[Vieras]

Ryhmästä, vaikka ihmettelen sitä ensimmäisen askeleen toistoa, niin joka kerta on siihen liittyen riittänyt uusia keskusteluita ja aiheita. Ymmärtääkseni askeleissa jokainen tuntuu oivaltavan joka kerta askeleen eri tavalla. Itselläni ne avaavat joka kerta jotain uutta, vaikka olisi sama askel. Ehkä se on se erityinen kokemus, oivallat joka kerta jotain uutta. Itsestäsi tai juovasta. Ryhmässä voi myös vain kuunnella. Itse kirjoitan aina samalla paperille ihan asioita jotka haluan vuorollani sanoa.. on siis ihan oma tapani keskittyä. Mutta joka kerta iloisesti yllätyn että olen tarttunut johonkin kokemukseen tai asiaan ja käsitellyt sen ryhmässä johdonmukaisesti. En ole vielä sisäistänyt itsekään askelia ja en varmasti niitä pitkään aikaan tule sisäistämään.

Minusta tuntuu, että tärkein asia on itseensä tutustuminen ja jonkinlainen ihmisyyden ymmärtäminen. Askeleet, toisten kokemukset tai ihan muutenkin asioiden miettiminen tai niistä juttelu, on välineitä siihen. Jonkinlaista ihmisenä kasvamista siis ja siinähän ei tule koskaan valmiiksi, mikä on oikeastaan hieno asia. Al-anonin ohjelmaa tai sitä ihmisenä kasvamista ei voikaan suorittaa loppuun, saada jotain todistusta ja ajatella olevansa valmis. Niin niissä kuin elämässä muutenkin oivallusten takaa aukeaa uusia oivalluksia loputtomiin, jos pitää mielensä avoimena.

Koko ajan sen matkan varrella saa nauttia oivallustensa hedelmistä, kun ymmärrys, hyväksyminen ja jonkinlainen armollisuus itseä ja muita kohtaan lisääntyy. Elämä muuttuu helpommaksi, kun ajan myötä pystyy lopettamaan liian hallinnantunteen tavoittelun ja kestää itsensä ja muiden keskeneräisyyttä paremmin. Mulle parasta on ollut oppia nauttimaan tästä hetkestä ja matkasta ilman että katse on koko ajan jossain tulevassa; mitä pitäisi saada, mitä olisi pakko tehdä, tai mitä pahaa voi tapahtua. Jotenkin sellaista lukkoon lyötyä päämäärää ei enää ole, vaan annan elämän virrata..
Jos ajattelee elämää vaikka matkaamisena jokea eteenpäin, niin en enää hampaat irvessä puske vauhdilla menemään, että kun pääsisin nyt vaan perille, vaan annan annan paattini lipua, tökkään välillä lisää vauhtia ja katselen mitä ympärillä on ja jos jotain kiinnostavaa huomaan, saatan tarttua siihen mahdollisuuteen. Liian kovassa vauhdissa niitä mahdollisuuksia ei edes ennätä nähdä.

[Stop81]

ymmärrys, hyväksyminen ja jonkinlainen armollisuus itseä ja muita kohtaan lisääntyy. Elämä muuttuu helpommaksi, kun ajan myötä pystyy lopettamaan liian hallinnantunteen tavoittelun ja kestää itsensä ja muiden keskeneräisyyttä paremmin.

Kyllä, kiitos! Olen viime viikot kamppaillut (erityisesti, todellisuudessa oon varmaan kamppaillut tämän kanssa viime vuodet) sen kanssa, että yritän olla armollisempi miestäni kohtaan. Yritän paremmin sietää hänen sairauttaan - pakonomaista juomista ja mitä siitä seuraa. Oon yrittänyt päästää irti siitä, että yrittäisin hallita tai muuttaa häntä. Oon yrittänyt enemmän ajatella, että minun on hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän tällä hetkellä on. Seurauksena on ollut, että en auo päätäni hänelle vaan annan asioiden olla. Pitkään (nyt kun on tämä eristäytymisen aika koronan vuoksi - meillä kuten monissa perheissä ollaan ihanasti ihan koko ajan vain pelkästään kotona) homma on toiminutkin ihan hyvin, mutta viime viikolla alkoi pinna kiristyä ja sanoisin kyllä että mieheni on minulta myös kaivamalla kaivanut reaktioita jatkuvalla riidan haastamisellaan. Alan olla ihan lopussa tähän, enkä tiedä mitä tehdä. Miten antaa olla, jos toinen painostaa koko ajan? Viime yönä meillä homma huipentui aika naurettavalla tavalla - olimme sitten riidelleet illan, ja minä olin vielä kantanut meille ruokaa sänkyyn syötäväksi. Siinä riitely jatkui sängyssä syödessä ja kumpikin sanoi ikäviä juttuja toiselle. Mieheni suuttui, heitti täyden lasillisen vettä minun päälleni ja lähti huoneesta. Minäpä kostin kaatamalla lautasellisen jauhelihaa hänen puolelleen sänkyä ja vielä levitin kädelläni sitä ympäriinsä Että näin kypsää käytöstä.

