[Alkoholistin ex-vaimo]

Olen eronnut juovasta puolisostani, mutta minua on jäänyt vaivaamaan yksi asia omassa käytöksessäni. Olin puolison juomisesta niin raivoissani, että kävin kiinni häneen. Tönin hänet kerran melkein nurin, kerran löin. Kerran olin mustasukkaisuudesta niin raivoissani, että jos olisimme olleet keittiössä emmekä eteisessä, olisin varmaan iskenyt häntä leipäveitsellä. Normaalisti olen lauhkea ja lempeä, siksi asia vaivaa mieltäni. Onko teillä ollut samanlaisia aggressiivisia tuntemuksia ja/tai tekoja? T. Lempeän alkoholistin ex-vaimo

[Vieras]

Meillä oli kerran molemminpuolista kiinnikäymistä. Oma haluni löydä oli välillä kyllä valtava. Ja se raivo. Siinä vaiheessa kun mielikuvat alkoivat pyöriä sen suuntaisina, että sohvalla kuolaavana makaava tai punakkana mongertava kännikala ei tarvitsisi kuin lopetuslaukauksen otsaansa, muutin ensin pois ja sitten erosin.
Väkivallan tekijä on vastuussa teoistaan, eikä niitä lievennä se että on väsynyt ja ärtynyt juovaan. Väkivallan syynä tai selityksenä yhtä typerä kuin raiskaajalla uhrin pukeutumunen tai käytös.
Hyvä kun otit aiheen esiin. Näistä harvemmin puhutaan, vaikka monella päihdeongelmaisen puolisolla on väkivaltaisia ajatuksia.
Pahimmillaanhan jompikumpi kuolee.. humalassa itsehillintä on vielä heikompaa ja voi yhden kerran vasnns. päässä napsahtaa, jos riitely ja rähinä on muutenkin ollut jatkuvaa.
Apua alkoholistin puolisonakin kannattaa hakea ja mieluusti ajoissa.

[Vieras]

Jäin tosiaan vielä miettimään tätä aihetta. Useinhan välit kiristyvät alkoholiongelman pahetessa, kun siihen liityy niin paljon paljon petettyjä lupauksia ja muuta ikävää. Stressi pahenee, mikä sekin huonontaa itsehillintää ja tosiaan tilanteen jatkuttua riittävän kauan saattaa alkaa olla huutamistä, raivokohtauksia ja jatkuvaa jäkättämistä, siis alkoholistin puolison puolelta.
Juominen taas vaikuttaa alkoholistin mieleen; se vaikuttaa humalssa ollessa, se vaikutta krapulassa ja juotatuksessa. Tilanne on pahimmillaan kamala, räjähdysaltis pommi. Ainakin toisen ollessa humalassa voi olla järkevää pidättäytyä riitelystä ja ongelmien käsittelystä. Onhan niinkin, että samoin kuin itse alkaa menettää käytöksensä kontrollin, niin samahan se käy sille toiselle. Väkivalta voi alkaa aivan yllättäen ja on aika uhkarohkeaa luulla, että jos mitään ei ole kumminkaan päin vielä tapahtunut, niin ettei voisi tapahtua siinä jäätävän raivon vallassa ja jälki on pahimmillaan aika rumaa.

Kirjoitin siis tuo edellisen viestin. Minä tunsin halua lyödä entistä puolisoani monet kerrat, mutta käsiksi kävimme toisiimme vain kerran. Eipä tullut koskaan puhuttua, oliko hän koskaan lähellä turvautua pahempaan väkivaltaan. Jälkeenpäin ajateltuna on aivan mahdolista, että raivotessani, kun hän oli humalassa, mielesään olisi käynyt halu tukkia huutavan ämmä turpa nyrkillä.. Luojan kiitos meillä ei mitään sen pahempaa käynyt, ennenkuin erosimme. Lapsuudenkodissani vanhempien välinne riitely eskaloitui useamman kerran esineiden ja asunnon rikkomiseen, mikä tietysti on sentään paremåi kuin ihmisten lyöminen, mutta kyllä sekin lapsia pelottaa. Eikä meilä näitä tilanteita koskaan käsitelty mitenkään jälkeenpäin.

