[Galatea]

Mitä liikkuu riippuvaisen mielessä eläessään salattua kaksoiselämää perheessä? Ajatteleeko riippuvainen miten toiminta vaikuttaa perheeseen? Mitä paljastumisesta seuraa? Kuinka se hajoittaa koko perheen sekä useiden ihmisten elämät? Miten paljastumisen ja valheiden jälkeen erotessa saadaan yhteinen vanhemmuus toimimaan edes jollain tapaa jos välit ovat jäätävät eikä riippuvaisella ole mitään kykyä tai motivaatiota käydä läpi aiheuttamaansa?

[juhapetteri]

Kirjoituksestasi on jo vierähtänyt aikaa, mutta siitä huolimatta mieleni tekee kommentoida sitä.

Päihderiippuvuuden yhdistäminen toimivaan parisuhteeseen ja ehjään perhe-elämään on aika lailla mahdoton yhtälö. Juomiseen liittyy häpeää ja siksi alkoholisti haluaa tehdä sen salassa. Ongelman pitäminen piilossa ei onnistu loputtomasti. Harvoin puolison ja lasten vanhemman alkoholismi paljastuu kertaheitolla. Yleensä perheenjäsenen juominen on vaiettu salaisuus. Kaikki sen tietävät mutta ongelmasta ei puhuta suoraan paitsi ehkä epäsuorasti vinoillen ja vihjaten.

Lapset ovat monesti erittäin taitavia salaamaan perheensisäisen alkoholismin ulkopuolisilta tahoilta. He suojelevat perhettä ulkopuolisten puuttumiselta. Lasten tavalla tai toisella oirehtiesa opettajat ja muut aikuiset ihmiset saattavat harkita lastensuojelullisiin toimenpiteisiin ryhtymistä, mutta niiden pelossa lapset pitävät yllä onnellisen perheen kulissia. Tilanne on pitkittyessään otollinen kasvualusta ongelmien kasaantumiselle ja pahentumiselle. Jossain kohtaa kupla on puhkaistava ja asia muuttuu julkiseksi - ainakin perheen sisällä. Vasta silloin on mahdollista valita suunta mihin siitä eteenpäin. Alkoholisti joutuu selkeä seinää vasten ja jatkoaskeleet riippuvat paljolti siitä myöntääkö hän ongelmansa vai kieltäytyykö hän sitä näkemästä.

Lapsen etu on määräävä - tai ainakin sen pitäisi olla - pohdittaessa vanhempien parisuhteen tulevaisuutta ja lasten asemaa mahdollisessa erotilanteessa. Paljon riippuu siitä minkä ikäisiä lapset ovat. Mikäli heillä on vielä vuosia täysi-ikäisyyteen, on kaikkien kannalta tuskallista jatkaa kulissiliitossa päihderiippuvuuden kieltäen.

Jos rakkautta tai keskinäistä kiintymystä on vielä jäljellä, voi sitä käyttää voimavarana alkoholistin pyrkimyksiin kohti raittiutta. Sen täytyy kuitenkin olla molemminpuolista ja lisäksi alkoholistin on oikeasti ja lujasti löydettävä motivaatio raittiuteen. Liian usein alkoholisti ei kykene myöntämään päihdeongelmaansa ja sama meno jatkuu. Puoliso kuvittelee voivansa rakkautensa voimalla raitistaa päihderiippuvaisen kumppaninsa. Jatkaminen tällaisessa suhteessa ei vastaa kenenkään tarpeisiin.

Mahdollisen puolisoiden yhteisen omaisuuden jakaminen ja asumisen järjestelyt erotilanteessa ovat ratkaistavissa. Usein hankalinta ja kaikkein kipeintä on lasten huollosta ja tapaamisoikeudesta päättäminen. Kaiken muun voi jakaa mutta lasten tulisi voida asua saman katon alla sillä vaikeissa elämän vaiheissa heistä on usein tukea ja turvaa toisilleen.

