MariKatti kirjoitti:
Ryhmästä, vaikka ihmettelen sitä ensimmäisen askeleen toistoa, niin joka kerta on siihen liittyen riittänyt uusia keskusteluita ja aiheita. Ymmärtääkseni askeleissa jokainen tuntuu oivaltavan joka kerta askeleen eri tavalla. Itselläni ne avaavat joka kerta jotain uutta, vaikka olisi sama askel. Ehkä se on se erityinen kokemus, oivallat joka kerta jotain uutta. Itsestäsi tai juovasta. Ryhmässä voi myös vain kuunnella. Itse kirjoitan aina samalla paperille ihan asioita jotka haluan vuorollani sanoa.. on siis ihan oma tapani keskittyä. Mutta joka kerta iloisesti yllätyn että olen tarttunut johonkin kokemukseen tai asiaan ja käsitellyt sen ryhmässä johdonmukaisesti. En ole vielä sisäistänyt itsekään askelia ja en varmasti niitä pitkään aikaan tule sisäistämään.
Minusta tuntuu, että tärkein asia on itseensä tutustuminen ja jonkinlainen ihmisyyden ymmärtäminen. Askeleet, toisten kokemukset tai ihan muutenkin asioiden miettiminen tai niistä juttelu, on välineitä siihen. Jonkinlaista ihmisenä kasvamista siis ja siinähän ei tule koskaan valmiiksi, mikä on oikeastaan hieno asia. Al-anonin ohjelmaa tai sitä ihmisenä kasvamista ei voikaan suorittaa loppuun, saada jotain todistusta ja ajatella olevansa valmis. Niin niissä kuin elämässä muutenkin oivallusten takaa aukeaa uusia oivalluksia loputtomiin, jos pitää mielensä avoimena.
Koko ajan sen matkan varrella saa nauttia oivallustensa hedelmistä, kun ymmärrys, hyväksyminen ja jonkinlainen armollisuus itseä ja muita kohtaan lisääntyy. Elämä muuttuu helpommaksi, kun ajan myötä pystyy lopettamaan liian hallinnantunteen tavoittelun ja kestää itsensä ja muiden keskeneräisyyttä paremmin. Mulle parasta on ollut oppia nauttimaan tästä hetkestä ja matkasta ilman että katse on koko ajan jossain tulevassa; mitä pitäisi saada, mitä olisi pakko tehdä, tai mitä pahaa voi tapahtua. Jotenkin sellaista lukkoon lyötyä päämäärää ei enää ole, vaan annan elämän virrata..
Jos ajattelee elämää vaikka matkaamisena jokea eteenpäin, niin en enää hampaat irvessä puske vauhdilla menemään, että kun pääsisin nyt vaan perille, vaan annan annan paattini lipua, tökkään välillä lisää vauhtia ja katselen mitä ympärillä on ja jos jotain kiinnostavaa huomaan, saatan tarttua siihen mahdollisuuteen. Liian kovassa vauhdissa niitä mahdollisuuksia ei edes ennätä nähdä.