Huoh. Nyt tämän koronaepidemian takia moni on varmaan aika ankeassa tilanteessa jumissa riitelevässä kodissa, jossa väkivallan potentiaalikin leijuu uhkaavana. Surullista kyllä ihan kaikkien, niin liikaa juovan itsensä kuin perheenkin kannalta.

[Vieras70]

Tunnistan tuon halun itsessäni. Kun vielä seurustelin juopon kanssa, näin useamman kerran niin punaista, etten enää ihmettele, miksi tappoja ja intohimorikoksia ylipäätään tapahtuu. Se raivon tunne ja aggression määrä oli jotain todella voimakasta. Koko kroppa tärisi, ja aivoissa oli pelkkää punaista sumua. Kerran löin, kopautin sellaisella muovisella lankapuhelimen luurilla miestä ohimoon. Olisi tehnyt mieli jatkaa (ja se halu oli todella voimakas) mutta jäi onneksi vain tuohon yhteen huitaisuun. Kymmenen vuotta olimme yhdessä.

Inhoan ja halveksin väkivaltaa. Olen hyvin rauhallinen ja rationaalinen luonne. Tuossa suhteessa itsestäni kuoriutui kuitenkin esiin piirteitä, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Onneksi suhteesta on jo parikymmentä vuotta aikaa. Enää ei ole tarvinnut yrittää tukahduttaa tappajan vaistoa itsessäni, vaan voin tarvittaessa riidellä mieheni kanssa ihan vain verbaalisesti. Eipä noita riitoja ole nykyisin paljon ollutkaan.

[MariKatti]

Onko teillä ollut samanlaisia aggressiivisia tuntemuksia ja/tai tekoja?

Kyllä on. Onneksi joku otti tämän aran aiheen esiin, koska itse olen hävennyt asiaa niin paljon.
Mieheni käytös humalassa oli yksinkertaisesti sietämätöntä, huorittelua ja muuta henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä.

Tilanteita oli kolme, joissa hän kävi minuun käsiksi kuristamalla ja vaikka yritin vain puolustaa itseäni, olen aivan järkyttynyt että kajosin toiseen ihmiseen. Tönin, löin avokämmenellä, potkaisinkin.

Ensimmäinen tilanne syntyi siitä ettei mies päästänyt minua lomamatkalla huoneistoomme.
Toinen tilanne syntyi siitä kun kaadoin hänen juomansa pois.
Kolmas tilanne siitä kun hän kertoi pettäneensä.
Kaikissa näissä hän oli kovassa humalassa.

Rikoin myös valokuvataulun, jossa oli kuvia meistä eräänkin huorittelun yhteydessä.
Rikoin tuolin, koska mies sanoi että hän valitsee mielummin alkoholin kuin minut.

Olin niin loppu. En edes voi selittää. Enkä puolustella. Enkä ole vieläkään käsittänyt että minuun on käytetty väkivaltaa.

[Alkoholistin ex-vaimo]

Helpottaa kuulla, että vihan, raivon ja tappamisen fiiliksiä on ollut muillakin alkoholistien puolisoilla. Ja myös kiinnikäymistä, vaikka se väärin onkin. Eikä todellakaan normaalin luonteeni mukaista. Ehkä äärimmäisessä henkisessä stressissä vaan voi napsahtaa. Mulla se mainitsemani (juomisen seurauksista
johtunut) mustasukkatunne oli niin kammottava ja muistutti vanhoja mustasukkatuntoja, joihin en todellakaan halunnut palata. En halunnut vajota samaan pimeään kaivoon, joten mieluummin aloin katkoa rakkauden siteitä, jotenkin aloin jarrutella rakkauttani. Menin raittiin alkoholistin kanssa naimisiin mutta erosin juovasta alkoholistista. Sydän särkyneenä, mutta omaa muelenterveyttäni suojellen.
Kerran aiemminkin olen lyönyt, eri mies, ei alkoholista johtuvaa aggressiota. Inhottavaa huomata, ettei pysty hallitsemaan tunteitaan.