[Lina I]

Olin mieheni kanssa 12vuotta, joista hän on ollut raittiina 7viimeistä vuotta. Meillä on 10v ja 8v lapset. Silloin 7vuotta sitten hänen juominen uuvutti minut täysin ja laitoin pelin poikki, pyysin häntä hakeutumaan hoitoon tai jatkamaan juomistaan muualla kuin meidän kanssa. Hän teki valinnan hakeutua hoitoon ja oli siellä 2kk. Sen jälkeen hän palasi kotiin ja ollut raittiina siitä asti. Hänen suhde lapsiin on vahvistunut paljon juomisen lopettamisen jälkeen ja uskoin että meidänkin suhde vahvistui vaikka elämä päihderiippuvaisen kanssa ei aina ollut helppoa siitäkään huolimatta että hän oli kuivilla. Viime vuosina ruuhkavuodet ovat ottaneet vallan perheessämme ja minulla ollut paljon stressiä töiden puolesta, pätkätöitä tehnyt ja pelko työttömyydestä ollut vahvasti läsnä ja vaikuttanut minuun ja perheeseemme paljon. Aluksi kävimme pariterapiassa mieheni kanssa ja sen myötä opimme juttelemaan asioista mutta nyt ruuhkavuodet vienyt menneessään ja toisen huomioiminen ja keskustelut vähentyneet ja riitelyt arkisista asioista lisääntyi. Meillä ei ole ollut juurikaan minkäänlaista tukiverkostoa vaan perheen kesken vietetty kaiket ajat. Miehelläni ja minulla ei ole lasten syntymien jälkeen ollut kahdenkeskisiä aikoja juuri ollenkaan ja sekin vaikuttanut paljon perheen ilmapiiriin. Nyt keväällä kun alkoi korona aika niin asiat tiivistyi nopeasti ja mieheni ilmoitti että haluaa asumuseron ja päästä rauhassa miettimään elämää ja asioita. Paljon hän on puhunut että hänen päässään on juomisen lopettamisen jälkeen tapahtunut niin paljon asioita ettei osaa selittää mutta ei voi jatkaa minun kanssa parisuhdetta enää. Minä muutin lasten kanssa pois 45km matkan päähän kotipaikkakunnalleni missä minulla on ystäviä ja vähän tukiverkostoa ympärillä. Tilanne tuntuu surulliselta koska olen itsekin paljon käynyt asioita läpi omassa päässäni niin hänen juomisensa aikaan kuin sen jälkeenkin ja ollut hänelle tukena kaikessa,nyt tuntuu kuin se kaikki olisi pyyhitty pois ja millään ei olisi merkitystä enään. Mieheni on myös kertonut että tuntee syvää kiitollisuutta 7vuoden takaa kun laitoin hänet valitsemaan mitä elämältään haluaa ja että kaiken jälkeen jaksoin uskoa häneen ja otin katkaisuhoidon jälkeen hänet takaisin kotia ja annoin mahdollisuuden. Hän sanoi ettei pysty elämään kanssani koska tuntee jatkuvasti olevansa kiitollisuuden velassa. Tämä tuntuu minusta oudolta koska en ole koskaan vaatinut häneltä mitään enkä itse koe asiaa niin että hänen pitäisi olla kiitollinen minulle, minä ajattelen niin että hän itse teki sen ratkaisun hakeutua hoitoon ja hyvä niin, näitä asioita kun ei sen toisen puolesta voi päättää. Mutta nyt, oloni on tyhjääkin tyhjempi ja haluaisin vain että hän palaisi minun lasten luo koska ikävöimme häntä valtavasti. Kai tämä on nyt taas asia mihin en voi mitenkään vaikuttaa ja minun on vaan opittava elämään tämän asian kanssa.

[Vieras]

Elämä on niin epävarmaa monin tavoin.
Itse olen alkanut ajatella, ettei kannata tehdä kovin suuria uhrauksia, koska niistä ei välttämättä mitään "palkintoa" koskaan saa. Vaikka kuinka tukisi toista voi käydä niinkin, että hän haluaa lähteä. Sen elämän yhdessä pitäisi olla suht tyydyttävää tässä ja nyt, eikä sellaista sitkuttelua, että kunhan toinen raitistuu, kunhan lapset ovat isoja, kunhan päästään eläkkeelle.

En tiedä mikä siinä sitten on syynä.. ehkä koko vuorovaikutus on vinoutuunutta, ehkä se raitstuminen ja raittiina pysyminen on se yhteinen projekti, joka pitää yhdessä, kunnes jompikumpi kyllästyy.
Ihmisillä voi olla omia ongelmia, joita pääsee käsittelemään vasta juomisen jätettyään ja voi huomata, että on mukautuvuuttaan pöätynyt sellaiseen elämään ja ihmissuhteeseen jota ei ole oikeastaan halunnut. Voi tuntua, etä sitten vasta löytää todellisen itsensä ja sen millainne elämä itselle sopii.