Nyt huomaan, että minunhan on tietysti ihan yhtä vaikeaa olla armollisempi itselleni kuin miehellenikin. Helposti käy niin, että kun pyrin luopumaan odotuksistani toisen suhteen, en kuitenkaan luovu odotuksistani itseni suhteen. Mun pitäisi jaksaa, ymmärtää, pyrkiä hyvään. Vaadin itseltäni aika kauan, ja sitten oon niin lopussa siihen että teen jotain todella idioottimaista. Entä jos ei jaksa? Entä jos se ei ole edes mitenkään realististista, siipiä kun ei ole vielä tuonne selkään ilmestynyt.

Kun tuossa ensimmäisessä askeleessa sanotaan, että "myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään", mitä kaikkea se sisältää. Voimattomuus alkoholiin nähden ja voimattomuus kaikkiin niihin ilmiöihin, mitä juominen tuo tullessaan. Mun kohdalla tässä mukaan lukien omat reaktioni juovan käytökseen. Olen voimaton, mulla ei todellakaan ole koko ajan voimia jaksamiseen.

Tämä esimerkki nyt jonka tässä kerroin, on tavallaan tällainen aika kevyt. Meillä kyllä riidat on ajoittain johtaneet paljon rumempaan jälkeen myös, mistä enemmän seurannut surua ja häpeää.

[Vieras]

Nyt huomaan, että minunhan on tietysti ihan yhtä vaikeaa olla armollisempi itselleni kuin miehellenikin. Helposti käy niin, että kun pyrin luopumaan odotuksistani toisen suhteen, en kuitenkaan luovu odotuksistani itseni suhteen. Mun pitäisi jaksaa, ymmärtää, pyrkiä hyvään. Vaadin itseltäni aika kauan, ja sitten oon niin lopussa siihen että teen jotain todella idioottimaista. Entä jos ei jaksa? Entä jos se ei ole edes mitenkään realististista, siipiä kun ei ole vielä tuonne selkään ilmestynyt.

.

Tämä aika luo vielä lisähaastetta arkeen, jossa on jo normaalitilanteessakin jaksamista.
Olen miettinyt, että ehkä moni käsittää raitistuvan/sitä yrittävän puolison tukemisen jonkinlaisena ylimaallisena vaatimuksena olla tyyni, lauhkea, jaksava koko ajan, mutta eihän sellainen oikeastaan kuulu vastavuoroiseen ihmissuteeseen. Toisaalta rajoja vetävät myös ammattiauttajatkin suhteessa "potilaaseen", niin kyllä jonkinlaiset rajat voi (yrittää) vetää parisuhteessakin.

Ihan minkä tahansa ja loputtomien vaatimusten ei tarvitsekaan mennä läpi. Siinä molemmat voivat opetella uusia toimintatapoja. Mitä ajattelet sellaisesta, että jos olet itsekin väsynyt ja kuormittunut, niin sanot sen? Minusta toiselle voi sanoa, että hän on kohtuuton purkaessaan pahaa oloa kumppaniinsa ja haastaa riitaa. Voi sanoa vaikka, että ei nyt jaksa eikä halua vääntää ja jos on pakko oleilla samassa asunnossa, sovitaan ennen räjähdystä, että kumpikin tekee jotain omaa, eikä puhuta mistään vähään aikaan. Kiistaan voi tarvittaessa palata, kun on parempi hetki ja rauhallisempi olo.
Ehkä siinä toteutusi puolisonkin kohdalla vastuunottaminen omasta olostaan ja tunteistaan ja terve rajaaminen, miten sallii itseään kohdeltavan.