[MariKatti]

Kerran aiemminkin olen lyönyt, eri mies, ei alkoholista johtuvaa aggressiota. Inhottavaa huomata, ettei pysty hallitsemaan tunteitaan.

Tunsin myös vuosia sitten silmitöntä raivoa, ellen vihaa entistä puolisoani kohtaan. Kun siitä suhteesta pääsin vuosia sitten, kaduin käytöstäni suuresti ja päätin etten koskaan halua enää tehdä niin ja olla sellainen ihminen " jolla vain napsahtaa" päässä. Tein ison työn itseni kanssa ja jätin puolisoni. Voin paremmin kun pääsin eroon myrkyllisestä suhteesta..kunnes ajauduin seuraavaan myrkylliseen suhteeseen ja kaikki samat asiat alkoi toistua. Ihan kuin olisi katsonut itse itseään katosta eikä voinut tehdä tapahtumien kululle mitään.

Mutta kyllä se rakkaus muuttuu äkkiä vihaksi, kun toinen alistaa, kertoo kuinka arvoton olet ja kohtelee huonosti.

[Vieras]

Tein ison työn itseni kanssa ja jätin puolisoni. Voin paremmin kun pääsin eroon myrkyllisestä suhteesta..kunnes ajauduin seuraavaan myrkylliseen suhteeseen ja kaikki samat asiat alkoi toistua. Ihan kuin olisi katsonut itse itseään katosta eikä voinut tehdä tapahtumien kululle mitään.

Mutta kyllä se rakkaus muuttuu äkkiä vihaksi, kun toinen alistaa, kertoo kuinka arvoton olet ja kohtelee huonosti.

Minullakin on ollut pari hankalaa suhdetta peräkkäin. Nyt olen yksin. Ihmissuhteet eivät synny sattumalta ja olen itse ruennut käyttämään ajautumisen sijaan enemmän sanaa hakeuduin tai tungin itseni vaikeisiin suhteisiin. Vastuu on minun. Usein kaltaiseni moniongelmaisissa perheissä kasvaneet tottuvat siihen, etti omilla tarpeilla tai toiveilla ole väliä. Meilläkään ei ollut. Isäni oli päätähti ja äoti hänen ympärillään pyörivä läheisriippuvainen hyrrä, eikä meille lapsille kertakaikkiaan liiennyt oikein kummaltakaan mitään. Opin osani, jossa olen muita varten, muiden käytössä ja arvoni on lähinnä se, mitä teen muiden eteen tai miten minusta voi hyötyä. Osaan hyvin olla "tarpeellinen".

Suhteissakin olen alkanut heti tehdä itseäni tarpeelliseksi tehden toiselle palveluksia, auttaen ja hyysäten. Olen solminut jo alussa epätasapainoisilta näyttäneitä suhteita. Taustalla kuitenkin on ollut ajatus, että toinenkin alkaisi huomioida minua samoin kuin huomioin häntä. Eikä tästä koskaan ole puhuttu tai sitä sovittu, ei mies ole tiennyt, että pyrin muuttamaan hänet toisenlaiseksi tai että odotan muutosta. Näin siis alkuun. Kun suhde ei ole muuttunut molemminpuoliseksi toisen huomioon ottamiseksi, olen alkanut sitä vaatia ja velkoa hintaa omasta "uhrautumisestani". Eikä tämä ole yhtä hölmöä kuin solmia joku työsopimus joillain ehdoin ja muutaman vuoden päästä kihistä kiukusta ja vaatia sen olevan jotain muuta? Parisuhtessakin toiveet ja se mihin on valmis ja mitä taas ei missään nimessä halua (eli jonkinlainen arisuhdesopimus) olisi hyvä neuvotella jo ennen tiiviimpää sitoutumista, eikä kuvitella että asiat poks vaan itsestään muutuvat mieleisiksi.

