juhapetteri kirjoitti:Ongelman ydin kiteytyy otsikossa. Tuntuu niin turhauttavalta kerta toisensa jälkeen käydä uudelleen sama keskustelu sanasta sanaan. Erolla uhkaaminen menettää tehonsa, mikäli sitä ei toteuta ja vakava keskustelu puolison päihdeongelmasta kadottaa merkityksensä kun sillä ei ole mitään konkreettista vaikutusta.
Tiedän tunteen kun toisen aikuisen ihmisen käyttäytyminen ylittää ymmärryksen ja sanat - niin monesti sanotut - tuntuvat takertuvan kurkkuun siitä typertyneisyydestä kun mikään ei tunnu merkitsevän toiselle mitään. Järki katoaa ja näköala tulevaisuuteen kaventuu. Tulee totaalisen voimaton olo ja kuitenkin monet velvollisuudet ja arjen rutiinit on hoidettava - taas kerran yksin.
Ja niin kovin helposti elämä kiertyy tämän juovan analysoinniksi. Onko se paha, ilkeä vai sairas? Miksi se juo, miksi sitä ja miksi tätä. Oikeastaanhan siitä ei ole apua. Kun juova ei itse halua miettiä mitään, ei se puolison miettimisellä parane. Henkisesti helpointa tietysti on ajatella, että toinen on sairastunut alkoholiriippuvuuteen ja sille ei voi mitään. Se juova ei ole ulkopuolelta "herätettävissä" näkemään ongelmaansa. Oikeastaan se jatkuva puuttuminen enemmän piilottaa juopolta sen totuuden. Hän saa itse itselleen semmoisen sumuverhon ja oikeutuksen tästä kaikesta omalle ongelmalleen ja juomiselleen.
Sen, joka kärsii, on otettava vastuu tilanteesta ja kärsimyksestään. Jos minun käteni on tulikuumalla liedellä, huudanko loputtomiin, että joku samuttaa lieden vai nostanko itse käteni ylös? Minä itse tosiaan elin yli 10v alkoholistin kanssa ja nämä omat oivallukseni pohjaavat siihen ja elin kauan siinä sumussa, että asiat muuttuvat paremmiksi, uskoin höpinöitä, kun ex-puolisoni vakuutteli haluavansa jatkaa suhdetta ja vähentävänsä juomista.. Käytännössä kuitenkaan mikään ei muuttunut muuta kuin huonommaksi, lupauksilla ostettiin lisäaikaa hetki kerrallaan.
Jollain tapaa se vastuu juomisesta ja sen seurauksista täytyy yrittää palauttaa juovalle itselleen, jos sen on kantaakseen ottanut; ei siivoa sotkuja, ei hae yhtään mistään, ei soitele, eikä selittele. Kohtalaisen välinpitämätön suhtautuminen on järkevintä, jos siihen suinkin pystyy. Tekee mitä on suunnitellut, elää omaa elämäänsä ja jos tämä juomakohtaus iskee, koitaa jatella, että se on kroonisen sairauden kohtaus todellakin kuten vaikka reumaatikon kipu tms mikä estää sairasta vaikka osallistumasta suunnitellusti johonkin menoon tai työhön. Jouduin itse eroamaan, koska tähän en pystynyt. Minulle puhkesi terveysongelmia stressistä mm näitä niin yleisiä suolistovaivoja ja ne ovat edelleen riesana. Taisivat olla sen avioliiton yksi hinta, toinen on loppuunpalaminen, jonka jälkeen en ole ennalleni palautunut.
Lapsia aina suren. Omia ei ole, mutta yleensä. Riitainen koti on riski lasten mielenterveydelle ja muutenkin. Vanhemmat näissä tilanteissa usein eivät jaksa nähdä asioiden todellista laitaa. Lapset yrittävät sopeutua ja jos aikuinen kärsii, niin paljon heikommat edellytykset lasten on asioita käsitellä ja niistä selvitä. Roolit vääristyvät, lapset ovat ikävässä välikädessä kummalle olla lojaali, tuntevat syyllisyyttä ja alkavat kantaa taakka ja vastuuta perheen ilmapiiristä ja jopa kannatella vanhempiaan. Oma lapsuudenperheeni oli todella riitaisa ja muistan jo pienenä ajatelleeni että mun varmaan pitää yrittää olla isin kaveri, kun isillä ei ole ketään. Välillä heittäydyin pelleksi, että se saisi aikaan naurua ja rähinä loppuisi sillä erää. saattaa olla, että tällä oli osansa siihen, että oma puolisokin tuli valittua siten miten tuli.
Joka tapauksessa jotain apua kannattaa aina hakea muistaen se suuri kysymys: jos itsellä on siinä juovassa perheessä aivan hirveä olo, eikä meinaa jaksaa, niin mitenkä ne lapset mahtavat kestää, kun ymmärrys ja keinot käsitellä asioita (ehkä ilman ydenkään aikuisen tukea) ovat paljon aikuista heikommat?