Meillä lopulta huomasin, ettei juova mieheni halua lopettaa juomista, ei edes yritä, ei lopeta valehtelua tai ota mitään vastuuta tekemisistään jälkeenpäinkään. Ei ollut tehnyt mitään, minä valitin turhasta, hänen oli vaan pakko sitä ja tätä.. Ne olivat merkkejä, että taidan yrittää parantaa sitä suhdetta ihan yksin. Siinä ei oikein jäänyt vaihtoehdoksi kuin joko erota tai tyytyä siihen, että tulisin olemaan kynnysmatto, jolta vaaditaan koko ajan enemmän joustamista, joka hälytetään paikalle tarvittaessa kuin tilauspitsa lyhyellä varoitusajalla tai että yhteiset tekemiset on yksi toisensa perään sitä, että puoliso ilmestyy paikalle umpihumalassa tai v-maisessa mielentilassa, eikä mennäkään sinne minne oli puhe vaan minun pitäsikin tyynin mielin kurvata kännikavaljerrin kanssa lähimpään räkälään... Erosta on jo aikaa ja välillä nuo tilanteet naurattaa, välillä vieläkin suututtaa.

joo, mutta se rajajojen vetäminen ja omien tunteiden ilmaisu ajoissa alkaa näyttää sitten senkin, löytyykö toiselta puolelta kunnioitusta ja halua muutokseen. Se on vähän tekemisen kautta esitetty kutsu yhteiseen muutokseen ja voi parhaimmillaan auttaa, että niitä järjettömiä painekattilan räjähdyksiä tulee harvemmin, kun asiansa on ilmaissut ajoissa. Itsellekin plussana vähemmän häpeää ja jälkikäteen asioiden selvittelyä.

[Stop81]

Ihan minkä tahansa ja loputtomien vaatimusten ei tarvitsekaan mennä läpi. Siinä molemmat voivat opetella uusia toimintatapoja. Mitä ajattelet sellaisesta, että jos olet itsekin väsynyt ja kuormittunut, niin sanot sen? Minusta toiselle voi sanoa, että hän on kohtuuton purkaessaan pahaa oloa kumppaniinsa ja haastaa riitaa.

Kyllä, tämä on ihan totta - jos ei kykene sanomaan ääneen omia tunteita ja tarpeita (joskus edes itselleen), voi olla turha odottaa toisenkaan ymmärtävän niitä. Itsellä tämä on iso haaste, osata sanoa omat tarpeet julki ja vaatiakin niiden toteutumista. Vaikeus tässä on, että mieheni juominen on päivittäistä ja aika rajua tällä hetkellä. Ollessaan humalassa hän myös vaatii minulta paljon huomiota ja läsnäoloa. Millaisia käytännön keinoja olette toteuttaneet aktiivisesti juovan alkoholistin kanssa, jotta oma tila, tarpeet ja rajat voisivat toteutua edes siedettävästi?

[Vieras]

Ihan minkä tahansa ja loputtomien vaatimusten ei tarvitsekaan mennä läpi. Siinä molemmat voivat opetella uusia toimintatapoja. Mitä ajattelet sellaisesta, että jos olet itsekin väsynyt ja kuormittunut, niin sanot sen? Minusta toiselle voi sanoa, että hän on kohtuuton purkaessaan pahaa oloa kumppaniinsa ja haastaa riitaa.

Kyllä, tämä on ihan totta - jos ei kykene sanomaan ääneen omia tunteita ja tarpeita (joskus edes itselleen), voi olla turha odottaa toisenkaan ymmärtävän niitä. Itsellä tämä on iso haaste, osata sanoa omat tarpeet julki ja vaatiakin niiden toteutumista. Vaikeus tässä on, että mieheni juominen on päivittäistä ja aika rajua tällä hetkellä. Ollessaan humalassa hän myös vaatii minulta paljon huomiota ja läsnäoloa. Millaisia käytännön keinoja olette toteuttaneet aktiivisesti juovan alkoholistin kanssa, jotta oma tila, tarpeet ja rajat voisivat toteutua edes siedettävästi?

Meillä oli pariinkin otteeseen omat asunnot. Se takasi minulle jonkinlaisen rauhan nukkua ja vähensi stressiä. Takaisin yhteenmuuttoa pidän virheenä näin jälkeenpäin.
En enää ymmärrä edes, miksi jatkoin niin kauan tätä "yrittämistä" ja eri keinojen kokeilua. Jos pahin ongelma on alkoholi, ainoa toimiva ratkaisu parisuhteen kannalta on juomisen lopettaminen. Muu voi korkeintaan muuttaa tilannetta helpommaksi tai edes siedettäväksi. Toisaalta miksi hemmetissä jatkaa suhdetta, mistä aiheutuu itselle stressiä, huolta ja kärsimystä? Kai ihmissuhteissa idea olisi, että niistä kuitenkin on enemmän iloa kuin surua?