Meistä jokainen voi mielessään miettiä, onko oma suhde ollut alussa tasapainoinen ja puoliso halunnut vapaaehtoisesti tehdä rakkaudesta asiota minun eteeni? Onko vallinnut rehellisyys ja kunnioitus, omko saanut tarvitessaan tukea ja apua vai pelkästää itse antanut kaikelaista ja ne omat pyynnöt on mitätöity ja jääneet toteutumatta.

Se raivo ja pettymys on tavallaan ymmärrettävää. En minäkään saanut mitä olisin halunnut tai tarvinnut. Eikä meidän suhteemme ollut oikeudenmukainen tai reilu. Silti tämä ei ole pelkästään sen alkoholisoituneen ex-mieheni vika. Hänellä oli eri käsitys parisuhteesta, miehen ja naisen rooleista ja omaa rikkinäisyyttään aika puutteellinen kyky asettua toisen ihmisen asemaan tai kokea empatiaa. Minua ei viety vihille aseenpiippu ohimolla. Valitsin hänet ihan itse ja ehkä valitsin enemmän omat kuvitelmani ja unlemani siitä miksi elämämme tulee muuttumaan.

Näin vanhemmalla iällä kiteyttäisin tämän nuorelle itselleni viisaudeksi, että jos haluat koiran, hanki koira. Älä hanki kissaa ja yritä huutamalla saada se muuttumaan koiraksi.
Toinen ihminen ei ole muovailuvahaa, josta voi omin päin alkaa muovata mieleistään puolisoa ja jonka mielnemaisemasta voi nipistellä epämiellyttäviä osasia pois. Molemminpuolinen auttaminen, kunnioitus ja arvostus täytyy näkyä jo suhteenpoikasen orastaessa, niin yhteinen matka on sopuisampaa ja kyky keskustella kunnioittavasti hankalistakin asioista auttaa hioutumaan elämänmittaan kumpaakin tyydyttäviin kompromisseihin.

Itsestäni tiedän sen, etten halua käyttäytyä, miten käyttäydyin ja pelästyin petoa itsessäni. Se oli niellyt kaiken paskan ja kiukun lapsuudesta ja kuolukiusaamisesta alkaen koko elämän ajan ja kun se pääsi irti, en todella tuntenut itseäni. Nyt pyrin pitämään omat rajani, en suostu jäämään huonosti kohdeltavaksi ja siten ruoki petoani. En osannut arvostaa, enkä rakastaa itseäni ja tungin itseni suhteisiin, joissa en saanut sitä kumppaniltakaan.

[MariKatti]

Meistä jokainen voi mielessään miettiä, onko oma suhde ollut alussa tasapainoinen ja puoliso halunnut vapaaehtoisesti tehdä rakkaudesta asiota minun eteeni? Onko vallinnut rehellisyys ja kunnioitus, omko saanut tarvitessaan tukea ja apua vai pelkästää itse antanut kaikelaista ja ne omat pyynnöt on mitätöity ja jääneet toteutumatta.

Se raivo ja pettymys on tavallaan ymmärrettävää. En minäkään saanut mitä olisin halunnut tai tarvinnut. Eikä meidän suhteemme ollut oikeudenmukainen tai reilu. Silti tämä ei ole pelkästään sen alkoholisoituneen ex-mieheni vika. Hänellä oli eri käsitys parisuhteesta, miehen ja naisen rooleista ja omaa rikkinäisyyttään aika puutteellinen kyky asettua toisen ihmisen asemaan tai kokea empatiaa. Minua ei viety vihille aseenpiippu ohimolla. Valitsin hänet ihan itse ja ehkä valitsin enemmän omat kuvitelmani ja unlemani siitä miksi elämämme tulee muuttumaan.

Luulin 2 vuotta sitten, että juurikin se omien toiveiden sanoittaminen olisi ennaltaehkäissyt tilannetta, jossa lähdetään muuttamaan toista. Kerroin ennen seurustelun aloittamista mitä minä etsin suhteelta ja ilman niitä on turha jatkaa eteenpäin. Sitähän ei siinä kohtaa voi tietää kun toinen katsoo silmiin ja valehtelee olevansa samaa mieltä. Tai voi olla teoriassa ihan innoissaan samoista asioista, eri asia on se pystyminen..