Ehkä teillä jäi parisuhteeseen satsaaminen lapsiarjen jalkoihin, mikä on yleistä, mutta suuri virhe. Lasten hyvinvoinnin perusta on kuitenkin vanhempinen välinen hyvä suhde.. jos siis pariskuntana eletään. Eikö niistä omista toveista sitten ole helppoa puhua, eikö niille ole tilaa? Alkoholiongelman kanssa eläessä koko suhde voi saada kieron muodon ja raitistuttuaankin alkoholisti on aina alakynnessä, eikä saa tai itse koe saavansa lupaa olla täysivaltainen aikuinen, kun puolisolle jää päälle juoma-ajoilta määräilijän ja kontrollojan rooli, hän tietää kaiken aina paremmin ja ohjat ovat hänellä. Huomasin itsessäni tällaista paljonkin.
Ehkei kaikki ongelmat sitten edes ratkea pariterapiassakaan. Voihan olla, että alkoholi aikoinaan on vaikuttanut siihen puolisovalintaan, ettei juovakaan ole oikein tuntenut itseään ja mitä suhteelta kaipaa.

[Vieras2]

Mitä liikkuu riippuvaisen mielessä eläessään salattua kaksoiselämää perheessä? Ajatteleeko riippuvainen miten toiminta vaikuttaa perheeseen?

Olin suhteessa alkoholistiin yli 20 v. Oikeastaan suhteeni alkoholiin alkoi jo vauvana, koska olen syntynyt perheeseen, jossa molemmat vanhemmat käyttivät runsaasti alkoholia ja jäin sen käytön seurauksena vaille huolenpitoa. Ulkoiset puitteet olivat kunnossa, vaillejääminen oli psyykkistä. Kehitin riippuvuuden jo pienenä, joka sitten puhkesi täyteen kukkaansa aikuisena eläessäni alkoholistin läheisyydessä ja kanssa. Voin siis omasta puolestani vastata kysymykseen "ajatteleeko riippuvainen miten toiminta vaikuttaa perheeseen". Minä en kyennyt ajattelemaan lainkaan oman toimintani vaikutusta perheeseeni, koska oma toimintani oli reagointia alkoholistin oikkuihin ja hänen sairautensa sanelemaan toimintaan. Olen tarjonnut epävakaan kasvualustan omille lapsilleni ja kannan siitä syyllisyyttä. Mutta en sitä nähnyt tai ajatellut hetkellään. Vaan vasta jälkeenpäin. Niin kova ja sokaiseva oli oma riippuvuuteni. Tuo ensimmäinen kysymys, mitä liikkuu riippuvaisen mielessä. Ei siellä liiku paljon mitään, ajatukset pyörivät siinä riippuvuuden kohteessa ja hänen toiminnassaan.

[Galatea1]

Olisikin kyse ollut alkoholista. Mutta ei, ongelma oli täysin puhtaasti seksiriippuvuus. Välit hajosivat pysyvästi. Pettämiset, jatkuvan huomionhakemisen muualta, viestittelyt, puhelut jne jne. olen jo antanut jokseenkin anteeksi, itseni vuoksi. Mutta en kykene unohtamaan kaikkia valheita, kuinka huonosti minua ja perhettä on kohdellut. En kykene unohtamaan sitä kipua ja tuskaa minkä toinen aiheutti, kykeni seuraamaan sitä vierestä ja jatkamaan touhujaan, kunnes jäi jälleen kiinni, enkä kyennyt enää jatkamaan. Että toinen kohteli kuin omaisuutta. Jäin ilman selityksiä, ilman vastauksia, joita sain riittäväski kyllä muilta kuvion osallisilta. Jäin ilman anteeksipyyntöä. Ja mikä kuvottavinta, jaamme lapsen, seuraan vaihtuvia naisia lapsen elämässä ja exä ei kykene ymmärtämään miksi emme voi viettää perheenä aikaa yhdessä, tai viettää juhlia yhdessä. Hän haluaisi että jatkamme hänen teatteriaan, mukavaa kulissia, ilman että hänen tarvitsee ottaa vastuuta seurauksista. Kaikki, mitä joskus oli, katosi savuna ilmaan. Halveksin sitä toimintaa, tapaa kohdella ihmisiä, valehdella, manipuloida. Joskus toivoin, että välit olisi saanut korjattua edes vanhemmuuden osalta. Nyt tiedän, että sekin on liian myöhäistä. Ei ole enää jäljellä mitään mitä voisi korjata, eikä mitään syytä, miksi haluaisin olla tekemisissä. Ei, ei edes lapsi. Oma terveys kärsi niin pahoin, nyt keskityn vain suojelemaan itseäni ja perhettäni siltä huonolta kohtelulta, kivulta ja tuskalta. Hän voi lakaista asiat maton alle, minä en siihen kykene.