Ero oli omaa elämänlaatuani huomattavasti parantava asia. Helppoa se ei ole ollut. Olen miettinyt paljonkin, mitä ihmeen kiemuroita omassa päässäni ja ajatusmaailmassani on, että vapaaehtoisesti hakeuduin kärsimykseen.. Eikö se lopulta ole aika kummallista? Joku paikka ja ihminen tuottaa jatkuvasti kipua ja pahaa oloa ja sinne hakeutuu ja poispäästyään palaa uudestaan kuin narusta vedettynä omien hölmöjen kuvitelmiensa kanssa, että kyllä tämä joksu vielä muuttuu hyväksi. Satu ja höpöä ne kuvitelmat on. Miksi niihin uskoo, kun ne on yhtä hataralla pohjalla kuin kuvitelmat, että ottaisi kulutusluottoja sillä perusteella, että maksaa ne pois kun saa lottovoiton.

Joo, mutta se oma asuntoa auttaa paljonkin, jos suhdetta jatkaa. Saa nukkua, rentoutua, ja raha-asiansa on helpompi pitää järjestyksessä.

[MariKatti]

Millaisia käytännön keinoja olette toteuttaneet aktiivisesti juovan alkoholistin kanssa, jotta oma tila, tarpeet ja rajat voisivat toteutua edes siedettävästi?

Kysymys kuuluu mitä EMME olisi kokeilleet..
- Kokeilin tilanteesta ja toisen luota poistumista.
- Yritin sanoittaa miehelle, että hän voisi ennakoida tulevaa juomista kertomalla esimerkiksi että aikoo viikonloppuna viihteelle tai että edes jotenkin kertoisi minulle ennakkoon kun on juonut.
- Pyysin että juomista vähennettäisiin, joko annosmääriä tai päiviä.
- Lapsiviikonloppuina ei juoda.
- Pyysin että hän joisi muualla kuin kotona
- Pyysin jopa että hän siirtyisi kannabikseen, koska se ei tehnyt hänestä niin sietämätöntä persoonaa, päinvastoin
- Kävimme pariterapiassa, joka loppui siihen yhteen kertaan.
- Mies lähti omasta ja minun toiveestani hakeutumaan avun piiriin ja kävi 6 kertaa sellaisessa vertaisryhmässä terveydenhuollon kautta.

Nämä ovat enemmänkin mitä keinoja olen yrittänyt juovan kanssa, mutta samalla ne ovat kaikki olleet niitä omien rajojen etsimistä. Kaikessa on ollut lähtökohta suojella itseään, perhettä ja parisuhdetta. Sekä helpottamaan sitä juomisen tuomaa painetta arjessa eri tavoin. Mihinkään näistä ei juova pystynyt sitoutumaan.

Loppujen lopuksi löysin omat rajani
- muuttamalla omaan asuntoon
- menemällä itse ammattiavun piiriin
- sanomalla ei
- olematta kontaktissa silloin kun toinen juo
- en ota vastaan enää sitä syyllisyyden kuormaa itselleni
- videopäiväkirja

Toki olen vielä prosessissa. Kaikki se suhteen aikana tapahtunut kasvoi jotenkin normaaliksi minulle, joten kun se on nyt jäänyt muuton myötä pois, tuntee jopa tyhjyyttä. Ja siihen tilalle pitäisi saada niitä itselleen hyvää oloa tuovia asioita.

Al-anonin ym myötä olen yrittänyt olla välittämättä koko juomisesta, enkä ottaa siihen enää kantaa. Vieläkin siinä on kehittämistä että pystyisi siitä olemaan välittämättä, koska koen myös että siihen haetaan hakemalla sitä reaktiota. Myös suututtaa että kaikki sovitut asiat jää silloin putken aikana hoitamatta ja ne jää minulle hoidettavaksi. Salailu ja valehtelu on pahentunut myös entisestään, joka pahentaa muutenkin huonoa kommunikaatiota välillämme.

Haluaisin tavallaan olla se ihminen johon se juominen ei vaikuta eikä minulla olisi siihen enää mitään tarvetta yrittäkään puuttua tai loukkaantua siitä. Se miten siihen pystyy, on eri asia. Olenko vain huolissani puolisosta vai kontrolloiva?