Eli hyviä pohdintoja ja kysymyksiä jokaiselle mitä tuot esiin.

Minä kiitän entistä puolisoani tavallaan siitä että itse pääsin vihdoinkin hakeutumaan psykoterapian aloitusprosessiin. Suosittelen jokaista lukemaan päihdelinkin läheisriippuvaisuus-työkirjan. Se juurikin sai minut viimeistään ymmärtämään ettei se elämä sen paremmaksi muuttuisi vaikka toinen muuttuisikin, kyllä se muutos lähtee itsestään.

[Vieras]

Luulin 2 vuotta sitten, että juurikin se omien toiveiden sanoittaminen olisi ennaltaehkäissyt tilannetta, jossa lähdetään muuttamaan toista. Kerroin ennen seurustelun aloittamista mitä minä etsin suhteelta ja ilman niitä on turha jatkaa eteenpäin. Sitähän ei siinä kohtaa voi tietää kun toinen katsoo silmiin ja valehtelee olevansa samaa mieltä. Tai voi olla teoriassa ihan innoissaan samoista asioista, eri asia on se pystyminen..

Nykyisin luotan enemmän tekoihin kuin sanoihin. Eukäteen on helppo maalailla kaikenlaisia tulevaisuudennäkymiä ja lupailla ties mitä, mutta jos kaiken kauniin toteutuminen siintää aina tulevaisuudessa ja tässä hetkessä on kaikenlaisia tekosyitä itsekkäille teoille ja välinpitämättömyydelle, niin sen pitäisi soittaa hälytyskelloja. Meillä oli paljon tätä eri asioissa. Lapsia meillä ei ole, mutta aika tavallista on sekin lupailu, että juominen kuulemma loppuu sitten kun lapsi syntyy. Ja koska sitten ei voi ryypätä, niin nyt on pakko.

Keskustelun rinnalla ne teot on hyvä mittari. Miten toinen suhtautuu, jos minun sairastumiseni takia joku meno peruuntuu, kiukkuaako vai tarjoaako apua/hoivaa.. Siis realisoituuko se "rakkaus" arjessa alusta alkaen.. Sekin on kiinnostavaa, miten uusi kumppani puhuu mennestä elämästään ja siihen liittyneistä ihmisistä. Onko katkera ja vika aina muissa ja hänen kohdalleen sattunut kamalia ihmisiä?
Asioita mielessään läpikäynyt ihminen pystyy katsomaan tilanteita eri näkökulmista ja omaakin osuuttaan niissä. Se pyystyykö ihminen nauramaan itselleen ja omille virheilleen tai edes myöntämään virheensä on aika tärkeä asia.
Tavallaan se elämänasenne kokonaisuudessaan.

Kaikkia hankaluuksia ja hankalia ihmissuhteita ei onnistu välttämään vaikka miten toimisi. Viisautta on silloin myöntää itselleen tilanne ja tehdä joku korjausliike. Näistä tosiaan voi seurata jotain hyvääkin; joutuu niin ahtaalle henkisesti, että ymmärtää hakea itselleen apua ja saada ihan toisenlaiset eväät elää loppuelämänsä mukavammin. Jos ei oikein muuta käteen jää vaikeasta suhteesta, niin tämä. Ja se voi jälkeenpäin osoittautua tärkeäksi käänteeksi.

[MariKatti]

Sekin on kiinnostavaa, miten uusi kumppani puhuu mennestä elämästään ja siihen liittyneistä ihmisistä. Onko katkera ja vika aina muissa ja hänen kohdalleen sattunut kamalia ihmisiä?

Totta, enemmän ne teot kuin sanat. Itse avoimena ihmisenä tosin tuon herkästi omat haaveet ja toiveet esiin, jota kyllä olen alkanut visusti hillitsemään. Ja ei, ketään ei voi muuttaa mutta jokaisen pitäisi tuntea itsensä sen verran, ettei väitä itsestään muuta mitä on.