[Kirsikka K]

Hei, Olen lapsilähtöisen päihdetyön ammattilainen ja ajattelin vastata, vaikka edellisestä kirjoituksesta onkin jo aikaa. Sinun tarinassasi Galatea1 (ex) kumppanisi riippuvuuden kohde on ollut seksi. Tämä riippuvuussairaus on ajanut teidät eroon ja omat voimavarat/ tunne-elämän koetukselle. Myös lapsi on kärsinyt tilanteesta. Olet kuitenkin lähtenyt pois kuviosta, jossa perheenne on voinut huonosti. Se on hyvä ja varmasti oikea ratkaisu. Jäin miettimään tekstisi pohjalta, että oletko saanut riittävästi tukea ja tietoa riippuvuussairauksista ja miten ne vaikuttavat läheisiin? Miten voit nyt? Miten lapsi voi?

Ajattelin linkata tähän referaatin riippuvuussairauksista, jonka löysin Fenix-klinikoiden sivuilta. Voi olla, että se on sinulle tuttua. Jollekin lukijalle se voi kuitenkin olla uutta ja antaa tietoa mitä riippuvuussairaus on, liittyy se sitten päihteisiin, seksiin tms. Ajattelen, että sairauden ymmärrys helpottaa, vaikka se ei parannakaan haavoja, joita riippuvainen on sairaudellaan aiheuttanut.

"Riipuvuussairauksille eli addiktioille on tunnusomaista pakonomainen käyttäytyminen ja kontrollikyvyn menetys. Tunne-elämän tasolla häpeä, syyllisyys ja paljastumisen pelko ovat keskeisiä nimittäjiä. Addiktio ei ole koskaan ihmisen itsensä hallittavissa ja on siksi juuri sairaus. Sairaus vaatii aina hoitoa.
Addiktiosairaus tuottaa aina äärimmäisen vakavia seurauksia sairastuneen omalle ja läheisten tunne-elämälle. Addiktiosairaudesta seuraa vakavia toimintahäiriöitä perheeseen.
Riippuvuussairaudelle on ominaista sen vaikutukset sairastuneen persoonallisuuteen. Riippuvuussairaan läheiset kokevat ikään kuin olisi kaksi eri persoonallisuutta. ”En tunne enää häntä”, ”hän on muuttunut joksikin muuksi ” – ovat tyypillisiä huomioita riippuvuussairaan läheisiltä. Riippuvuussairaudessa kyse on todellakin syvemmästä persoonallisuuden muutoksesta.
Kaikille addiktiosairauksille on tunnusomaista se, että oman minuuden rinnalle kehittyy ns. riippuvuuspersoonallisuus. Tämä on se persoonallisuuden puoli, jota läheiset eivät tunne. Riippuvuussairas on muuttunut joksikin muuksi. Jatkuva syyllisyyden ja häpeän tunne pakottavat mielen luomaan suojamekanismeja (kieltoja) selviytyäkseen. Riippuvuuspersoonallisuus on usein tunnekylmä, itsekeskeinen, aina oikeassa oleva, kaikkivoipa oman elämänsä mestari. Samalla kuin oma minuus saattaa olla tunneherkkä, välittävä, rakastava, huolehtiva ja kiltti ihminen. Sairaus tekee identiteetistä vastakohdan.
Tässä vastakohtien sekasortoisessa logiikassa läheinen sairastuu myös. Hän ei kykene käsittämään ilmiön sairausluonnetta, vaan alkaa itse sairaalla tavalla sopeuttamaan itseään sen olemassaoloon. "