderin, kyllähän sitä saa laulattaa vaikka parisuhteessa ollessa jos haluaa. Minä en vaan tajua hyppäämstä heti uuteen suhteeseen. En tosiaankaan. Mulla on ollut niin rikkinäinen olo ja olen halunnut kaikessa rauhassa miettiä asioita ja kasata itseäni. Ehkä joidenkin ihmisten sitten on vaikeaa olla yksin? Jonkinlainen pakko olla parisuhteessa koko ajan ja se pakko saattaa tietysti heikentää harkintakykyä ja paetessaan omaa ahdistustaan tunkee itsensä taas huonoon suhteeseen.

Mikä siinä yksin olemisessa niin pelottaa? Kun en sitä itse oikein hahmota, olisi kiinnostavaa tietää, mitkä tunteet ja ajatukset ajaa heti etsimään uutta kumppania. Mihin sen uuden heti tarvitsee?


Tiedän itsestäni, että tämä 'Tinderi laulamaan' fiilis pohjautuu täysin siihen, että en millään haluaisi käsitellä tunteitani tai ajatuksiani. Haluaisin vaan unohtaa ja teeskennellä, että mitään ei ole koskaan tapahtunut. Järki kuitenkin onneksi voittaa tässä asiassa ja tiedän, että jos en käsittele tunteitani, suhdetta ja eroa, niin kärsin siitä myöhemmin. Näitä asioita ei vain voi lakaista maton alle ja unohtaa. Maanantaina soittelen perkeväkivaltaklinikalle ja alan sitä kautta käsittelemään sitä väkivaltaa, jota olen kohdannut. Väkivallan käsitteleminen tuntuu ahdistavalta, mutta käsittelen asian mielummin jonkun osaavan ihmisen avustuksella kuin yksin.

Myönsin myös eilen ystävälleni eksäni alkoholiongelman. Paljastus tuli hieman vahingossa, mutta olen silti tyytyväinen, että kerroin.

Ulkopuolisin silmin saattaa näyttää siltä, että olen ihan OK, että ero ei ole minuun vaikuttanut tai, että olen asian jo käsitellyt. Kaikista läheisimmät tietävät, että olen mestari salailemaan tunteitani ja tietävät, että minulla ei ole kaikki kunnossa. On kuitenkin ihanaa, että he antavat minulle aikaa. Kumpa muistaisin antaa myös itselleni aikaa.
väsynytExPuoliso
 

Edellinen

Paluu Kotikanava

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 11 vierailijaa