Tuo sanomasi lause pätee hyvin molempiin. Koin aina että olen päässyt entisistä suhteistani aina hyvin eteenpäin ja käsitellyt muutenkin asioita perinpohjaisesti. Ex- kumppanini voi aina huonosti ja juominen oli aina muiden syy. Ja tunsin pitkään että hän sai minusta vain syyn juoda. Tosin nyt kun emme asu enää saman katon alla, en tiedä mikä se syy on.

Vaikka kuinka kieroutuneelta se tuntuukin tavallaan, niin en varmaan olisi joutunut hakemaan apua ilman tätä " helvettiä" ja silti olen sitten onnellinen kun sitä olen hakenut. Hetkittäin ajattelen että menetin mielenterveyteni toisen takia ja saatan suutahtaa siitä jo ajatustasolla toiselle. Että millä oikeudella hän vei minun mielenterveyteni?

Että ehkä sitä jonkinlaista katkeruutta ei pysty ainakaan tässä vaiheessa pysty unohtamaan.

[Vieras]

Totta, enemmän ne teot kuin sanat. Itse avoimena ihmisenä tosin tuon herkästi omat haaveet ja toiveet esiin, jota kyllä olen alkanut visusti hillitsemään. Ja ei, ketään ei voi muuttaa mutta jokaisen pitäisi tuntea itsensä sen verran, ettei väitä itsestään muuta mitä on.

Tuo sanomasi lause pätee hyvin molempiin. Koin aina että olen päässyt entisistä suhteistani aina hyvin eteenpäin ja käsitellyt muutenkin asioita perinpohjaisesti. Ex- kumppanini voi aina huonosti ja juominen oli aina muiden syy. Ja tunsin pitkään että hän sai minusta vain syyn juoda. Tosin nyt kun emme asu enää saman katon alla, en tiedä mikä se syy on.

Vaikka kuinka kieroutuneelta se tuntuukin tavallaan, niin en varmaan olisi joutunut hakemaan apua ilman tätä " helvettiä" ja silti olen sitten onnellinen kun sitä olen hakenut. Hetkittäin ajattelen että menetin mielenterveyteni toisen takia ja saatan suutahtaa siitä jo ajatustasolla toiselle. Että millä oikeudella hän vei minun mielenterveyteni?

Että ehkä sitä jonkinlaista katkeruutta ei pysty ainakaan tässä vaiheessa pysty unohtamaan.

Minä tajusin jälkeenpäin, että pelkästään luulin, että keskustelimme toiveistamme suhteen alussa.. Asia taisi mennä niin, että minä omiani kerroin ja ex-miehen oli siihen helppo myötäillä. Eihän semmonen ole kunnon keskustelua, mutta olin sokea, enkä tajunnut, että se oli yksipuolista. Tarjosin hänelle ne tärkeimmät asiat ja ehdot ja niitä oli helppo lupailla hänenkin rakastuneena, vaikkei niitä edes ajatellut tai kunnolla kuunnellut.
Seuraavaksi, jos koskaan enää kenenkään kanssa yhteen päädyn, annan enemmän tilaa toisen osapuolen sanoittaa näkemyksiään yhteisestä elämästä, jotta kuulen ne aidommat; en niitä joita minua miellyttääkseen ja siten suhteen jatkon taatakseen sanoo.

Olenhan minäkin vieläkin ajoittain katkera jotenkin hukatuista vuosista ja itkukin tulee. Ja suru, etten ollutkaan toiselle tärkeä, ainakaan niin tärkeä mitä luulin. Aika auttaa. Nauroinkin itsekseni joku aika siten, että kylläpä sen jo vuosia aiemmin nuijitun avioeron saattohoito kestikin kauan. Vuosikausia, ennenkuin se saatiin lopulta hautaan. Vähän kuin syöpäpotilas se liitto välillä korahteli jonkinlaisia elonmerkkejä ja toivo heräsi ja kaikenlaisia kokeellisia hoitomuotoja siihen raatoon testattiin, mutta ei siitä eläjää tullut. Kaksi yhtä avutonta puoskaria, joista toiselta taisi taitojen lisäksi puuttua todellinen halukin.

Kerrot omasta tilanteestasi toisessa ketjussa, mutten sinne tunge, koska ei isommin tuohon lapsi-asiaan ole sanottavaa, kun omia ei ole.
Olet hienosti kuitenkin alkanut rakentaa omaa elämää ja pienen on kanssasi kahden helpompi elämäänsä aloittaa kuin jos kännäävä isukki asuisi samassa. Koita rentoutua ja valmistautua tulevaan. Käytännön asiat selviää aikanaan ja isyysasiaa voi selvitellä lastenvalvojan kautta. Nykyisin kun on nämä dna-testitkin, niin lapsi saa papereihin isänsä kuitenkin. Jos hän ei sitten niin halua tai jaksa olla lapsen elämässä mukana, niin se on vaan hyväksyttävä vaikka surullista onkin. Voihan se mieli muuttuakin. Ehkei ongelmia kannata salata neuvolassa tai sosiaalitoimessa. Onpahan sinulla sitten jotain aineistoa, jos mies vittumaisuuttaan alkaisi kiusaa tehdä lapsen kautta, vaatia huoltajuutta tms vaikkei hänestä siihen juomisen takia olekaan. Kun tilanne on tiedossa, saat paremmin apua.

Oma exäni teki elämästäni helvetin avioeron aikoihin. Lupasin jelpata hänenkin asioitaan kuntoon, kun sanoin lähteväni. Ukko kiitti siitä lopettamalla kaiken osallistumisen kuluihin ja tekemällä kiusaa minkä kerkesi. Valvottikin minua tahallaan yötolkulla.. Eli maksoin vuokraa asunnosta, jossa en saanut mitään rauhaa. Hän joi rahansa ja rähisi ja vaati minulta ruokaa yms. Hommasin silti hänelle uuden vuokra-asunnon ja muuttoauton ja näitä asioita kyllä myöhemmin sovittiin, eikä siitä jäänyt kaunaa. Hän kyllä ne raha-asiat myöhemmin korvasi. Mutta, kuten sanottua, vaikeaksi nämä suhteet ja erot voi mennä.

Sulla on kohta ilona pikkuinen kesävauva! Nauti hänestä ja kesästä. Lapsia ei kannata harmitella, olosuhteet vaan kuntoon, niin elämä kantaa ja yksinhuoltajaperheenäkin voi elää hyvää elämää.

[MariKatti]

Aika auttaa. Nauroinkin itsekseni joku aika siten, että kylläpä sen jo vuosia aiemmin nuijitun avioeron saattohoito kestikin kauan. Vuosikausia, ennenkuin se saatiin lopulta hautaan. Vähän kuin syöpäpotilas se liitto välillä korahteli jonkinlaisia elonmerkkejä ja toivo heräsi ja kaikenlaisia kokeellisia hoitomuotoja siihen raatoon testattiin, mutta ei siitä eläjää tullut.

Kuvailet tilannettasi hyvin Ja olet kyllä oikeassa, jos jotain oppii, niin haluta kuunnella mikä näkemys toisella on suhteesta. En ole koskaan ajatellutkaan että toinen lähtisi oikeasti vain myötäilemään toista. Siinä on ajatusta. Kai sitä itsekin on joskus sanonut jotain toisen mieliksi?

Olen alkanut miettimään että olen kai jotenkin hieman baby bluessissa, läheisriippuvainen sekä erityisherkkä Siihen päälle ero ja muutto.. kyllähän tässä on ollut kaikkea. Mutta kiitos, tuntuu kuitenkin vaikka tässä valituskierteessä onkin, että pitkälle olen päässyt tilanteen huomioonottaen. Nyt olisi aika rauhoittua ja totta, kyllä on paikkoja missä asiat hoidetaan kuntoon, ei tarvitse yksin räpiköidä.

Erosi kuulostaa myös kivuliaalta, eikä mitenkään helpolta. Onneksi olette asiat sen jälkeen saanut hoidettua. Se on aina ilo kuulla, vaikka varmasti mielummin ottaisikin menetetyn ajan takaisin.

Laitan tähän linkin jollekin, jos apua:
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuis ... fault.aspx